Matkamusiikkia

Emma Puikkosen Matkamusiikkia-kirjan yksi osa on asetuskokoelma, joka kertoo, kuinka meidän pitäisi elää ja kuolla.

”Elämä säädetään alkavaksi syntymästä ja päättyvän kuolemaan. Lakien ja asetusten puitteissa ihmisellä voi olla oma tahto, poikkeuksina lapsuus ja vanhuus. — Toisinaan ihminen hämmentyy eikä muista, miten eletään. Tämä asetuskokoelma sisältää elämään ja kuolemaan meillä täällä liittyvän hiljaisen tiedon. Säädöskokoelman avulla voi antaa mennä, luovuttaa elämänsä toisten käsiin, sulkea silmät, antaa pehmeän virran kuljettaa.”

Koska eksyminen on elämässä hyvin vaikeasti hallittavaa, asetuskokoelma keskittyy sen ennaltaehkäisyyn. Eksymisen välttämiseksi vauhti on pidettävä riittävän kovana, suunta suorana ja elämän pinta kiiltävänä.

Unelmien ja pelkojen matka

Iisa, toinen teoksen päähenkilöistä, on juuri tällainen asetuksessa mainittu henkilö, joka ei enää tiedä, kuinka olisi elettävä. Hän on 42-vuotias, Turussa asuva tehokas markkinoinnin ammattilainen. Vaikka hän edelleen joutuu jatkuvasti todistamaan ikänsä, hän tuntee olevansa niin vanha, että on aika luopua unelmista.

Iisa on ahdistunut työelämän paineista ja kuoleman ja lapsettomuuden pelosta, jonka hän kokee olevan niin raskas paino, että se tappaa hänet, vetää pohjaan kuin Punahilkan suden. Iisan miesystävä Esko ei ole yhtä valmis ja sitoutunut lapsihaaveisiin kuin hän, ja Eskon muuttaminen työn takia Kuopioon on aiheuttanut suhteeseen kriisin. Esko on tiiviisti työssään kiinni, ja yhteydenpito jää paljolti puhelimen varaan.

Iisa tapaa yllättäen torilla Eskon 88-vuotiaan isän Aimon, joka haluaa kotiseudulleen Savoon kuolemaan ja tahtoo Iisan lähtevän häntä kuljettamaan. Aimon tapaaminen saa Iisan ahdistuksen hellittämään, ja vähitellen hän alkaa myöntyä ajatukseen lähdöstä ja valmistautua siihen. Juhannuksen aikaan he lähtevät matkaan kenellekään kertomatta.

Aimoa vaivaa muistisairaus; välillä hän muistaa kaiken ja myös tajuaa tilansa, toisinaan muistikuvat alkavat elää omaa elämäänsä, ja välillä kaikki on sekavaa eikä muisti kanna muutaman minuutinkaan taakse. Muistinsa tueksi hän kirjoittaa asiat lappusille, joita hänen asuntonsa on valtoimenaan. Niiden avulla hän yrittää pysytellä selvillä niin kuluvasta viikonpäivästä kuin omasta itsestään. ”Obs! Minä pidin tanssimisesta!”

Aimo on suorasanainen, sisukas ja huumorintajuinen, ja hänen hahmonsa kautta Puikkonen luo kirjaan hyreksyttäviä ja riemastuttavia tilanteita aiheen vakavuudesta huolimatta.

Puikkosen kirjassa on paljon mystisiä, maagisen realismin piirteitä.

Aimon unelma on päästä lapsuuden maisemiin Savoon. Hän haluaa vielä kerran nähdä paikat, jotka tuntee, kun kaikki muu on muuttunut vieraaksi. Pettymys on suuri, kun mikään ei tunnukaan tutulta. Ironisesti ja luonteelleen tyypillisesti hän kuitenkin lopulta näkee myös asian toisen puolen.

”Tänne asti on tultu ja täällä on paska limainen umpeenkasvanut rutakko. Ei vesimittareita, ei punaista vettä tai hienoa hiekkaa. Aimo ajattelee, että sen kestää jos maanantai ja tiistai toisinaan vaihtavat paikkaa, mutta että oma järvi muuttuu vieraaksi, se on niin kuin ei olisikaan enää sydäntä. — Hyvä puoli tässä on, että minä varmaan unohdan käyneeni täällä, hän ajattelee.”

Puikkonen kiteyttää sykähdyttävästi iäkkään, muistisairaan elämäntilanteen ja ajatukset. Selkeänä hetkenä Aimo tietää sairautensa ja tulevaisuutensa.

