Talvinen matka

Kokeellisen kirjallisuuden mestarin Georges Perecin (1936–1982) novelli Talvinen matka tulee suomeksi otolliseen aikaan, kun puhe on valeuutisista, kopioista, väärennöksistä ja huiputuksista. Perecin tapauksessa kirjallinen huiputus on kuitenkin sitä laatua, että lukijaa huimaa. Pelkästä kirjallisesta pelistä ei ole kyse.

Tuottelias 1970-luvun loppu

Novellin ilmestyttyä Perecillä oli jo harjoituksia takanaan. 1970-luvun loppu omaelämäkerran julkaisemisen jälkeen oli erityisen tuotteliasta aikaa. Vuonna 1978 ilmestyi läpimurtoteos Elämä. Käyttöohje (2006; La vie mode d’emploi), kerrostaloromaani, jossa jokaisella huoneistolla ja asukkaalla on oma tarinansa. Sen rinnalla ilmestyi Je me souviens (”Muistan”), henkilökohtaisten ja kollektiivisten muistojen kudelma.

Perec onnistui viljelemään kaikkia kirjallisia palstojaan.

Vuosikymmenen loppua kohti tahti tuntui kiihtyvän. Perec onnistui viljelemään kaikkia kirjallisia palstojaan ja kirjoittamaan kokeellisten tekstien lisäksi myös omaelämäkerrallisia sekä sosiologis-dokumentaarisia teoksia. Viimeksi mainittuihin kuuluu Robert Boberin kanssa tehty elokuva (1979) Ellis Islandin vastaanottokeskuksesta, paikasta joka kuuluisi ”ihan uskottavaan omaelämäkertaan, mahdollisen muistin piiriin”, kuten tekijä kirjoittaa aihetta käsittelevässä esseessään.

Aikakauden teksteihin kuuluu oulipolaisia tekstejä, sääntöjen ja rajoitteiden pohjalta tehtyjä runoja, sanaristikoita ja arvoituksia, mutta myös lyhyitä kertomuksia, kuten Un cabinet d’amateur. Histoire d’un tableau. (1979, ”Amatöörikabinetti. Erään taulun historia.”). Monet tekstit julkaistiin erilaisissa kokeellisissa julkaisuissa, mutta paljon jäi myös julkaisematta.

Joitain tekstejä on julkaistu uudestaankin. Näihin kuuluu nyt suomennettu Talvinen matka (Le voyage d’hiver), alun perin vuonna 1979 kirjoitettu novelli, rajatulle lukijakunnalle tarkoitettu kertomus. Editions du Seuil julkaisi sen uudestaan 1993 tulevaisuuden kirjallisuuteen keskittyvässä sarjassaan ”La Librairie du XXIe siècle”.

Talvinen tutkimusmatka

Talvinen matka kertoo nuoresta kirjallisuuden opettajasta, Vincent Degraëlista, joka pyrkii selvittämään samannimisen kirjan arvoitusta. Sattumoisin löydetty kirja herättää hänessä kummallisen déja-vu -tunteen, niin kuin kaikki Hugo Vernierin kirjan ”lauseet hänen silmiensä edessä olisivat yhtäkkiä tulleet tutuiksi, kuin ne vastaansanomattomasti muistuttaisivat häntä jostakin; aivan kuin jokaisen lukeminen nostaisi esille, tai pikemminkin kerrostaisi, muiston – joka on yhtä aikaa täsmällinen ja häilyväinen – toisesta, lähes identtisestä lauseesta, jonka hän oli lukenut jossain muualla” (s. 3).

Opettajan mieleen alkaa nousta tuttuja 1800-luvun ranskalaisen runouden nimiä: Rimbaud’ta, Mallarméta, Lautréamontia. Heidän lainauksistaan teos näyttää totta tosiaan koostuvan, rakentuvan suunnattomaksi mosaiikiksi, ”jonka lähes jokainen pala oli jonkun toisen työtä” (s. 5).

