Päiväkirjat 1909–1923

Kafkan päiväkirjat ilmestyivät nyt ensi kerran suomeksi, sata vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Niistä löytyy yhteyksiä fiktiotuotantoon mutta myös tyyten arkipäiväisiä asioita.

Kafkan tuotannossa kulkee vireenä tahdonvastainen kuolemanjälkeinen elämä, kesken jäänyt loppu, joka usein laskostuu jonkin käänteen kautta alkuun. Nälkätaiteilija paastoaa itsensä kuoliaaksi häkissä, ensin kannustettuna, sitten unohdettuna. Kun näytöshäkkiin sitten tuodaan jatkuvasti ruokittava pantteri, sen ahmiva elämänilo jähmettää katsojat paikalleen, avoimeen häkkiinsä. Kafkan kirjoittamalle maailmalle ovat ominaisia nurinkääntymiset, valintojen peruuttamattomuudet, myöhästymiset, perille pääsemättömyydet, selittämättömyydet, oudot eksymiset ja muodonmuutokset. Hänen tunnettu lausumansa ”Minä olen loppu tai alku” voidaan ymmärtää – kuten elämäkerturi Reiner Stach on todennut – pohdintana omasta historiallisesta paikasta joko klassisen kirjallisuuden (kuten Goethen ja Kleistin) hajoamisen hetkenä tai sitten jonkin aivan uuden kokoamisena vanhan jäännöksistä. Elämässäänkin häntä vaivasi tunne estymisestä, alkuun pääsemisen ja loppuun viemisen vaikeudesta. 

Päiväkirjassaan Kafka kuvaa sekä lyhyissä merkinnöissä että pitkissä teksteissä elämänsä tapahtumia, kokemuksia ja ristiriitoja, kuten päiväkirjalta voi odottaa. Samalla se on olennaisesti kirjailijan päiväkirja keskeisiltä teemoiltaan ja kirjoitustavaltaan. 

Viime kesäkuussa tuli kuluneeksi 100 vuotta Kafkan kuolemasta. Elinaikana julkaisematta jääneet kirjoitukset, kuten kaikki kolme romaania, eivät hänen ohjeensa vastaisesti menneet hänen mukanaan, kiitos hävittämistehtävän saaneen Max Brodin omapäisen ystävyyden. 

Myös Kafkan päiväkirjoista tuli näin osa hänen postuumisti ilmestynyttä tuotantoaan. Nyt ne ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran suomeksi Panu Turusen oivallisena käännöksenä – kulttuuriteko kustantaja Sammakolta. 

Vihkoista kirjaksi

Kafka piti päiväkirjaa neljäntoista vuoden ajan. Yksi merkintä on löytynyt jo vuodelta 1909, ja viimeinen, siltä vuodelta ainoa, on päivätty alkukesään 1923, vuotta ennen kuolemaa. Pitkiltä ajoilta merkintöjä – lyhyitä ja hyvinkin pitkiä – on runsaasti, mutta selvästi vähäisemmin silloin, kun kirjallisuudeksi tarkoitettu kirjoittaminen sujui. Vuoden 1915 (kymmenennen vihon) jälkeen tulee noin puolen vuoden tauko ja kaksi pitkää taukoa myös seuraavan vuoden alussa ja vuonna 1917. Tänä kirjallisesti tuotteliaana aikana merkintöjä on muutenkin harvakseltaan, ja päiväkirjavihkoihin tuolloin päätyneet tekstit liittyvät suurelta osin Kafkan nimenomaisesti kirjallisiin pyrkimyksiin. Vuodelta 1918 ei ole päiväkirjamerkintöjä lainkaan; tuolloin hän keskittyi kirjoittamaan aforismeja ja aforistista lyhytproosaa. 

Päiväkirjat on kirjoitettu kahteentoista vihkoon ja kahteen irtolehtiä sisältävään nivaskaan. Lisäksi niihin sisältyy neljä erillistä matkapäiväkirjaa. Ensimmäinen täydellinen laitos ilmestyi Max Brodin toimittamana 1951, ja osana koko tuotannon käsittävää kriittistä editiota se ilmestyi vuonna 2002. Brod karsi ja osin myös muokkasi ja otsikoi päiväkirjoja saadakseen ne yhtenäisemmiksi ja antaakseen niille valmiimman kirjallisen ilmeen; hän myös muutti prahalaisia ja itävallansaksalaisia ilmaisuja saksan yleiskielen suuntaan. Kafka ei aina edennyt vihko kerrallaan, vaan kirjoitti joskus käsillä olleisiin varhaisempiin vihkoihin, joissa oli tilaa. Brod järjesti kaikki merkinnät kirjoituspäivän mukaisesti. Kriittisessä editiossa on pyritty palauttamaan mahdollisimman tarkasti alkuperäinen teksti ja sen mukaisesti kaikki merkinnät takaisin vihkoihin alkuperäisille paikoilleen. 

