Valoon ja tuuleen

Kustannusliike Nihil Interit on rikastuttanut vähäistä käännösrunokirjallisuuttamme julkaisemalla viime vuosikymmenen lopulla useita teoksia Kreikan nykylyriikasta. Heti alkuun tekee mieli sanoa, että Marja Suomisen läpileikkaus Giannis Ritsoksen koko runotuotantoon on täyteläisen makuista suomea.

Kirjallisuus on vaarallista, varsinkin tragedia: Kreikassa sen kielsi äärioikeistolainen juntta, Neuvostoliitossa marxilais-leninistinen estetiikka. Mutta vaikka Ritsos oli vakaumuksellinen kommunisti, hänelle kommunismi ei ole naiivia, ohjelmallista uskonnon vastustamista. Runossa ”Harras hetki” äkillisesti kuolleen ystävän ruumiin äärellä tehdään spontaani ristinmerkki. Ja traaginen elämäntunne on aina ollut olennainen osa kreikkalaista kirjallisuutta Homeroksesta alkaen. Runossa ”Filomela” Ritsos kirjoittaa, että nimihenkilön ”kankaassa oli vakavat värit, ja niin kuin taiteessa aina, mustaa liian paljon”.

Kreikkalaista nykyrunoutta (mm. Odisseas Elitistä ja Nikos Engonopoulosta) on innoittanut surrealismi. Kyllä se näkyy Ritsoksenkin runoudessa. Hän oli myös kuvataiteilija, joten ei ihme, että hänen runoutensa sisältää kuvia, ei niinkään imagistisessa merkityksessä, vaan visioita, kokonaisia näkyjä (esim. runo ”Eräänä yönä”), jotka antavat sille mystisen, joskin kaikesta transsendentista vapaan sävytyksen.

Ellei sanalla unikuva olisi niin hauras kaiku, voisi eräitä Ritsoksen runoja silläkin nimellä kutsua. Monissa dramaattisissa runoissa Ritsos tapahtuman huippuhetken jälkeen piirtää vielä taustakuvan, mikä ikään kuin rauhoittaa tilanteen ja luo teatterinomaisen vaikutelman. Ritsos työskenteli myös tanssijana ja näyttelijänä.

Monet Ritsoksen runot ovat sisimmältä luonteeltaan proosarunoja, vaikka niiden muoto on lyyrisen runon. Siitäkin osaltaan johtuu, että Ritsos ei ole hitustakaan vaikea runoilija, ei hienosteleva eikä hermeettinen. Hänen lyriikassaan on runon yksinkertainen kauneus puhtaimmillaan.