Kuuluisista runoilijoista näyttäisikin tulleen tuiki tuntemattomaksi jääneen runoilijan plagioijia.

Tutkimukset johtavat opettajan lopulta päätä huimaavaan johtopäätökseen, jonka mukaan teoksen tekijä, Hugo Vernier, olisikin siteerannut Mallarméta – siis ennen kuin tämä olisi käyttänyt kyseistä säettä teoksessaan. Koko asetelma kääntyy päälaelleen ja kuuluisista runoilijoista näyttäisikin tulleen tuiki tuntemattomaksi jääneen runoilijan plagioijia.

Mutta tästä talvinen matka vasta alkaa: opettajan koko elämän kestävä yritys selvittää kadonneen kirjan arvoitus. Leikiksi se on tarkoitettu, mutta on siinä traagisiakin ulottuvuuksia.

Tarinan ja kirjan tuhoava kone

Konventionaalisesta muodostaan huolimatta Talvinen matka on kirjallinen ansa. Kirjaan on rakennettu kertomuksen tuhoava kone, joka nakertaa salaisesti pinnan alla koko ajan kerrottua tarinaa, kunnes lopussa lähes kaikki on tuhottu. Tämä kuvio toistuu usein Perecin tuotannossa.

Ranskalaisessa Seuil’n painoksessa, jossa sivuille on jätetty paljon valkoista tilaa, tämä kertomuksen ja elämäntarinan tuhotragedia tulee vaikuttavammin esiin. Poesian vihkosessa tarina on puristettu yhdeksään sivuun. Siinä lukijalla ei ole kovin paljon mahdollisuuksia päästä tarinaan sisään, siis kokemaan sitä emotionaalisesti. Sinällään Poesian ja suomentajan, Sami Sjöbergin, työ on mainiota, mutta muutama lisäsivu olisi parantanut poeettista vaikutelmaa.

Ja kuten sanottu, tällaisia tuhokoneita Perecin tuotannossa on muitakin. Osa niistä on epäilemättä perua Raymond Rousselilta ja Franz Kafkalta, osin ne ovat perua myös Auschwitzin jälkeisestä maailmankuvan murroksesta.

Faktan ja fiktion syövereissä

Talvisessa matkassa Perec tukeutuu asiaproosaan. Hän luo fiktiivisestä matkakertomuksesta oikean tutkimusprosessin simulaation hyödyntäen tieteellisen kirjoittamisen konventioita, parafrasointia ja luettelointia. Monissa muissakin teksteissään hän pyrki hyödyntämään asiaproosan kuvauskeinoja ja minimoimaan kielellisen ornamentiikan, kuvien ja metaforien käytön, luomaan objektiivisuuden tuntua.

Nyt ollaan kirjallisen teoksen luomisprosessin ytimessä.

Pisimmälle asiaproosaan perustuvan kirjallisen huijauksen Perec vie teoksessaan Un cabinet d’amateur. Sitä voisi pitää taidehistorioitsijan kirjoittama julkaisuna, kunnes tullaan kirjan loppuun. Tässä plagiointiin perustuva huijaus on pitempi ja perusteellisempi kuin Talvisessa matkassa, mutta teoksena se on leikillisempi – ainakin kunnes lukija ymmärtää tekstinkin sisältävän sitaatteja, tarkoituksellisia lainauksia ja pastissointia Perecin aikaisemmasta tuotannosta.

Kyse ei olekaan vain taideteoksen viittauksista ja kirjallisista peleistä. Nyt ollaan kirjallisen teoksen luomisprosessin ytimessä ja samalla siinä keskustelussa, jossa tekijänoikeuksilla ja rahalla on merkitystä.