Kuten Panu Turunen johdannossaan huomauttaa, hän on perustanut käännöksen kriittiseen editioon, paitsi että hän on Brodilta periytyvän luettavuusperiaatteen mukaisesti irtautunut vihkojärjestyksestä ja noudattanut päiväyksiä. Tämä ratkaisu näkyy tietysti siinäkin, että suomennos jakautuu vuosilukujen mukaisiin osastoihin eikä numeroituihin vihkoihin. Muissa suhteissa Brodin toimitustyön jäljet on poistettu, myös Brodin tapa otsikoida päiväkirjatekstit kirjan alkuun. Suomennokseen on liitetty Kafkan elämän ja teosten aikajana, ja useita päiväkirjan kohtia on taustoitettu ja selitetty alaviitteillä. 

Suomennoksesta on jätetty pois kahdeksan päiväkirjaan sisältynyttä kertomusta ja kirje Felice Bauerille, jotka on suomennettuinakin julkaistu erikseen. Nämä kaikki on mainittu johdannossa, ja kyseisissä kohdissa lukija on lisäksi ohjattu Kafkan Koottuihin kertomuksiin. Ratkaisua voi käytännön syistä hyvin perustella, vaikka tekstit eivät tällä tavoin pääsekään resonoimaan ympäristönsä kanssa. Moniin pois jätettyihin kertomuksiin liittyy muualla päiväkirjassa niihin liittyviä aloituksia ja kokeiluja. 

Tällaiset tekstiyhteydet ovat joskus selviä, joskus vähäisiä tai vain häivähdyksiä. Kertomusta ”Tuomio” – jonka pois jätetty päiväkirjaversio 22.9.1912 poikkeaa erikseen julkaistusta vain joiltakin välimerkeiltään ja kappalejaoltaan – seuraa luettaessa heti kuvaus kuuluisasta läpi yön jatkuneesta kirjoitustapahtumasta, ja varsin pian (vaikka melkein puoli vuotta myöhemmin päivättynä) tulee lukijan eteen Kafkan oma analyysi kertomuksesta. Alaviitteessä kiinnitetään huomiota aikaisempaan ”Kaupunkielämää”-kertomukseen (21.2.1911), jota voi pitää ”Tuomion” esityönä. Helpommin huomaamatta voi jäädä 26.10.1913 päivätty jälkivaikutus ”Perhe istui illallisella”, jossa tapahtumat ja roolit ovat toiset mutta mielikuvissa ja muutamassa yksityiskohdassa on merkitseviä yhtäläisyyksiä. 

”Lämmittäjä” on viitteessä mainittu esimerkkinä kertomuksesta, jonka loppu vihkojen mukaan mentäessä löytyy ennen alkua. Kafka teki kertomuksesta myös romaanin Mies joka katosi ensimmäisen luvun. Tästäkin tekstistä on pientä alkua muualla päiväkirjassa, kuten häivähdyksenä 11.9.1912 päivätyssä unessa. 

”Metsästäjä Gracchus” -nimellä tunnetusta kertomuksesta on päiväkirjassa vain puolen sivun mittainen katkelma (6.4.1917), joka alkaa sanoilla ’’Pienessä satamassa”. Se on omanlaisensa esimerkki päiväkirjojen ja muun tuotannon läheisestä yhteydestä, sillä siihen liittyneet kuuden ja seitsemän sivun mittaiset tekstit on löydetty Kafkan muusta jäämistöstä (Nachgelassene Schriften und Fragmente I). Max Brod toimitti ja julkaisi tästä kaikesta seitsemän sivun pituisen kertomuksen, jonka Aarno Peromies on suomentanut kokoelmaan Nälkätaiteilija. Tähän on Päiväkirjoissa viite, mutta ei mainita Brodin ratkaisevaa osuutta. Brodia on peukaloinnista paljon moitittu, mutta tästä toimitustyöstä voi kiittääkin. Hajallaan olevat fragmentit ovat niin erilaisia, ettei meillä ilman hänen tiivistävää valikointiaan olisi ”Metsästäjä Gracchusta” lainkaan. 

Huomioita tämäntapaisista seikoista olisi voinut olla alaviitteissä vähän enemmänkin, koska lukijalla ei varmaan yleensä ole muualla julkaistuja kertomuksia viittauskohtana edessään. 

Hieman ihmetyttää, että kääntämättä on jätetty Kafkan matkapäiväkirjat, vaikka ne sisältyvät omana osastonaan sekä Brodin toimittamaan että kriittiseen editioon (ja ne on pidetty mukana sekä vanhassa että uudessa englanninkielisessä käännöksessä). Kohdissa, joissa Kafka mainitsee jotain näistä matkoistaan, on viittaus matkakertomusten saksankieliseen erillisjulkaisuun. 

