Kodasta kualaan - pertistä kerkaan

Suomensukuisten kansojen rakennusperintöä esittelevää teosta sopii tervehtiä ilolla, vaikka tekijä ei luotaakaan aihetta kovin tieteellisesti eikä syvällisesti. Kirjan seitsemän päälukua etenevät kansan ja erityiskohteiden esittelyn sekä matkakuvien varassa. Luvut ovat Aunuksen Karjala, Vienan Karjala, Setumaa, Mordvan mokšalaisalue, Marinmaa, Udmurtia ja Kominmaa. Paikat lienevät useimmille verrattain outoja käyntikohteita lukuun ottamatta kenties Karjalaa ja Etelä-Viron setukaisaluetta.

Erityiskohteina esitellään esimerkiksi suomalaisten hyvin tuntema Kižin saari Aunuksen Karjalassa, Vuokkiniemi Vienan Karjalassa, Petserin luostari Setumaassa ja Tsikmän museo Marinmaassa. Tekstissä viitataan myös venäläiseen – Novgorod, Sarapul – ja tataarilaiseen rakennusperinteeseen. Valinnoissa ei ole tavoiteltu täydellisyyttä, eikä siihen liene tarvettakaan.

Rakennusteknisten ammattiliiton entinen pääsihteeri, nykyinen eläkeläinen ja tietokirjailija Esa Koukkari pystyy parhaimmillaan paketoimaan kansojen yleistiedot ja vaiheet tiiviiksi jaksoiksi. Niiden turhankin niukkaa tyyliä siivittää myös vahva tunne asioiden yksinkertaistamisesta. Vaikka tekijä on yleistiedoissa selvästi koettanut vain selostaa lähteitään ja vältellä epävarmuutta historiallisella alueella, kuten esipuheessa sievästi todetaan, tuntuu yleistajuisuuteen joskus sekoittuvan ylimalkaisuutta.

Ongelman ydin lienee suppeassa kirjoitustavassa ja tiedonhankinnassa. Esimerkiksi väitteen siitä, että Karjalan nykyisen väestönrakenteen kehitykselle löytyvät juuret kaukaa Itämeren alueen historiasta, pitäisi saada suomalaisen kirjoittajan karvat pystyyn ja ihmettelemään moisen viisauden keksijän aivoituksia. Viipuria ei sentään väitetä vanhaksi venäläiseksi kaupungiksi… On tainnut käydä niin, että sen lauluja laulat, jonka lähteitä käytät?

Koukkari tarkastelee kiitettävän harrastuneesti novgorodilaistalojen tuulilautojen koristelua ja vastaavia yksityiskohtia sekä muistaa selittää monenmoisia käsitteitä sintsosta skammeihin ja gornitsasta galdereihin (eteistila, rahit, vieraskamari, koristeparveke). Rakennusten yksityiskohtiin pureutuvan tekstin perusteella on kohteista kuitenkin vähän hankalaa muodostaa kokonaiskuvaa, mikä on selvää miinusta kirjan matkaopaskäytössä. Hyvätkin tiedot tuppaavat jäämään irrallisiksi. Kuvat kulkevat kerronnan kintereillä hiukan epätahtiin, vaikka havainnollisia ovatkin.

Hajanaisuuden vaikutelma kielii siitä, että tekstiä olisi voinut kirjoittaa runsaammin ja sitä olisi voinut toimittaa nykyistä paremmin. Jäin kaipaamaan jäsentyneempää otetta myös erityiskohteiden lomaan upotettuihin jaksoihin, joissa lainataan tunnettuja kansatieteilijöitä. Ajatus on mainio, ja kansatieteen aarteistosta I. K. Inhan, Albert Kolehmaisen ja Samuli Paulaharjun hengessä löytyisi rakennusperinteen muistiinpanoja tarkemminkin ruodittavaksi.

Koukkarin oma ääni pääsee kunnolla esiin vasta edellisiä jaksoja laajemmissa matkakuvauksissa. Parasta niissä on omakohtaisesti koettu ja harrastunut sankarimatkailu kansojen parissa, joista ei ole ilmestynyt yhtään liian monta opaskirjaa – ei varsinkaan etäisemmistä kielisukulaisistamme komeista, mareista, mordvalaisista tai udmurteista. Venäläisarjen yksityiskohdat lisäävät tekstiin kommelluksia ja kiinnostavuutta, jota tekijän varovaisen oloinen kirjoitusotekaan ei pysty peittämään.

Toisaalta Koukkari myös suorastaan hakeutuu vaikkapa Stalinin uhrien joukkohaudoille, vaikka niiden ainoat rakennukset ovat ”punaiseen männikköön” pystytetyt muistopaalut. Myös Lönnrotin männyn, Petserin luostarin tai Tšaikovskin museon kuvauksia on tiukasti ottaen pidettävä poikkeamina aiheesta, mutta kirjan sisällölle moiset ”kulttuurihairahdukset” tekevät vain hyvää. Koukkarikaan ei – useiden huomioijien tapaan – jätä mainitsematta jyrkkää ristiriitaa Petserin sikarikkaan luostarin ja täysin takapajuisen kaupungin välillä. Paikka on siis yhä täyttä Venäjää.

Jo aiheensa vuoksi Koukkari arvostelee ränsistyneisyyttä viitaten sen takana vallitseviin asenteisiin. Asetelma on erityisen herkullinen, kun tekijä rakennusperinnön asianharrastajana havainnoi detaljeja ja tuntuu välttelevän suoria kannanottoja, mutta lipsauttaa sivulauseisiin totuuksia sukulaistemme kielen ja kulttuurin tilasta. Suoremminkin voisi kirjoittaa, sillä useimpien kirjassa mainittujen kansojen asiat ovat varsin retuperällä, vaikka niitä monesti koetetaankin selittää parhain päin pystyttelemällä monenmoisia koulutuksen, kulttuurin ja median kulisseja. Tekijällä on kielitaitonsa ja etevien oppaidensa vuoksi myös hyvät edellytykset kommentointiin.

Fennougristiikkaa sivuavien alojen kirjallisuudessa on vaivihkaa mutta sitkeästi kannustettu Venäjän suomensukuisia kansoja oma-aloitteisuuteen ja -leimaisuuteen ja toivotettu niitä tervetulleiksi nykyaikaan. Koukkarin kirja on aiheensa perinteisyydestä huolimatta pieni askel tähän suuntaan ja siksikin miellyttävä tuttavuus. Sen ansioita ovat myös epätavallinen ja laaja näkökulma sekä erilaisuus matkakuvauksena.

Tekstissä hiertävät jotkin kirjoitusasut. Pääkappaleiden loppuun sijoitetut kartat ovat mukavia, mutta kirjan hyödyllisyyttä lisäisi sanasto tai hakemisto. Kirjan ehkä hämäräksi jäävästä nimestä todettakoon, että kuala on udmurttien kesäkota eli kesäkeittiö, pertti karjalaispirtti ja kerka komilainen hirsitalo.