Lasteni tarina

Oulussa asuvan Essi Kummun (s. 1977) kolmas teos Lasteni tarina on dokumenttiromaani: teos on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus äidiksi kasvamisen kivusta ja traumasta. Romaanin suurimpiin ansioihin kuuluu lähes pyhäksi jämähtäneen äitimyytin aktiivinen purkaminen. Aiemmin tätä on tehnyt muun muassa Johanna Venho runoillaan ja sosiaalisen median ja bloginsa kautta tunnetuksi tullut, Huono Äiti -hahmon saappaisiin solahtanut Sari Helin.

Lasteni tarina on tarina kahdesta syntymättömästä, joita kirjan päähenkilö käy katsomassa synnytyssairaalan osastolla 55. Kaksosten tullessa maailmaan minäkertoja, Essi, on 25-vuotias. Hän on valmistautunut kaikkeen paitsi siihen, mitä synnytyssairaala hänelle tarjoaa: käyriä, epävakaata häilymistä elämän ja kuoleman välisellä rajalla. Ilman minkäänlaisia lupauksia siitä, että naisesta keskososastolle pullahtaneet kaksoset koskaan pääsisivät sieltä pois. Yhdessä vuorokaudessa elämän keskus on siirtynyt sairaalan seinien sisään ja ulkoinen maailma menettää merkityksensä.

Äitiyteen kasvamisesta tulee Essille hänen elämänsä suurin ponnistus.

Tämä kaikki vaikuttaa Essiin niin vahvasti, että menee yli kymmenen vuotta, ennen kuin Kummu kykenee sanallistamaan tapahtuneen.

Äitiys vaihtokauppana

Päähenkilön kautta nujerretaan monta äitiyteen liittyvää stereotypiaa. Ensinnäkään äitiys ei ole onnen aikaa, eikä se tule itsestään, vaikka Essi on niin olettanut. Hän on äitiytensä ja tuntojensa edessä voimaton, pelästynyt ja vailla tukea. Hämmennyksissään hän alkaa räpiköidä sokeasti eteenpäin – tietenkin väärään suuntaan: ”Olen irtisanonut kaikki suunnitelmani elämän suhteen, niitä oli jotakin, ei mitään hienoa, yksi romaani, yksi talo, yksi avioliitto, ja sitten joitakin pienempiä sitoumuksia.” (s. 118)

Teos kuvaa realistisesti ja tarkkanäköisesti sitä mekanismia, jonka mukaan ihminen toimii kohdatessaan henkilökohtaisen, syvästi elämän perusasioita koettelevan kriisin. Itsestä on helppo luopua, mutta samalla tuo ”itse” on kuitenkin se tärkein asia ja ainoa, josta olisi pidettävä kiinni. Tunne nurkkaan ajautumisesta vailla pakotietä saa päähenkilön astumaan juuri tällaiseen ansaan:

”Tein hyvän diilin.

Neuvottelin talon ja romaanin ja avioliiton pois, mikäli saisin viedä molemmat syntymättömät kotiin, tai edes toisen niistä.

Minusta aivan reilua. En vaadi sentään ihan mahdottomia. Mitä minä talolla. Miehellä. Kirjalla. Minä haluan vauvan. Sellaisen oikein paksun ja lihavan.” (s. 124)

Äitiyteen kasvamisesta tulee Essille hänen elämänsä suurin ponnistus. Hän antaa kaiken pois, sillä luulee äitiyden olevan neuvoteltavissa. Hän lähestyy sitä jonkinlaisena pelinä, jossa kaikki osapuolet – niin lapset, äiti kuin korkeampi voima – tekevät vuorollaan omia siirtojaan. Vaihtokauppa ei ole monimutkainen, mutta toimimaton; Kun Essi lopulta saa mitä haluaa, eli kaksoset hengissä kotiin, ei hänestä itsestään ole mitään jäljellä. Sen sijaan syyllisyys, ahdistus ja pelko painavat häntä kasaan entistä rajummin. Kamppailu lasten elämästä on koteloitunut traumaksi.