Kirjallisuudeksi elettyä elämää

Päiväkirjat eivät suinkaan ole vain kirjailijantyöhön liittyviä aihelmia tai eri vaiheissa olevia kertomuksia. Kafka kirjoittaa paljon päivittäisen elämänsä tapahtumista, usein koettelemuksista ja vaikeuksista kuten unettomuudesta ja unista, sairaalloisuudestaan, suhteesta perheeseen, virkatyön ja kirjoittamisen yhteen sovittamisesta, tyytymättömyydestä itseensä ja kirjoituksiinsa, perheen perustamisen toiveesta ja vaikeudesta sekä kahdesti eroon päättyneestä suhteesta Felice Baueriin – mutta myös ystävyyssuhteistaan ja seuranpidosta esimerkiksi prahalaisten ja Prahassa vierailevien näyttelijöiden kanssa. Kirjoittaminen ja kirjallisuus olivat samalla olennainen osa Kafkan elämää. Kuten suomennoksen johdannossa todetaan, päiväkirjat ovat ”yhdistelmä arkisen elämän välähdyksiä ja fiktiota” (s. 9). Niiden tärkeänä tarkoituksena oli pitää yllä kirjoittamista muuten hankalina aikoina, ne olivat siis myös kaunokirjallisen työn luonnosvihkoja. Ajatus päiväkirjasta tällaisena apuna syntyi keskusteluissa Max Brodin kanssa, ja Brodista tuli hänelle eräänlainen kuviteltu lukija. Kafka luki tekstejään mielellään ääneen, varsinkin Brodille ja sisarilleen. Myöhemmässä vaiheessa hän antoi kaikki siihenastiset päiväkirjansa myös tšekintäjänsä Milena Jesenskán luettavaksi. Julkaisukelpoisiksi ajattelemiaan tekstejä hän luki toisinaan myös yleisissä luentatilaisuuksissa. 

Kafkan pohdinnat kirjoittamisestaan liittyvät niin ulkoisiin hankaluuksiin ja toistuviin alkuun pääsemisen vaikeuksiin kuin oikean ilmaisun etsimiseen. Kokemusten työstämisen ja kirjoitustapahtumien kuvaamisen kautta päiväkirjat avaavat näkökulmia siihen dynamiikkaan, jolla myös ”valmiit” tekstit ovat muodostuneet ja millaisina muotoina ne lukijalle tarjoutuvat. 

Kafka ei suunnitellut tarkasti etukäteen rakenteita, vaan kirjoittaminen vei mukanaan silloin kun se onnistui. Laajat romaanitkin syntyivät kohtauksittain, episodeina, jotka eivät liittyneet toisiinsa juonellisena, syysuhteisena kerrontana (realistisena), vaan muotoutuvaa perusajatusta kuvittaen. 

Merkinnässä 9.2.1915 Kafka puntaroi, miten yhdistää kaksi kirjoittamista ohjaavaa mutta erilaista elementtiä. Koko hänen kirjoittamisensa riippuu ongelman ratkaisemisesta. Hän viittaa kertomuksiin ”Lämmittäjä” ja ”Rangaistussiirtolassa”. Näiden esimerkkien on päätelty tarkoittavan (Kafka-Handbuch, s. 343) edellisen realistisempaa kirjoitustapaa ja jälkimmäisen pyrkimystä tuottaa kerrontaan yleinen merkitystaso, joka mihinkään valmiiseen tematiikkaan nojautumatta pysyy kiinni tapahtumissa niiden arvoituksellisena ulottuvuutena. ”Rangaistussiirtolassa” on erikoislaatuinen paraabeli, ikään kuin raottuva vertauskertomus, jonka lopussa piirtyvä ”merkitys” on pakotettu mutta auki jäävä syyllisyyden oivallus. 

Kafka katsoo siis onnistuvansa, kun kirjoitus on kirjaimellista, asioihin tiukasti kiinnittyvää, olivat asiat sitten havaintoja, tuntemuksia, kokemuksia, kuvitelmia tai muodonmuutoksia, mutta niin, että niihin sisältyy myös jokin yleinen, tarkkaa määrittelyä kaihtava taso. Abstraktio ei hävitä konkreettisuutta, vaan lataa sitä. Jyrkänteeltä pudonnut metsästäjä Gracchus ajelehtii tuulen mukana ”kuoleman alimmissa ilmakerroksissa” pääsemättä koskaan perille, koska venemies oli kääntänyt purren väärään suuntaan. 

”Gracchuksen” alun perin hajalleen jääneiden osien jumittuminen erisuuntaisiin kirjoitustapoihin kuvastaa Kafkan mainitsemien erilaisten elementtien yhteen sovittamisen haastetta. Yksi pitkä katkelma kallistuu runsaine dialogeineen enimmäkseen realistisen kerronnan suuntaan, mainittu alkuosa ja editoitu kokonaisuus on sen sijaan lyhytproosaksi luontuvaa, näkymiä pysäyttävää kuvausta, jossa myös keskustelu on eräänlaista kuulokuvaa. Tätä on verrattu mykkäfilmiin, jollaisia Kafka katsoi mielellään. 

