Idiootti (Idiot)

Taisi olla Vladimir Nabokov joka veisteli, että Dostojevskin henkilöt eivät koskaan tee mitään joko kalpenematta tai punastumatta. Totta kyllä! Idioottikin tarjoaa oikean äärimmäisten tunnetilojen kavalkadin, mutta pois joutava iva: melodramaattisen tarinan uumenet kätkevät pelottavia psykologis-symbolisia syvyyksiä.

F. M. Dostojevski (1821–1881) teki tiettäväksi, että Idiootissa (1868) hänen pyrkimyksenään oli kuvata puhtaasti hyvää ihmistä, Kristus-hahmoa, lihaksi tullutta ideaalia joka törmäytetään keskelle maailman ristiriitoja. Keskustelua on käyty siitä, onko yritys onnistunut: syntyykö hyvästä ihmisestä kiinnostavaa, rikasta draamaa?

Jotkut väittävät että ei. Totta onkin, että romaanin asetelma on jotenkin konstruoitu ja henkilöt järjestään epäuskottavia ääri-ilmiöitä. Romaani ei kuitenkaan tyhjenny tähän yksioikoisuuteen. Ensinnäkin Dostojevskin henkilöt ovat epäuskottavuudessaankin inhimillisiä, tunnistettavia ja monisyisiä; heidät kuvataan tavalla joka jättää portin auki erilaisille tulkinnoille. Toiseksi romaanin asetelma itsessään herättää haastavia kysymyksiä, jotka ylittävät pohdinnat yksittäisten henkilöiden realistisuudesta tai kiinnostavuudesta.

”Jos minä täällä jotakuta vihaan niin teitä, teitä, jesuiittamainen siirappisielu!”

Idiootin ytimessä on keskushenkilöiden kolmikko, joiden keskinäisiin suhteisiin mahtuu liuta hillittömiä tunteita: rakkaudesta sääliin ja häpeään, vihasta ylpeyteen ja nöyryyteen.

Tarinan ”idiootti” on epileptinen ruhtinas Myškin, kirkasotsainen nuorimies joka hämmentää Pietarin seurapiirejä esiintymällä sekä hupaisan naiivisti että pelottavan tarkkanäköisesti. Erikoislaatuista hänen hahmossaan on normaalin häpeän tunteen poissaolo: pahimmatkaan solvaukset eivät häntä loukkaa, hän pystyy tuntemaan korkeintaan myötähäpeää loukkaajiensa lapsellisuuden vuoksi.

Toisaalta myötätunnossa Myškin on muita päätään pitempi. Hän näkee toisten ihmisten salatut toiveet ja pelot kuin etevä psykologi ikään ja suhtautuu erilaisista kaistapäistä koostuvaan tuttavapiiriinsä rajattoman lempeästi ja ymmärtäväisesti.

Ruhtinasta on helppo pitää universaalin lähimmäisenrakkauden henkilöitymänä, mutta eroottista voimaa hänen rakkaudessaan ei ole. Ruhtinas itse tekee toistuvasti eron rakkauden ja säälin välille: etenkin suhteessaan huonomaineiseen seurapiirikaunottareen Nastasja Filippovnaan hän tuntee vain sääliä, ei rakkautta.

”Nastasja Filippovnalla täytyi olla jokin kauhea päämäärä – mutta mikä? Kamalaa!”

Siinä missä seurapiirit näkevät Nastasja Filippovnassa kevytkenkäisen päiväperhosen, ruhtinas tunnistaa hänessä kärsivän naisen, joka ei tunne itseään kohtaan muuta kuin kohtuutonta halveksuntaa. Nastasja Filippovna ilmaisee pariinkin otteeseen halunsa mennä yhteen ruhtinaan kanssa – muistettavimmin romaanin loppunousussa, joka huipentuu karnevalistiseen hääkohtaukseen – mutta kerran toisensa jälkeen Nastasja karkaa ruhtinaan luota tämän vastinparin Rogožinin syliin.