Kirjan mielenkiintoisimpia kysymyksiä on, saako äitiydestä traumatisoitua: ”Vaikka puhuisin paljon mieluummin raivosta. Äidin raivosta – asiasta, josta ei ole liiemmin kai vieläkään kirjoitettu. Traumatisoituneista äideistä vielä vähemmän, vaikka me olemme käytännössä sellaisten kasvattamia, ja tässäkin puhuu nyt yksi sellainen.” (s. 47)

Kirjassa trauman syventyminen kytketään vahvasti ihmisten väliseen hiljaisuuteen, ja puhumattomuuden tematiikka laajenee entisestään teoksen loppupuolella. Reilun puolen välin jälkeen fokus nimittäin siirtyy syyn ja seurauksen kiemuroista äitiyden trauman juurille. Kummu laajentaa perspektiivin sota-aikaan ja siitä alkaneeseen puhumattomuuden kierteeseen. Vaikka teosta ei ole selkeästi jaettu kahteen osaan, on sisällöllinen siirtyminen oman äitiyden käsittelystä aiempien sukupolvien traumojen tutkailuun selkeä.

Vasta kolmannessa romaanissa Kummu on paljaimmillaan, ja se heijastuu myös kieleen.

Tässä kohdin kirjan rakenne alkaa hieman rakoilla. Vahva suunnanmuutos on hämmentävä, ja lohkoo romaanin kahteen vahvasti erilaiseen osioon. Tulee mieleen, onko kirjailija mahduttanut kaksi liian suurta teemaa ja aihetta yhteen teokseen. Kahden syntymättömän tarina yksin on jo niin tunneladattu ja raju, että suvun sotatraumojen ja vaiettujen salaisuuksien tuominen estradille alkaa tuntua liialliselta.

Itsestään ja lukijoistaan tietoinen kertoja

Teoksen kieli on hurjaa ja tunteellista, rehellisyys suorastaan ahdistavan puhdasta ja raakaa. Vaikka kirjailija on tunnettu elinvoimaisesta kielestä, hänen aiemmat romaaninsa ovat olleet hiotumpia ja säilyttäneet kohteliaan – joskin viileän – etäisyyden lukijaan. Vasta kolmannessa romaanissa Kummu on paljaimmillaan, ja se heijastuu myös kieleen. Kirjoittamalla itsensä näkyväksi hän osoittaa, ettei epäröi näyttää heikkouttaan. Tuskaan ja avuttomuuden tunteeseen on helppo upota ja samaistua, oli omia lapsia tai ei.

Romaanin loppupuolella päähenkilössä herää vahva tietoisuus itsestään ja omasta tekstistä. Hän ikään kuin astuu kirjansa ulkopuolelle, ja ryhtyy reflektoimaan tekstiään lukijoiden näkökulmasta:

”Näen jo jonkun lyhytnäköisen puhumassa halventavaan sävyyn terapiakirjallisuudesta ja toisen, vielä umpimielisemmän, naisten tunnustuksellisuudesta, josta on tullut trendi.” (s. 139)

Näin vahva itsetietoisuuden ilmentymä kaunokirjallisuudeksi luokitellussa tekstissä hämmentää. Se ikään kuin asettaa Kummun vahvalle puolustuskannalle jo ennen kuin ensimmäistäkään kritiikkiä tai syytöstä on heitetty. Ennemmin tämä julkinen aggression pilkahdus aliarvioi lukijoita ja provosoi kritisoimaan romaania osoitetusta näkökulmasta. Essin reaktio herätti myös miettimään, mitä vikaa terapiakirjallisuudessa ja naisten tunnustuksellisuudessa on. Eikö kirjallisuuden yksi tärkeimmistä tehtävistä ole eheyttäminen ja voimauttaminen?

Mielenkiintoisinta katkelmassa on kuitenkin se, kuinka lauseet osoittavat romaanin päähenkilön olevan vahvasti tietoinen itsestään ja tekstistään. Tämä syventää teoksen jo aiemmin vahvaa dokumentaarisuutta. Välillä teosta onkin vaikea sijoittaa oikein mihinkään kategoriaan. Tämä ei ole huono asia, se ennemminkin herättää herkullisia kysymyksiä lajirajoista ja niiden ylittämisestä suuntaan ja toiseen. Kiintoisalla ja hiukan äärimmäisellä tavalla lajirajoja on venyttänyt esimerkiksi metafikiktion mestari Péter Esterházy teoksellaan Pitkin Tonavaa (WSOY 2012).

Vajaassa parissasadassa sivussa Kummu onnistuu repimään itsensä auki useaan otteeseen. Lasteni tarina on hyvä avaus aiemmin tabuna pidettyyn puoleen äitiydestä: väsymiseen ja psyykkisiin ongelmiin.