Kafkan tavoittamassa allegorisuuden hapattamassa kerronnassa tapahtumia ei ensisijaisesti kuvata realistisen kerronnan mukaisina – tai pelkistetysti alku–keskikohta–loppu-kaavaan sopivina – kehityskulkuina, vaan niiden alussa on kuin ennustettuna jo niiden loppu. Tapahtumat pikemmin ketjuuntuvat kuin kehkeytyvät, henkilöille tapahtuu selittämättömistä syistä, tarinaan voi tulla sattumanvarainen mutta kohtalokas käänne. Aluksi mainitun ”Nälkätaiteilijan” loppu kääntää tilanteen nurin asettamalla katsojat (ja lukijat) uuteen asemaan, jossa he jäykistyvät vapaudessaan. Tässäkin symbolista eheyttä karttavassa tapahtumatason metaforassa voi nähdä Kafkan tavoitteleman erilaisten elementtien yhdistymisen. Tapahtumien tasolla nämä elementit ovat reaalisia eivätkä vertauskuvallisia. 

Tällaiset outoja merkityksiä luovat särmät tulevat usein näkyviin myös aivan tavallisissa päiväkirjateksteissä eivätkä vain niiden selvästi luonnosvihkomaisissa osissa. Mielikuvat saattavat kääntyä oudosti äkkinäisistä odotustasoa rikkovista huomioista tai erikoisesta tarkentamisesta – ”liian” lähelle menevä katse voi kiinnittyä huokosiin ja siitä voi sukeutua hämmentäviä mielikuvia. Teatterista kiinnostunut Kafka kuvaa näyttelijätärtä, johon hän on ihastunut, tällä tavoin (7.11.1911): ”Rouva Tschissik oli kaunis eilen. […] Kahteen laineeseen jakautunut, kaasulamppujen kirkkaasti valaisema tukka. Hiukan epäpuhdas iho oikean suupielen kohdalla. Hänen suunsa avautuu kuin lapsi esittäisi valituksen, johtaen ylhäällä ja alhaalla siromuotoisiin poukamiin […] Hän pitää mielellään kahta sormea oikean suupielen kohdalla, ehkä hän on myös laittanut sormenpäät suuhunsa […] näytti melkein siltä, että hän olisi vienyt hammastikun hampaankoloon ja pitänyt sitä siellä vartin.” 

Tämä voisi olla sepitteellisen henkilön kuvausta. Se epäinhimillistää kohteensa kliinisyydellään ja näivettää ihastuksen tunteen. Tällaiset ambivalenssit ovat toistuvia; merkityksellisyyden palauttaminen vaatii ponnistusta. 

Aikalaiskeskustelua

Myös ajankohtaiset keskustelunaiheet tulevat näkyviin päiväkirjoissa. Teosofia tulee puheeksi paikka paikoin, ja ennen kaikkea Kafkan omassa taustassa ja kokemuspiirissä tärkeä juutalaisuus. 

Kafka kävi kuuntelemassa Rudolf Steineria tämän esitelmöidessä Prahassa. Hän kehuu (26.3.1911) tämän miellyttävää esitystapaa ja taitavaa retoriikkaa. Vähän myöhemmässä merkinnässä hän luettelee pitkästi ja deadpan-tyyliin lukemiaan tai kuulemiaan kuvauksia Steinerin hämmästyttävistä saavutuksista, kryptisistä lausunnoista ja menetelmistä, kuten että tämä jakaa oppilailleen telepaattisesti ajatuksia mutta ei jää pohtimaan niitä heidän kanssaan, koska ne ”kuluvat nopeasti käytössä ja hänen on valmistettava niitä uudestaan”. 

Steiner otti ihmisiä vastaan opastaakseen heitä elämän ongelmissa, ja Kafkakin hakeutui hänen puheilleen. Käyntinsä syyksi hän kertoo Steinerille, että hänellä on kirjallisessa työssään ollut joskus tämän kuvaamia selvänäkemisen tiloja, mutta innoituksen tuoma rauha enimmäkseen puuttuu. Toinen ongelma on virastotyön ja kirjailijan työn ratkeamaton ristiriita. Olisiko teosofiasta apua vai tulisiko siitä vain yksi ongelma lisää? Kohtaan sisältyy Kafkan etukäteen kirjoittama, tyyliltään jäykkä kuvaus näistä ongelmista. Vastausta ei kerrota, mutta kuvataan Steinerin keskittymistä (28.3.1911): ”Hän kuunteli erittäin keskittyneesti, ilmeisesti minua lainkaan havainnoimatta, kokonaan syventyneenä sanoihini. […] Aluksi häntä häiritsi pieni nuha, hänen nenänsä vuosi, hän puuhasi jatkuvasti nenäliinan kanssa työntäen sitä syvälle nenään, sormi kumpaankin sieraimeen.” Tapaaminen tiedetään todelliseksi, mutta varsinkin edeltävään erikoisuuksien luetteloon liittyen kuvaus tarjoutuu epävarmalla tavalla koomiseksi. Tässäkin raportoiva tyyli ja tyylissä pysyvä sisällöllinen horjutus saavat aikaan ”kirjallisen” vaikutuksen, jonka ironian tai satiirin taso jää ohimenevyydessään kysymykseksi. 