Mahdolliset tarinat

Perecin kirjallisen poetiikan yhdeksi kulmakiveksi näyttäisi muodostuneen elävä intertekstuaalisuus, tekstien ja elämän sekoittuminen valtavaksi tekstimosaiikiksi. Siitä hän ammentaa eri tarkoituksiin. Mikään ei ole suoraan elämästä, vaan aina epäsuoraan, viistosti ja välittyneesti teksteistä, toisista teksteistä, toisten teksteistä ja omista teksteistä. Tässähän on Oulipon potentiaalisen kirjallisuuden ideakin, mahdollisten tarinoiden kehittelemisessä.

Talvinen matka on johtanutkin oulipolaiseen kollektiiviromaaniin, jossa työpajan uudet jäsenet kirjoittavat alkuperäistä kertomusta laajentavia tai muuntavia tarinoita, kuten  Jacques Roubaud’n Le voyage d’hier (Eilisen matka) tai Hervé Le Tellier’n Le voyage d’Hitler (Hitlerin matka).

Tarinoista 21 on julkaistu kokoelmana (2013). Sen jälkeen on ilmestynyt vielä Michèle Audinin kirjoittama 22. tarina, La verité sur Le voyage d’hiver, “Totuus Talvisesta matkasta” (2014).

Perecin talvi ja kevät

Mutta on Talvisessa matkassa omaelämäkerrallisiakin aspekteja, siis yksilön ja henkilökohtaiseen elämään liittyviä puolia. Näihin Sjöberg ei kajoa.

Tekijän elämän tai omaelämäkerrallisuuden kannalta intertekstuaalisuuden poetiikka merkitsee ”autobiokopiointia”. Ranskalainen omaelämäkertatutkija Philippe Lejeune on määritellyt termin oman elämäntarinan kopioinniksi toisten tekstien pohjalta. Esimerkiksi hän ottaa Marcel Benaboun, Georges Perecin oulipolaisen ystävän.

Ei Talvisessa tarinassakaan olla suorassa elämäntarinassa eikä yksinkertaisessa elämäntarinan kopioinnissa. Hedelmällisimmiltä tulkinnalta Talvisen matkan tapauksessa voisi tuntua ajatus oulipolaisesta omaelämäkerrallisuudesta, siis ajatus ennakoivasta plagioinnista. Sen mukaan olisi mahdollista luoda tai kirjoittaa omaa elämäntarinaansa toisten tekstien pohjalta, avata kirjoittamalla ja lukemalla erilaisia tarinoinnin mahdollisuuksia.

Georges Perec on ilman muuta kokeellisen kirjallisuuden virtuoosi, mestarillinen kielipeluri ja huiputtaja.

Samalla on kuitenkin melkein mahdotonta olla miettimättä teoksen nimeä Talvinen matka, joka viittaa Franz Schubertin 24-osaiseen laulusarjaan Winterreise (1827) ja Wilhelm Müllerin runoihin. Niissähän on kyse koko elämänmatkan kestävän menetyksen ja surutyön kuvaamisesta. Sen aikana ihminen elää kaikki mahdolliset tunteet: menetyksen, turhautumisen, vihan, epäonnistumisen ja huonouden, kostonhalun, epätoivon, kuolemanhalun, toivon, hulluuden, alistumisen, tyytymisen, sietämisen, elämän-kuoleman-elämän -syklin hyväksymisen.

Georges Perec on ilman muuta kokeellisen kirjallisuuden virtuoosi, mestarillinen kielipeluri ja huiputtaja. Mutta ihmisenä ja oman elämänsä ääressä hänkin vertautuu lukijaan, joka on omalla talvimatkallaan, ratkaisemassa elämäksi tai tarinan kirjoittamiseksi kutsuttua arvoitusta tai palapeliä.

Vincent Degraël tulee hulluksi, mutta Perec jatkaa kirjoittamista vuonna 1979. Sitä paitsi hänellä on tehtävääkin ennen kuolemaansa, mistä todistaa hänen radioon kirjoittamansa teksti asioista, joita hän haluaisi tehdä ennen kuolemaa (”Quelques-unes des choses qu’il faudrait tout de même que je fasse avant de mourir”, 1981).