Goth Chic. Johdatus pimeän puolen estetiikkaan
Gavin Baddeley
Like 2005
Översättare: Ike Vil
Pervon teatterin takarivissä
Goth Chicin minut ajoi lukemaan sietämätön epätietoisuus erään alakulttuurin juurista. Keskiaikaisella barbaariheimolla ei äkkiseltään tunnu olevan mitään tekemistä Mortiisin keikalla liukuvan, korsettiin ja mustaan samettiin verhoutuneen kuvankauniin femme fatalen kanssa. Tämän teatraalisen ideologian perusprinsiipit olivat jääneet minulta niin ikään hämäriksi. Aloin selata Goth Chiciä toivoen, että tuo semi-mystinen goottieetos paljastuu sivulla kolmetoista. Kirja onkin jotain aivan muuta. Goth Chic on täysipainoinen perehdytys maailmaan, jossa kaiken eettisen on korvannut kaikki esteettinen, kirjaviisaus vaihtunut hyvin dramatisoituun älykön rooliin ja formaali todellisuus väistynyt totaalisen todellisuuspaon tieltä.
Gavin Baddeley aloittaa kronikkansa 1700-1800-luvuilta, jolloin goottilainen romaani syntyi ja kehittyi. Ensimmäisenä esittelyssä on Markiisi de Sade, eksentrinen valistusfilosofi ja kieron seksin sankari, joka yhdistelee tarinoissaan jyrkkää ateismia ja jumalanpilkkaa synkkään, väkivaltaiseen pornografiaan. Häikäilemätöntä maailmankuvaansa heijastelevien kirjoitusten ja elämäntarinansa vuoksi de Sadesta on tullut goottilaisuuden rivo ikoni. Baddeley lainaa ”Jumalaista Markiisia” tarkastellessaan goottilaista romaania: ”…perinteinen romaani oli muuttunut pitkäveteiseksi… Jos mieli luoda teoksia, jotka herättäisivät edes jonkinlaista kiinnostusta, oli syytä kutsua helvetin voimia ja etsiä painajaisten maailmasta totuus…”
1800-luvulla Rohkeimmat kirjailijat alkoivat toden teolla manata petoja paperille. Tärkeimpinä hahmoina Baddeley pitää mm. raskasmielistä kauhumestari Edgar Allan Poeta ja romanttisessa spleenissä rypenyttä Charles Baudelairea. Alkuaikojen kauhukirjallisuus kuvasi usein perinteisiä aaveiden, hirviöiden ja julmien veritekojen maailmaa. Genre uudistui hitaasti. De Sade manasi esiin perversiot, Poe esitteli lukijoille aivan uuden mielisairauksien kirjon, J. Sheridan Le Fanu heitti sekaan vampyyrilesboja. Yleisesti sairaina pidettyjen aiheiden kuvaaminen johti kirjailijoiden vainoamiseen ja tekstien kieltämiseen, mikä auttoi osaltaan kirjailijoita nousemaan goottilaisiksi antisankareiksi.
Vielä nykyäänkin goottilaisuus ihailee sivistynyttä, synkkää ja väärinymmärrettyä libertiiniä, eleganttia mutta moraalitonta muka-aatelista boheemia, jollaisiksi ainakin de Sade, Matthew Lewis, Lordi Byron, Baudelaire ja Oscar Wilde voidaan laskea. Dandyt ovat antaneet merkittävän panoksen gooteille: kaiken keinotekoisuuden kauneuden, sivistyneen barbarian, aatelisen näsäviisauden ja pinnallisen suhtautumisen lähes kaikkeen eettiseen. Wilden sitaatti Dorian Grayn muotokuvasta toimii kuin mottona gootille: ”Ei ole olemassa moraalisia tai moraalittomia kirjoja. Kirjat ovat hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Ei muuta.”
Tärkeistä vaikuttajista ja vahvasta maineesta huolimatta varsinaista goottilaista aikakautta tai vallankumousta ei koskaan ollut. ”Goottiaikaa” nykyisessä romantisoidussa merkityksessä ei koskaan eletty. Koko alakulttuurin käyttämä kuvasto on sen oma luomus, kuin kollektiivisen alitajunnan synnyttämä sysimetsä, jonne voi livahtaa viettämään pakanallisia bakkanaaleja. Baddeleyn sanoin goottiestetiikka on ”nostalgiaa, kaihoa synkän salaperäiseen aikaan, jota ei koskaan ollut”. Ja tuon salaperäisyyden he tahtovat pitää.