Juutalaisuus oli olennainen osa Kafkan prahalaista elinympäristöä ja ystäväpiiriä, ja toisin kuin hänen julkaistussa tai siihen tähdänneessä tuotannossaan se tulee varsin usein esiin päiväkirjoissa. Se näyttäytyy sekä hänen omissa pohdinnoissaan että toistuvana ajankohtaisena, myös sionismiin liittyvänä keskustelunaiheena. Kafkan tiedetään jossakin vaiheessa miettineen muuttoa Palestiinaan, mutta varsinaista poliittista punnintaa näistä asioista päiväkirjoissa ei ole. Sen sijaan niistä näkyy elävä kiinnostus juutalaiseen kulttuuriin. Hän seurasi ahkerasti jiddišinkielistä teatteria ja ystävystyi näyttelijöiden kanssa. Sen sijaan suhde juutalaisuuteen uskontona on päiväkirjamerkinnöissä etäinen. Elämäkerrallisesti tämän voi liittää hänen perhekokemukseensa, isän jyrkkyyteen ja alistavuuteen. ”Kirje isälle” (suomennettu Keisarin viestiin) kuvaa tätä ja Kafkan siihen liittyvää kokemusta juutalaisuudesta merkityksettömien tapojen kokoelmana. 

Juutalainen kuvasto oli Kafkalle kuitenkin kokemuksellisesti tärkeää. Hän kuvaa olemassaoloaan käänteisenä autiomaavaelluksena (28.1.1922), johon hänet on karkotettu ”Kanaanin maasta”. Karkotus on tapahtunut niin voimallisesti, ettei sitä ole voinut vastustaa ja hän on itsekin sitä halunnut. Silti vain tässä taakse jääneessä luvatussa maassa on toivoa, ja sitä kohtaan elätellään (Kafkan passiivi) ”lapsellisia toiveita (erityisesti naisten suhteen)”. Raamatullisuus tuodaan hyvin henkilökohtaiselle tasolle; seuraavan päivän merkinnässä hän kuvaa itseään itsensä hylkäämänä ”suhteessa toisiin ihmisiin”. ”Ihmisten maailman vetovoima” ja hänen oman maailmansa vetovoima vetävät eri suuntiin. Tämä saa Kafkan ajattelemaan, että ihmiset, jotka häntä rakastavat, rakastavat häntä hänen ”neuvottomuutensa” vuoksi. Tämän voi ehkä sanoa niinkin, että hän kokee olevansa Talmudissa esiintyvä schlemiel-hahmo, jolle aina käy huonosti ja joka myöhemmin alkoi tarkoittaa yleisesti epäonnista ja kompuroivaa ihmistä. 

Näissä asioissa on aina henkilökohtaisempi ja yleisempi taso, joiden kallistumat juuri päiväkirja tuo esiin. Myös uskonnollisten asioiden kulttuurisella tasolla liikkuessaan Kafka kirjoittaa niin, että kertojan ääni tulee ikään kuin asioista itsestään, eriasteisesti ironisenakin. Usein tuntuu mahdottomalta tietää, kuuluuko jokin kohta kerrottuun perinteeseen tai muuten jostakin kuultuun vai onko siinä jotain Kafkan lisäämää. Esimerkiksi 29.11.1911 päivätty keskustelu Talmudista ja kabbalasta päättyy seuraavasti: ”Kabbalan mukaan hurskaat saavat perjantaisin uuden, täysin taivaallisen, herkemmän sielun, joka pysyy heillä lauantai-iltaan asti. Synagogasta kotiin tulee perjantai-iltana jokaisen hurskaan ihmisen mukana kaksi enkeliä; isäntä tervehtii heitä ruokasalissa seisten; enkelit jäävät vain lyhyeksi ajaksi.” Tällaista fantasiaa (sen enempää kuin Rudolf Steinerin erikoisuuksia) ei tietenkään mitata millään ”reaalitodellisuudella”; uskottuna tai muuten toistettuna fantastisena kertomuksena siitä päiväkirjassakin tulee kirjallista fantasiaa. 

