Tamperelaista Sanasato-kustantamoa vuodesta 1996 asti luotsanneen Erkki Kiviniemen esikoisaforismikokoelma Tietön tie (2010) jätti jälkeensä tuuman jos toisenkin. Paikoin erinomaisen oivaltavaa, luovaa ja omaperäistä lausetta paukuttanut teos kritisoi – ajattelun vapauden nimissä – tieteellistä ihmis- ja maailmankuvaa mutta sortui samalla itse melko jähmeään maailman ja ihmisyyden käsitteelliseen lokerointiin.

Kiviniemen toinen aforismiteos jatkaa saman aiheiston parissa. Ajattelun anatomia ja mahdollisuudet ovat edelleen agendalla, mutta ajatuksen lempeän vapauttamisen sijaan tällä kertaa tarjolla on Kumous.

Jos Tiettömän tien lause tuntuikin hetkittäin liika viisaalta, Kumouksen ilmaisu on jo ilmavampaa, pakottomampaa. Kiviniemen varsin vapaamielinen suhtautuminen aforismin muotokieleen vääntää tekstiä tuon tuosta fragmentin suuntaan, välillä karataan tyystin aforistiikan muoto-opin tavoittamattomiin.

Kokoelman kokonaisrakenne ansaitsee kiitosta.

Hyvä niin: ilmaisutraditio tuntuu edustavan kokoelmassa kuin kaunista, mutta auttamattomasti vanhentunutta, ja siten jatkuvasti luoville harhapoluille johtavaa tienviittaa. Muodon perinnettä vastaan ei harata itsetarkoituksellisesti, mutta mekaanisiin oppikirjamääritelmiin hirttäytyminen edustaa teoksessa ensimmäistä askelta tuhon tai vähintään ajatuksen pysähtymisen tiellä.

Irt oppien kahleista

Kokoelman kokonaisrakenne ansaitsee kiitosta. Aforismit on niputettu tiiviisiin, muutaman sivun mittaisiin ja viitteellisesti teeman mukaan otsikoituihin sarjoihin. Tiiviys on tervetullutta; nykyaforistiikan aktiivilukija on saanut viime vuosina toisinaan sopeutua liki hallitsemattomasti pursuileviin, viimeisenkin tuumakiven ympäri kääntäviin aihekokonaisuuksiin. Kiviniemi heittää pallon lukijalle: ajattele itse.

Kumouksen kaunokirjallinen erityisyys kumpuaa etenkin kokoelman alkupuolella juuri totuttua tiukempaa sarjallista muotoa hyödyntävästä rakenneratkaisusta. Yksittäisten, ajatuksellisesti painokkaiden lauseiden sijaan kokoelman aforistisuus rakentuu ennemminkin tekstinsirpaleiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Kokoelman aforistisuus rakentuu tekstinsirpaleiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Satunnaisesti valittu irrallinen lause saattaa vaikuttaa ajatusköyhältä, jopa tympeältä (”Ylentäminen alentaa”, ”Kipeä on terve”, ”Kaikkitietävyys on tietämättömyyttä”). Tekstit toimivat kuitenkin hieman runouden metonyymisen verkoston tavoin: laajemmassa otannassa saman aiheiston ympärille kietoutuvat ilmaukset ja motiivit alkavat punoa uusia sisältöjä ja merkityksiä esille.

Persoonallinen metodi tukee erinomaisesti kokoelman tematiikkaa. Kiviniemen aforismit jahtaavat, länsimaisen filosofian raunioilta ponnistaen, oppien ja gurujen kahleista vapaata lausetta ja maailmankuvaa.

Ajatuksen rauhallinen haahuilu, arvolatautuneiden väitelauseiden ja sukkelien sananväännösten vältteleminen, tekee Kumouksen ilmaisusta omaehtoista ja varsin mukaansatempaavaa. Ajattelun virran myötäily on huomattavasti palkitsevampi lukijapaikka, kuin valmiiksipureskeltuja tai vaihtoehtoisesti itsetarkoituksellisen hämäriksi muotoiltuja nokkeluuksia ratkovan koodinmurtajan rooli.