Goottilaisuus on aina elänyt ennemminkin synkkien unelmoijien mielikuvituksessa kuin fysikaalisessa todellisuudessa. Samaa mentaliteettia esiintyy mm. ritariajassa elävillä sankarihevareilla ja pakana-aikaan halajavilla folk- ja black metal -artisteilla. Tällaiset alakulttuurit pyrkivät usein tekemään todeksi unelmissaan muovautuneita fantasiayhteisöjä. Black metallisteilla kyseessä on oikea yhteisöllinen kannanotto, sankarihevareilla usein vitsi ja goottien tapauksessa virallisuudelle virnuileva äärimmäinen eskapismi.
Film extra noir ja infernaaliset iskelmät
Goth Chic avartaa noviisille myös kauhuelokuvien kenttää. Goottilaisen kauhuelokuvan historia alkaa 20-luvun Saksasta, haamuja ja hulluuksia vilisevistä ”väristyselokuvista” (schauerfilmen). Tältä ajalta ovat varmasti goottilaisuuden kannalta vahvimmat rainat. Saksalainen ekspressionismi oli henkeä salpaavaa lavastusta, pukujuhlaa, taiteellista tragediaa ja varjojen valtakuntia. Sen suurimmat ansiot lienevät ennen näkemätön tapa rakentaa lavasteet vastaamaan kohtauksen psykologista tematiikkaa. Pedanttinen kohtauksen kuvanveisto luo vahvan sisäisen kauhun tunnelman, jota musiikki tehostaa. Taitavimmat kohtaukset ovat kuin karmivia maalauksia, joista tämän päivän goottikulttuuri imee jatkuvasti vaikutteita.
Baddeley esittelee laajasti eri kausien kammofilmejä ja liittää ne aikansa ilmiöihin tarkkanäköisesti. Ei ole sattumaa, että elokuvahirviöt muuttuivat hautausmaan haamuista radioaktiivisiksi mutaatioiksi ja avaruusmöröiksi juuri 50-luvulla, kylmän sodan aiheuttaman pelon alla tai että Salaiset kansiot syntyi 90-luvulla, kun salaliittoteoriat ja UFO-havainnot olivat miltei länsimainen pakkomielle. Mörköjen voisikin väittää kuvastavan ihmisen tai kansakunnan pelkoja. Keskiaikainen ihmissudeksi muuttumisen pelko on riivatuksi tulemisen ja ihmisen eläimellisen puolen pelkoa, vampyyri liittyy elämännesteen, neitsyyden tms. menettämiseen, zombie-kuolleisiin, tauteihin ja aivotoiminnan lamaantumiseen.
Goottilaisuus on kiinnostunut kaikesta tästä: kuoleman ja seksin mystiikasta, hulluudesta ja eläimestä ihmisessä. Baddeley käy läpi Hollywood-hirviöt yksin ja yhdessä, etsii symboleita ja konteksteja. Goth Chiciä lukiessa on mielenkiintoista seurata psykologisen kauhun kehitystä 1900-luvun alusta tähän päivään – kuinka esimerkiksi Hollywood keksi jättää hillittömän hirviöteurastuksen ja siirsi kauhut ihmisen päähän murhavieteiksi ja pakkomielteiksi. Uudempi ilmiö vaikuttaisi olevan se, että murhaaja voi olla perheenisä tai bisnesmies, kuka tahansa, eikä välttämättä viemärissä lymyävä psykopaatti.
Goth Chic on myös selvitys goottilaisen musiikin juurista ja nykytilanteesta, matka klassisesta urkumusiikista The Doorsin ja Screamin’ Jay Hawkinsin kautta raskasmieliseen mollirockiin. Avarakatseisen gootin musiikkimaku on laaja ja raja-aidoista piittaamaton. Jim Morrisonin ympärille rakentunutta The Doorsia on sanottu ensimmäiseksi moderniksi gootti/black -bändiksi. Pumpulla on kieltämättä kaikki mustanpuhuvat tunnusmerkit: tuomiopäivän äänimaailma, pahaa enteilevät lyriikat ja hyytävän eroottinen pohjavire. Myös kirjallisuuden näkökulmasta psykedeelisen synkkisrockin primus motor on kiinnostava: Morrison oli lahjakas runoilija, väkevä sanashamanisti ja karismaattinen mystikko lyhyen elämänsä loppuun asti.