Kielen jännite

Kafkan suhteessa saksan kieleen oli etnisyyteen ja valtasuhteisiin liittyviä jännitteitä. Hän kuului Prahan saksankieliseen juutalaiseen vähemmistöön. Tämä paikallinen vähemmistökieli – Kafka osasi myös tšekkiä – oli kuitenkin Itävalta-Unkarin pääkieli: Böömin alue, jossa Praha sijaitsi, oli kaksoismonarkian osa ja valtakunnan hajoamiseen asti juuri Itävallan kontrollissa. Historiallisesti Böömi oli ollut muiden muassa saksalaisten hallitsema alue. Ajankohdan poliittisista ristiriidoista Kafka ei päiväkirjassaan juuri puhu, mutta kielellisesti ja kulttuurisesti Wien ja Berliini olivat hänelle tärkeitä keskuksia, joissa hän toisinaan kävi. Hän myös luki paljon sekä uutta että klassista saksankielistä kirjallisuutta, ja niinkin erilaiset kirjailijat kuin Flaubert ja Dickens olivat hänen mielilukemistaan. Ranskaa hän pystyi hyvin lukemaan, englantia ja italiaa ilmeisen heikosti. Kymnaasissa klassinen kreikka ja latina olivat pääkieliä; raamatullinen heprea kuului uskonnonopetukseen, ja myöhemmin hän opiskeli itsekseen järjestelmällisesti nykyhepreaa. Missään kielellisessä tai kulttuurisessa umpiossa hän ei muutenkaan elänyt, teki matkan myös Pariisiin ja kävi Italiassa. 

Kafkan sanotaan olleen hyvin tarkka kieliopista. Tällaiseen tarkkuuteen, ”lain” hellittämättömään kysymykseen, saattoivat vaikuttaa jo oikeustieteen opinnot ja päivätyö juristina, mutta se saattoi olla myös reaktiota kielellisiin jännitteisiin. Erityinen kiinnostus jiddišiin on tässä suhteessa mielenkiintoinen. Juutalaisyhteisöissä säilyneenä keskiajan saksan kielimuotona, jossa on vaikutteita varsinkin seemiläisistä ja slaavilaisista kielistä, jiddiš on saksan puhujalle sekä tuttu että kummallinen, ”outo”, unheimlich. Kafkan kertomuksia on usein kuvattu tämäntapaisilla määreillä, vaikka ne kaikkine outouksineen on kirjoitettu rakenteeltaan moitteettomalla kirjakielellä. Osittain tällainen vaikutelma on syntynyt juuri outojen tapahtumien hievahtamattoman toteavasta kuvaustavasta. Kafkan kotipiirissä hänen jiddišinkieliseltä alueelta Prahaan muuttanut isänsä karsasti tätä kieltä. Isän ankaruuteen liittyvänä asenteena tämä varmasti kasvatti Kafkan sisäisiä jännitteitä – kieliopillinen saksa ja jiddiš olivat vastakohtia. Kafka vieläpä opiskeli jiddišiä omin päin kehittääkseen taitoaan, ja päiväkirjassa hän kuvaa varsin paljon yhteyksiään jiddišinkieliseen kulttuuriin ja kielen puhujiin. 

Kafkan koko tuotannossa näkyviin tuleva mielikuvamaailma tuntuu olevan aivan muuta kuin hänen kirjoitustensa tarkka saksa. Jiddišiä on sekä kieliopillisen joustavuutensa että juutalaisten pitkän matkan varrelta keräytyneen sanaston vuoksi kuvattu nomadiseksi kieleksi. Siihen nähden Kafkan tuotanto on sekä erilaisiin tiloihin sulkeutuvaa että perille pääsemättä liikkuvaa (kuten ”Keisarin viesti”) tai reitiltä eksyvää (kuten ”Metsästäjä Gracchus”), nomadista eksymistä. Kieliopillista tarkkuutta voi pitää mielikuvien ja kirjoittamisen, sitä kautta ehkä elämänkin, hallintaan liittyvänä asiana. Juuri päiväkirjoissa nämä kysymykset tulevat selvästi näkyviin omien pohdintojen, keskustelujen ja tapahtumien – ennen kaikkea teatterin – kautta. 

Panu Turunen kommentoi johdannossaan Kai Laitisen huomautusta Kafkan kielestä kuulaana ja täsmällisenä mutta samalla kuivakkaana ja virastomaisena kirjasaksana. Turunen arvelee tämän arvostelman liittyvän Max Brodin kielellisesti siistivään ja yhtenäistävään toimitustyöhön, koska alkuperäinen teksti paikallisine ja itävallansaksalaisine ilmaisuineen on tullut näkyviin vasta hänen käännöstyössä seuraamansa kriittisen edition myötä – Kafka kirjoittaisi virastokieltä vain tilanteen niin vaatiessa. Näinkin voi olla, mutta ”tilanne” koskee eksistentiaalisesti Kafkan kokemusta koko elämästä ja maailmasta, ja siinä ulottuvuudessa kielen ”virastomaisuudesta” tulee hänen kirjoitustapansa persoonattoman tarkkuuden (hän ei suotta ollut mieltynyt Flaubertiin) piirre, joka usein fantastisiin tapahtumiin liittyessään muodostaa oudontavaa kokonaisuutta. Tässä tyylin objektiivisuudessa kertoja ja henkilöhahmo asettuvat samalle tasolle ja voivat lukijan kokemuksessa ohimennen vaihtaa osia, vierailla. Kielellisesti tämä tosin voi näkyä myös Turusen mainitsemina siirtyminä persoonattomasta ilmaisusta puhekielisempään. Kafkan ilmaisussa on toki vaihtelua, hänen tekstissään on eleitä. 