Kohti ilmestyksen tilaa

Kumouksellisen ajattelun lähtökohdiksi Kiviniemen teoksessa kohoavat havainnon valppaus ja herkistyminen omakohtaiselle kokemukselle. Kokoelmassa tavoitellaan ”ilmestyksen tilaa”, jossa ”ei mieli väsy ja kaikki näyttäytyy hämmästyttävän tuoreena, uutena olemisena: maisemat, ruoat, ihmiset – elämä.” Kumouksessa onkin kysymys mahdollisuuksien poetiikasta, odottamattoman ilmenemisestä.

Aforismeissa ei haikailla vallankumouksen perään sanan perinteisessä, poliittisessa merkityksessä. Päin vastoin: ”Yhteiskunnalle eikä joukkoliikkeelle vallankumous ei onnistu. Laumat tekevät vain väkivaltaisia muutoksia.”

Käsitteellisen täsmällisyyden varaan rakentuva filosofinen traditio joutaa Kiviniemen aforismeissa lähinnä antiteesin rooliin: ”Turta perinne, tylsä kala verkossa.” Kokoelman paikoin varsin piikikkäidenkin lauserykelmien ensisijainen kritiikin kohde on ajattelun konformismi, henkinen pysähtyminen ja laiskuus.

Kiviniemen ilmaisun tyylillinen ja metodinen painopiste muuttuu, hieman yllättäen, sitä totunnaisemmaksi, mitä likemmäs loppua teos etenee. Sävyltään väitelauseenomainen tekstiaines lisääntyy, oppikriittinen eetos alkaa korvautua salakavalilla opillisilla dogmeilla.

Taiteen kitkaenergiaa

Ajatusoppi muotoillaan suoranaiseksi yhtälöksi kokoelman loppumetreillä: ”Syvä intohimo + uskonnollis-runollinen mielenlaatu = mysteerin ovi.” Lopputulos on tavallaan ihan looginen, mutta yhtä kaikki ristiriidassa teoksen alkupuolen ajattelun loputonta kumousta saarnaavan – ja myös kaunokirjallisilta ansioiltaan kiinnostavamman – materiaalin kanssa.

Hämmentäväksi kokoelman sisäisen kehityskaaren tekee se, että oppi-isien symbolisista murhista kuoriutuu lopulta oikea aforistinen sääntökokoelma, oppien oppi. Samalla aforismi tunnustaa kuitenkin voimattomuutensa jälkimodernien ongelmien edessä: ”Ajatuksesi ovat sinut tehneet, ja muilta ne sait.” Kumous paljastuu gurujen ajatuksia viliseväksi ja niistä ammentavaksi koosteeksi.

Ristiriidan kritiikki tulkittakoon tässä yhteydessä säyseähköksi, sillä Kiviniemi saa kokoelman aforistisiin ajatuksiin – niin omiinsa kuin muidenkin – liikettä, muutosta ja prosessin tuntua koko teoksen laajuudelta. Jo yksin persoonallinen, huokoiseksi hiottu ilmaisu kantaa pitkälle, ja avoinaisessa lauseessa on hetkittäin aivan poikkeuksellista imua.

Ehkä pitäisikin huolestua pahemman kerran vasta silloin, jos aforismikokoelma ei kertaakaan onnistu ylittämään lukijansa ärsytyskynnystä. Hyvän mielen mietelauseet sopivat paremmin geneerisiin elämänohjeoppaisiin kuin kunnianhimoiseen taideaforistiikkaan. Kiviniemenkin tekstin moottorina pärisee lopulta ”[T]aiteen kitkaenergia, ristiriidan kasvuenergia.”

Dela artikeln: