Kävelevä käsi ja muita epätodellisia tarinoita

Esko-Pekka Tiitisen novellikokoelma jatkaa kirjailijan edellisestä romaanista tutuilla teemoilla, mutta novelleissa satiirin kärki osuu terävämmin kohteeseensa. Uutuus on siis helppolukuisempi kuin edeltäjänsä. Kuitenkin jo kokoelman nimi valmistelee lukijaa epätavalliseen lukunautintoon: Kävelevä käsi on todella erään vaeltavan nenän hengenheimolainen, myös Kafka käväisee mielessä novelleja lukiessa. Absurdi on osuva määre kuvaamaan useimpia näistä tarinoista.

Maalla

Maantieteellisesti ja aluepoliittisesti reuna-alueen ja keskuksen, mutta myös inhimillisesti paremmin pärjäävien ja marginaaliin jäävien ihmisten vastakohtaparit esiintyvät novelleissa. Ensimmäisessä osiossa ”Maalla” on tarinoita kotimaasta, enimmäkseen pohjoiskarjalan murteella kirjoitettuina, mikä tuo hetkeksi mieleen Rosa Liksomin murrenovellit. Yhtäläisyys jää kuitenkin murteen käyttöön ja tarinan muotoon. Murretarinoiden henkilöistä jokunen on syntymässään säikähtänyt, toiset muuten vain oman tiensä kulkijoita, jotka kokevat jostain syystä oman olemassaolonsa mitättömäksi.

Tavallinen ihminen ja menestyjä on vastakohtapari, joka novellissa ”Opiskelukaveri” valottaa ihmiselon peruskiemuroita. ”Eikä siinä tavallisuuvessa mittään pahhoo oo, hyvin myökii ollaan lapsemme osattu kasvattoo, vanhin poikakii on tyytyny moppoon, ei silläkkää mittään suurempia vaatimuksia oo elämässään ollu.” Näin miettii novellin päähenkilö, jota on halki elämän vainonnut opiskelukaverin lause ”sinä se et koskaan uskalla tehhä mittään” Tässä tarinassa tilanne korjaantuu ja juoni tekee niin hurjia käänteitä, että lukiessa on pidettävä penkistä kiinni.

Mitättömyyden tunteen ja merkityksen haun välillä tasapainottelee novellissa ”Juhannus” tyhjään navettaan trukkilavoista oman teatterin rakentanut aikamiespoika, joka ei oikein ole mahtunut hänelle annettuun muottiin. ”Ei miulle oltu annettu muuta tehtävää ku kasvattaa mulleja, ei miun ois pitäny pyristellä jottain ihteeni isompaa.” Kylän rikkaimmaksikin mainittu aikamiespoika ei enää vauhdikkaan juhannuksen jälkeen tiedä, ollako vai eikö olla. ”Miun pitäis vaan osata olla häpäsemättä ihteeni ja sukua, miun pitäis vaan jaksoo olla keskipisteenä. Miun ympärillähän tää kaikki pyöri. Vai maaseutuko se pyöri? Vai miekö se pyörin?”

Kaupungissa

Kokoelman toinen osio on nimetty ”Kaupungissa”. Näissä tarinoissa vaelletaan omalaatuisten yksilöiden matkassa Euroopan kaupungeissa, tanskalaisen taiteilijan mukana tekemässä jätteistä ympäristötaidetta tai Portugalissa järjestämässä unifestivaalia. Tiitisen matkaan lähteekin mielellään. Meno on hurjaa, juonenkäänteet uskomattomia ja tarinat riivatun hauskoja, vaikka vakavista asioista pohjimmiltaan onkin kyse.

Kaupungin tarinat eivät poikkea niin ratkaisevasti maaseudun tarinoista, etteikö voisi lukea Tiitisen haluavan sanoa: Samassa veneessä ollaan, oltiinpa millä Euroopan laidalla hyvänsä.

Siellä jossakin

”Siellä jossakin”, kolmas osio, on absurdeja lyhyitä tarinoita, todellisuudesta irti vinksahtaneita palasia, joita täydentää Tiitisen piirroskuvitus. Siellä jossakin ei maantieteellisellä sijainnilla ole väliä. Paikkana voi olla lapsuus, elämänkaari tai muisto. Edelleen useilla katkelmilla on kytkentänsä kirjailijan nykyiseen kotimaakuntaan Pohjois-Karjalaan.

”Siellä jossain” ankkuroidaan paikkaan erisnimillä, kuten Tuupovaaran kuu tai muistot Kiihtelysvaaran mäkiautomestaruudesta. Kumpikin mainittu piskuinen vaarakunta on nyttemmin historiaa, kun ne ovat sulautuneet pakon sanelemina suurempaan naapuriinsa Joensuun kaupunkiin. Itäistä symboliikkaa puhtaimmillaan edustaa myös ikävän ja kaipuun metafora: ”Kun kiirettä oli kestänyt kuusi vuotta ja hänellä oli enää vain hyvänpäiväntuttuja, hänen rintaansa kasvoi äidin leipoma karjalanpiirakka.”

Pilottitakki ja yliopisto samassa reilun kuuden rivin katkelmassa onnistuvat myös viittaamaan Joensuuhun. Muutenkin tarinassa on osuvasti ilmaistu jotain oleellista kahden nuoruuden aikaisen ystävän kohtaamisesta ja erilleen kasvamisesta. ”Hän puki pilottitakin ylleen ja lähti värväämään. Hän löysi nuoruuden aikaisen ystävänsä, joka oli saranoinut itsensä historianlaitoksen seinään.”

Täytyy tunnustaa, etteivät ihan kaikki ”Siellä jossakin” -osion tarinoiden, proosarunojen tai kuvatekstien, mitä ne ikinä lajiltaan ovatkaan, symbolit avaudu muutamalla ensimmäisellä lukukerralla, mutta ehkä jonakin päivänä.

Merkityksiä

Olemassaolon merkitystä Tiitinen pohtii työn liepeillä liikkuen; taiteilijan työ, teurastamon omistajan, kalan jalostajan, vanhainkodin apulaisen tai runoilijan, jonka käsi kokoelman niminovellissa lähtee runoilijan kuoltua kävelemään omille teilleen.

Isoilla kysymyksillä Tiitinen asettaa pienen ihmisen merkityksen kohdalleen. Monissa novelleissa vastataan tavallaan kysymykseen: miksi? Arvomaailman punnitukseen novellimuoto soveltuukin mainiosti. Tiitisellä on sydän paikallaan ja arvot kohdallaan. Hän rusikoi surutta rahan, menestyksen ja julkisuuden ykkösarvoja, joiden takaa paljastuu kylmyyttä ja julmuutta. Hän kääntää rohkeasti päälaelleen käsitykset normaalista ja hyväksytystä mallista olla olemassa ja alleviivaa tarinoillaan olemassaolon oikeutta kaikenlaisille Luojan luomille.

Tiitinen pohtii työn merkitystä ja taiteilijan roolia siihen malliin, ettei hänestä uskalla tai kannata käyttää nimitystä pohjoiskarjalainen kirjailija, vaikka haluaisikin sen kunnian maakunnalle kaapata. Varsinkin novellissa ”Karjalainen ekspressionisti” kirjailija irvailee kuvataiteilijan suulla taiteilijan ristiriitaista asemaa maakunnan edustajana valtakunnallisessa taidekentässä. ”Mitä se sinne Helsinkiin menee repeytyneitä pääkalloja näyttämään! Mitä se sinne menee verta oksentamaan! Miksei se maalaa karjalaista vaaramaisemaa, jossa on lehmisavu ja tsasouna!”