Huomioita käännöksestä

Kuten sanottu, Kafka kirjoitti päiväkirjaakin kirjailijana, mutta siinä on kuitenkin julkaistavaksi tarkoitetuista teksteistä poikkeavaa epätasaisuutta. Tämä tarkoittaa joskus epäkieliopillisuutta, välimerkkien pois jättämistä, ajatusten keräilyä ja ehkä myös kesken jättämistä. Brodin siistimän laitoksen jälkeinen kriittinen editio tuo nämä asiat näkyviin. Brodilta omaksumaansa aikajärjestystä lukuun ottamatta Turunen kertoo seuranneensa kriittistä editiota, mutta Kafkan toisinaan huolimatonta pilkutusta hän on selvyyden vuoksi korjaillut. Tämä käännöksen lauserakenteessa vaikuttava lievä brodilaisuus on lähinnä vain todettava seikka – eihän suomennokseen ole ollut mahdollista liittää mukaan tekstien muotoutumista kuvaavia kriittisen edition apparaatti- ja kommentaariniteitä. Silti tästäkin oikeakielistämisen piirteestä olisi ollut hyvä mainita. Vertailun vuoksi: pari vuotta sitten ilmestyneessä Ross Benjaminin uudessa englanninnoksessa kaikenlaiset epäsäännöllisyydet on pyritty säilyttämään. 

Päiväkirjojen ensimmäisen vuoden toinen merkintä sopii esimerkiksi tästä seikasta. ”’Wenn er mich immer frägt’ das ä losgelöst vom Satz flog dahin wie ein Ball auf der Wiese” on käännetty ”’Kun hän aina kysyy minulta’, y-äänteet irtautuivat lauseesta ja lensivät tiehensä kuin pallot niityn ylitse”. Kafka on jättänyt virkkeen yhdeksi pötköksi, Brod on editoinut sen kahdeksi virkkeeksi ja Turunen laittanut selventävän pilkun, joka siis olisi säännön mukaista myös alkutekstissä. Toinen asia tässä esimerkissä on, että (itävallansaksalainen) ”ä” on käännöksen vertauksessa liitetty yleisempää mielikuvaa luovaan monikkomuotoon. Mielestäni olisi ollut parempi pitäytyä Kafkalle ominaiseen äkkinäisesti tarkentavaan havaintoon: ”…lauseesta irronnut y lensi tiehensä kuin pallo niityllä.” 

Kafkan päiväkirjatekstit ovat yleensä ilmaisultaan selkeitä, mutta joskus hänen ajatuksensa etsiytyvät pitkissä virkkeissä polveileviin, tulkintaongelmia luoviin tarkennuksiin ja suuntiin. 9.12.1911 päivätyssä tekstissä on kohta, jonka suomennoksessa merkitys nähdäkseni kytkeytyy väärään suuntaan. Lyhennettynä alkutekstissä: ”Wenn man über einem Buch mit Briefen oder Memoiren […] diesmal von Karl Stauffer-Bern, still hält, nicht aus eigener Kraft ihn in sich zieht […] sondern hingegeben […] von dem gesammelten fremden Menschen sich wegziehn und zu seinem Verwandten sich machen lässt […].” Suomennoksessa: ”Kun pysähtyy hiljaa kirjan ääreen, joka sisältää kirjeitä tai muisteluksia […] tällä kertaa Karl-Stauffer-Bernin, kirjoittamia, eikä päästä tuota ihmistä omalla painollaan omiin ajatuksiinsa […], vaan keskittyneenä […] antaa tuon koko vieraan ihmisen viedä itsensä mukanaan ja antaa tehdä itsestään hänen sukulaisensa […].” 

”Omalla painollaan (aus eigener Kraft) omiin ajatuksiinsa” herättää kysymyksen, kenen painolla kenen ajatuksiin, mutta ilmeisesti ”tuon ihmisen” omalla painolla lukijan ajatuksiin. Kysymys lienee kuitenkin päinvastoin lukijan ajatusten voimasta, koska passiivimuoto ”man” viittaa yleistettyyn lukijaan subjektina, ja tämä sopii jatkoon ”ihn in sich zieht”, kirjaimellisesti ”vetää hänet (kirjan kuviteltu tekijä) itseensä”. Eli käännösehdotuksena: ”eikä vedä tuota ihmistä omalla ponnistuksella omiin ajatuksiinsa […], vaan antautuu (hingegeben) tuon koko vieraan ihmisen vietäväksi ja muuttuu hänen sukulaisekseen […].” Suomennos ja tämä ehdotus päätyvät siis samaan, mutta kysymyksiä herättää, kenen voima siihen pääsemiseksi pitäisi kieltää. 