Nastasja Filippovnan hahmo on Idiootin jännittävimpiä. Hän pitää itseään ”elukkana” mutta ihailee ruhtinasta, toivoo tämän rakkautta muttei usko olevansa sen arvoinen. Lopussa hän tunnustaa, ettei voi sietää sitä, miten ruhtinas kosimalla häntä vain pyrkii kohottamaan hänet omalle tasolleen. Puhuuko tässä Nastasjan olematon omanarvontunto, joka ei voi uskoa tulevansa rakastetuksi? Vai onko äänessä pikemminkin Nastasjan eroottinen halu, jota hän ei usko ruhtinaan pystyvän tyydyttämään?

”Rogožinin silmät välähtivät ja mielipuolinen hymy vääristi hänen kasvojaan”

Ruhtinaan symmetrisenä vastakohtana romaanissa toimii Rogožin, tummanpuhuva mies joka tuntuu olevan pelkkää häpeää, pilkkaa, intohimoa ja julmuutta. Hän on sekä Myškinin ”veli” että tämän kilpailija, sekä rakastaja että murhaaja. Romaanin alkupuolella ystävykset vaihtavat liikuttuneina ristejä, seuraavassa kohtauksessa Rogožin yrittää puukottaa ruhtinasta. Lopussa miesten kilpailu Nastasja Filippovnasta on johtamaisillaan Nastasjan ja ruhtinaan avioliittoon, mutta kesken häiden morsio karkaa Rogožinin matkaan vain saadakseen tältä kuolettavan puukoniskun.

Romaani päättyy salaperäiseen kohtaukseen, jossa ruhtinas ja Rogožin valvovat hiljaa Nastasja Filippovnan morsiusasuisen ruumiin äärellä. Ruhtinas ei tuomitse murhaajaa vaan jää pelostaan huolimatta nukkumaan tämän viereen, silittelemään tätä. Kohtauksessa on tiivis homoseksuaalissävyinen lataus, jota vahvistaa Rogožinin veitsen fallinen symboliikka: intohimoinen mies on puukottanut ensin ruhtinasta, epäonnistuneesti, ja nyt Nastasjaa. Yö josta piti tulla ruhtinaan ja Nastasja Filippovnan hääyö, muuttuukin ruhtinaan ja Rogožinin yhteiseksi. Näinkö Myškin ja Rogožin, hyvä ja paha, kietoutuvat toisiinsa?

”Uusi lohduton surun tunne ahdisti hänen sydäntään”

Ruhtinaan oma kohtalo on lopulta murheellinen: Rogožinin kanssa vietetyn yön jälkeen hän vajoaa lopullisesti idiotiaan. Muillekaan hänen edesottamuksistaan ei näytä lopulta koituvan mitään siunauksellista. Kaikella hyvyydellään hän näyttää saavan aikaan lähinnä yleistä epäjärjestystä, repiviä skandaaleja ja suoranaisia murhenäytelmiä. Onko siis puhdas hyvyys pahassa maailmassa mahdotonta, onko sen sekoituttava pahuuteen jäädäkseen henkiin?

Toisaalta ruhtinaan typistäminen pelkäksi abstraktiksi hyvyyden henkilöitymäksi herättää vastustusta. Myškinhän on elävä ihminen, arvoituksellinen mutta perusteltu ja lukijalle läheiseksi käyvä persoona. Tässä mielessä Idiootin psykoanalyyttiset tulkinnat ovat rikastaneet Myškin-ymmärrystä kiinnostavalla tavalla. Niissä ruhtinaan hyvyyttä on selitetty seksuaalisuuden ja aggressioiden tukahduttamisella: Myškin on nähty tyyppiesimerkkinä siitä, miten toisten liiallinen huomiointi ja omien tarpeiden yli käveleminen estävät ihmistä toteuttamasta perusviettejään ja lupaavat siksi huonoa. Samalla kysymys puhtaan hyvyyden mahdottomuudesta siirtyy tuonpuoleisesta inhimilliseen sfääriin.