Goottimusiikki ei koskaan tehnyt genreytymisen kohtalokasta virhettä, ja tämän takia levykaupoista ei ”gootti”-hyllyjä löydy. Goottirock on paljon velkaa esimerkiksi The Rolling Stonesille, David Bowielle ja Alice Cooperille, mutta näiden bändien vaikutuspiiristä päästyään se on tehnyt itse polkunsa ja päässyt pitkälle. Goth rock ottaa vaikutteita klassisesta, populaarista ja avantgardesta, yhdistelee näitä, lisää oman kieron panoksensa ja loihtii eetteriin vaikeasti määriteltävää hautajaishumppaa. Se on kryptisten sointujen alkemiaa, jossa taitavimmilla on koko psykologinen laboratorio pelissä. Kuten kaikki muukin, myös musiikki on gooteille silkkaa kauhukabareeta, perverssiä sirkusta, maanis-depressiivistä show’ta. Esteettisenä kokemuksena goottikeikka on parhaimmillaan kokonaisvaltainen, täydellisyyteen hiottu näytös.
Tirkistelykirjojen arkkityyppi
Mistä goottilaisuudessa sitten on kyse? Goth Chic on Johdatus pimeän puolen estetiikkaan, joten mitään alakulttuurin syvätasoa mustana valkoisella siitä on turha etsiä. Juuri siinä jutun juju onkin: goottilaisuuden syvätaso on sen estetiikassa. Vain kaikki aisteja miellyttävä ja sopivasti sekoittava on lopulta olennaista, kaikki muu on mustiin harsoihin puettua pseudoa. Baddeley tiivistää: ”Goottirockissa on kyse häpeilemättömän mahtailevasta eskapismista ja puolivakavissaan viljellystä tekosyvällisyydestä”. Kirjan myötä selviää myös, miksi goottilaisuuden rajoja on vaikea löytää: goottiutta ei saa koskaan myöntää. Vaikka valtakulttuuri olisi löytänyt ytimen, on kunnon gootin kiellettävä omien edesottamustensa goottius täysin. Ymmärtäähän tuon – mystisempänä kaikki on hienompaa.
Gavin Baddeleyn hittikirja Goth Chic on osuva esimerkki faustisen tiedonjanon ja pop-kulttuurin yhteentörmäyksestä. Pop-tietokirjoja tai ns. ”outside gaze” -kirjoja – ulkopuolisen kurkkauksia vieraaseen aihepiiriin – julkaistaan nyt kovaa tahtia. Lukija päästetään hetkeksi
seuraamaan oudon alakulttuurin tapoja, hän saa istumapaikan pervon teatterin takarivistä, josta on turvallista tarkastella, livahtaa pois ja tiedottaa maailmalle, missä mennään.
Hyviä esimerkkejä outside gaze -kirjoista ovat mm. Titus Hjelmin Mitä Wicca on? (Like 2005), Please Kill Me – Punkin sensuroimaton esihistoria (Like 2004), Marko Pyhtilän Kansainväliset situationistit (Like 2005), Gary Lachmanin Tajunnan alkemistit (Like 2003) sekä aivan omana lukunaan huikeaa suosiota maailmanlaajuisesti nauttiva norjalais-amerikkalainen Lords of Chaos (Feral House 1998, 2003), joka käsittelee satanistisen black metallin metafysiikkaa.
Kirjoittajat ovat usein alan harrastajia, musiikkijournalisteja tai taiteilijoita. Tämän seurauksena, esimerkiksi Goth Chicissä, saattavat tekstin sujuvuus ja lähdeviittaus unohtua kirjoittajan innostuessa liikaa alakulttuurin tuntemuksestaan. Baddeleyn kirjassa ei ole viiteluetteloa lainkaan, lähdeluettelokin on vajaa sinnepäin-hutaisu, Baddeley viittaa hämäriin keskusteluihin julkkisten kanssa ja unohtaa mainita ohjaajien nimiä. Intensiteetti ja ajankohtaisuus eivät epätarkkuudesta kärsi. Vain todellisuus tuntuu ajoittain unohtuvan tutkimuksen taustalta, mikä toisaalta ei gootilta ole mikään yllätys.
Pop-opukset voittavat lukijoita puolelleen nuorekkailla kirjoitusteknisillä kikoilla ja mystisillä aiheilla. Goth Chic on ryhmän arkkityyppi. Onko tällainen kirjallisuus syntynyt tarpeesta osoittaa, ettei tietokirjojen tarvitse olla tylsiä? Ovatko lukijat laiskistuneet? Onko yhteiskuntamme infantiili? Miten vain, kirjallisuuteen on syntynyt uusi genre, uudenlainen tutkivan journalismin aalto ja uusi tapa kirjoittaa. Baddeleyn kirjan luettuaan on todettava, että kehitystä on tapahtunut – johonkin suuntaan. Tärkeintä onkin liike.