Tulkinnallisia kohtia selatessani en löytänyt muita selviä erimielisyyden aiheita, vaikka vaihtoehtoisia muotoiluja toki aina on. Tämä on myös ainoa havaitsemani kohta, jossa jotakin on epähuomiossa jäänyt kääntämättä. Kriittisessä editiossa on nimittäin seuraavan päivän toisessa merkinnässä sivun pituinen jatko tälle tutun ja vieraan pohdinnalle. Brod on editoinut sen suoraan edellä käsitellyn kappaleen perään, suomennos on lipsahtanut sen ohi. 

Tällaiset virheet ovat Turusen taitavassa suomennoksessa tuiki harvinaisia. Työ on tarkkaa, ja Kafkan arvostama lauseiden rytmi mutkailuineen on hyvin tavoitettu. Kuten näin: 

Syy siihen, että jälkimaailman arvio yksilöstä on oikeampi kuin aikalaisten, piilee vainajassa. Ihmisen omanlainen kehitys on nähtävissä vasta kuoleman jälkeen, vasta sitten kun ihminen on yksin. Kuolleena oleminen on yksilölle samaa kuin lauantai-ilta nuohoojalle, noki saadaan pois ruumiista. Silloin nähdään, ovatko aikalaiset tehneet enemmän vahinkoa yksilölle kuin yksilö aikalaisille, jälkimmäisessä tapauksessa yksilö oli merkittävä henkilö. (19.2.1920.) 

* 

Kafkan päiväkirjat liittyvät hänen henkilökohtaisiin kirjoituksiinsa, joista 70-luvulla ilmestyivät suomeksi Kirjeitä Milenalle ja Kirjeitä Felicelle. Ne ovat laadultaan erilaisia kuin päiväkirjat, vaikka henkilötasolla koskettavat toisiaan. Muitakin yhteisiä aiheita niissä on, kuten kirjoitustyön sujuminen ja juutalaisuus, johon ainakin Milenalle osoitetuissa kirjeissä liittyy päiväkirjoja selvemmin myös uhan tuntu. Omaan osoitteeseen kirjoittaessaan Kafka on kuitenkin avautunut laajemmalle aihepiirille. Siitä voi erottaa jokapäiväisen elämän tason, johon kirjoittamisen onnistumiset ja vaikeudet liittyvät, kirjalliset kokeilut ja kehitelmät, jotka kielellisesti saattavat sulautua myös ”tavallisen” päiväkirjatekstin ilmaisuun, ja Kafkan omastakin mielestä julkaisuvalmiit päiväkirjavihkoihin kirjoitetut tekstit. Tässä moniulotteisessa ja fragmentaarisesti koostuvassa kokonaisuudessa Kafkan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. 

Kirjallisuutta

Adorno, Theodor 1999. Merkintöjä Kafkasta. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Jussi Kotkavirta & Ilona Reiners (toim.), Konstellaatioita. Tampere: Vastapaino. 

Benjamin, Walter 1989. Franz Kafka. Hänen kuolemansa kymmenvuotispäivänä. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen & Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.

Dimitropoulos, Irene 2015. Kafka in Finnland – Bibliographie. Kafka-Atlas. [Kafkaa ja Kafka-tutkimusta Suomessa vuoteen 2015.]

Eilittä, Leena 1999. Approaches to Personal Identity in Kafka’s Short Fiction: Freud, Darwin, Kierkegaard. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.

Engel, Manfred & Bernd Auerochs (hrsg.) 2010. Kafka-Handbuch. Leben – Werk – Wirkung. Stuttgart, Weimar: J. B. Metzler.

Engel, Manfred & Ritchie Robertson (hrsg.) 2010. Kafka und die Kleine Prosa der Moderne / Kafka and Short Modernist Prose. Oxford Kafka Studies I. Würzburg: Königshausen & Neumann.

Kilcher, Andreas 2024. Kafkas Werkstatt. Der Schriftsteller bei der Arbeit. München: C.H. Beck.

Pawel, Ernst 1989. Franz Kafka. Suom. Kimmo Rentola. Helsinki: Otava.

Stach, Reiner 2002, 2008, 2013. Kafka. Die frühen Jahre, Die Jahre der Entscheidung, Die Jahre der Erkenntnis. Frankfurt am Main: S. Fischer. – Englanniksi: Princeton University Press.

Sussman, Henry 1979. Franz Kafka: Geometrician of Metaphor. Madison, WI: Coda Press.