”Minä oon alkanu hajota päästä päin. Tai ensin minä unohan kaikkea muuta, viikonpäivät ja työkalujen nimet, mitä lusikoita niitä nyt onkin. –Lusikoiden jälkeen vasta menee se tärkein osa, että mikä on tämä maailma ja kuka oon minä ite. Eläkä ota pahalla, en minä aio ittiäni lopettaa. Hirvittää vaan se, että tästäkö pitäisi vielä läpi elellä. Hirvittää niin että on pakko kuvitella että tässä vois jotenkin vastaan harata. Että vois avata jonkun sellasen ison vetoketjun, josta sitten vaan mennä lepsauttaa elämän toiselle puolelle.”

Toisen näkökulman vanhuuteen tuo Iisan äidin lempiserkun Väinön kohtalo. Väinö joutuu makaamaan sairaalassa liikunta- ja puhekyvyttömänä mutta kaiken tajuten, kuolemaa odottaen, toivoen ja peläten.

Matkan myötä Iisa alkaa tuntea yhä kasvavaa hellyyttä ja yhteenkuuluvuutta Aimoa kohtaan. Samalla kun Aimon haave hajoaa, hänen oma unelmansa alkaa toteutua. Hänellä on kuitenkin vahva tunne, että hän on se, jonka on huolehdittava Aimosta ja kuljettava matka hänen kanssaan loppuun, johti se sitten mihin hyvänsä.

Hirvi ja muuta kummaa

Puikkosen kirjassa on paljon mystisiä, maagisen realismin piirteitä. Läpi kirjan omissa luvuissaan tarinaa kertoo Hirvi, joka näkee ja tietää kaiken, jopa Iisan ja Aimon ajatuksetkin. Hirvi seuraa heidän matkaansa ensin kauempaa, sitten näyttäytyen heille tavan takaa. Aimon kanssa se keskusteleekin, ja Iisassa sen näkeminen herättää riemua.

Kirjan Hirven hahmossa on ominaisuuksia, jotka on liitetty hirveen myyteissä ja kansanuskomuksissa. Pohjoisten kansojen ihmisille hirvi on ollut tärkeä ja pyhä eläin. Se on nähty muun muassa kuoleman ratsuna ihmisen sielun matkalla toiseen todellisuuteen. Se on ollut myös šamaanien henkiauttaja, jonka hahmossa nämä ovat päässeet kulkemaan tiedonhakumatkoilla maailmojen välillä.

Hirven myyttisen, vapautta ilmentävän hahmon vastapainona kirjassa on järjestäytynyttä yhteiskuntaa kaikkine sääntöineen pystyssä pitävä sinipukuisten vartijoiden joukko, joka myös seuraa Iisaa ja Aimoa koko ajan ja puuttuu heidän toimiinsa enemmän tai vähemmän kouriintuntuvasti. Hirven tavoin vartijatkin tietävät kaiken, nimistä ja sukulaisuussuhteista alkaen. Heidän sinisellä asullaan on oma merkityksensä, ja yleensäkin sininen väri kirjassa liittyy kaikkeen ahdistavaan ja vaaralliseen.

Vähä vähältä lisääntyvä vartijoiden joukko alkaa tuntua yhä uhkaavammalta, ja Iisa ja Aimo pakenevat heitä kuten elokuvan Thelma ja Louise takaa-ajajiaan. Iisa viittaakin heihin sanoessaan: ”Mihin tämä voi päättyä? Me emme voi ajaa jyrkänteeltä kuin elokuvissa, emmehän?”

Hirven ja vartijoiden hahmojen lisäksi tarinassa on muitakin mystisiä tai epärationaalisilta vaikuttavia piirteitä. Aimoon tutustuttuaan Iisa alkaa nähdä kummallisia asioita. Aimon muistilaput alkavat pyöriä ja lennellä perhosten tavoin ympäri huonetta.

Iisan silmissä seinät, katot tai ikkunat alkavat väreillä ja lainehtia kuin veden pinta, jonka läpi hän näkee lapsihahmoja omasta tai muiden menneisyydestä. Aina ennen järkevä Aimo ja analysoiva, numeroista pitävä Iisa saavat huomata, että kun on kyse elämästä ja kuolemasta, asioita ei voi aina perustaa rationaalisuudelle.

Puikkonen jättää runollisella, metaforisella ja maagisella kirjoitustavallaan paljon lukijan tulkinnan varaan, myös sen, ovatko lopulliset ratkaisut onnellisia vai surullisia – tai voiko niitä koskaan edes erottaa toisistaan.