Keskustelu Spinozan kanssa

Aikansa radikaali, hollanninjuutalainen filosofi Baruch Spinoza (1632–1677) vieraantui jo nuorena kasvatuksellisesta uskonkäsityksestään ja ajautui konfrontaatioon juutalaisyhteisön kanssa. Vuonna 1656 hänet julistettiin pannaan (cherem) ja suljettiin synagogan piiristä. Jouduttuaan yhteisön ulkopuolelle Spinoza otti etunimekseen Benedictus (siunattu) ja elätti itsensä linssinhiojana. Hän vietti varsin vaatimatonta elämää ja kuoli 44-vuotiaana.

Pannan taustalla oli todennäköisesti filosofin epäperinteinen (ja epälänsimainen) jumalakäsitys. Spinozan lähtökohtainen individualistinen ajattelunvapaus yhdistyi täysin aikaansa edellä olleeseen tekstikriittiseen raamatunlukutapaan: tutkielma Tractatus theologico-politicus (1670) ilmestyi nimettömänä ja herätti massiivisia aggressiivisia reaktioita.

Pääteoksensa Etiikka geometriseen tapaan esitettynä (1674) ansiosta Spinoza lasketaan nykyään René Descartesin ja Gottfired Leibnizin ohella yhdeksi 1600-luvun suurista mannermaisen rationalismin edustajista. Etiikkaa Spinoza ei elinaikanaan saanut nähdä julkaistuna.

Kari Klemelä on suomentanut makedonialaiskirjailija Goce Smilevskin (s. 1975) kolmesta romaanista järjestyksessä toisen, Keskustelun Spinozan kanssa (Razgovor so Spinoza, 2002). Smilevski on kirjoittanut myös romaanit Planetata na neiskustvoto (Kokemattomuuden planeetta, 2000) sekä Sestrata na Zigmund Frojd (Sigmund Freudin sisar, 2006). Hänelle on myönnetty muun muassa EU:n kirjallisuuspalkinto vuonna 2010.

Romaanin Keskustelu Spinozan kanssa alaotsikko–lukuohjeessa teosta tituleerataan ”seittiromaaniksi”, ja kirjan luvut on nimetty ”langoiksi”. Ennen ”ensimmäistä lankaa” lukijalle on kirjoitettu lyhyt johdanto: ”Tämän romaanin langat on kudottu Sinun ja Spinozan keskusteluista. Aina kun Spinozan vuorosanoissa on tyhjä kohta, voit lausua oman nimesi ja kirjoittaa sen tuohon tyhjään tilaan.”

Tyhjän tilan metodi yhdistyy teoksessa puhuttelumuotoon. Ensimmäisen ja toisen persoonan vuorottelulla vuosisatojen kuilua filosofin ja lukijan välillä pyritään kuromaan umpeen.

Dialogimuodolla Smilevski keskusteluttaa Spinozaa lukijan kanssa: ”Ei minun kasvoillani mitään kyyneltä ole, __________. Olet aivan lähelläni, __________, vain askeleen päässä ruumiistani mutta silti hyvin kaukana, satojen vuosien päässä kuolemastani. Aivan kuin kyse olisi optisesta harhasta[.]”

Olen aina ollut sitä mieltä, että yksikön toista persoonaa näkee romaanikirjallisuudessa kerrontaratkaisuna aivan liian vähän. Smilevskin hyppysissä tuo harvinainen muoto ei tosin ole erityisen plastinen, vaan aika ehdoton ja rajaava. Joka tapauksessa: vaikka teoksessa on tällaista pelailua ja vaikka käsiteltävänä on hankalahkona pidetty filosofi, luvassa ei silti onneksi ole – sanan pahamaineisessa merkityksessä – ”monikerroksista” tekotaiteellista kikkailua eikä myöskään kuivaa luennointia vihkiytyneille Spinozan metafysiikasta, vaan Smilevskin romaani on erinomaisen lähestyttävä ja mielenkiintoinen teos. Se ei jää pelkän tarinankertomisen tasolle.

Romaani ei ole tekotaiteellista kikkailua eikä kuivaa luennointia.

Romaanin yksinkertaisen tyylikäs lähtökohta on: miten henkilö, joka ajatteli kuten Spinoza, eli elämäänsä? Miten filosofilta sujui teoreettisen ajattelun soveltaminen arjen ja tunteiden päivittäisyydessä? Smilevski kuljettaa rinnakkain Etiikan väittämiä sekä Spinozan suhdetta elämänsä (tai yksinäisyytensä) muutamiin avainhenkilöihin ja viittauksia aikakauteen ja filosofin elinkeinoon (teoksen yksi alaotsikoistakin on ”Hiominen”).

Keskustelu Spinozan kanssa alkaa filosofin kuolemasta ja päättyy hänen syntymäänsä. Alussa Spinoza makaa pylvässängyssä, samassa vuoteessa, ainoassa esineessä, jonka Spinoza lapsuudenperheensä jättäessään otti mukaansa ja jossa hänen äitinsä kuoli Spinozan ollessa vain 6-vuotias ja jossa filosofi sisaruksineen oli saanut alkunsa.

Sänky on esine-elementti, johon teoksessa palaillaan – ruumiillisuuden ja lihallisuuden näyttämö, elämän alku ja päätös. Koko romaani päättyy Smilevskin jälkikirjoitukseen ”Loppulauseen sijasta”, jossa hän pohtii teoksensa syntyhistoriaa, syitään kirjoittaa Spinozasta ja yleisemmin tarvetta kirjoittaa, keskustella, voittaa yksinäisyys.

Punnittuja dikotomioita

Smilevski on rakentanut romaaninsa kaksoiskertomukseksi. Ensimmäistä osiota dominoi filosofin rationaalinen, ajatteleva puoli, homo intellectualis, toista osiota tunteellinen puoli, homo sentimentalis. Kaksoiskerronnan kautta kirjailija pääsee tutkimaan filosofia rajujen ristiriitojen miehenä sekä Spinozan tunneteoriaa fiktion välityksellä: voiko mieli hallita tunteita?

Jos antautuu aisteille, antautuu vain hetkellisyydelle. Mutta mitä sitten? Ikuiset asiat pysyvät ikuisina joka tapauksessa, tuhlasipa oman hetkellisyytensä niiden pohtimiseen tahi ei. Spinoza vastaa lukijalle, että sielusta jää jäljelle sitä enemmän, mitä enemmän se omaksuu tietoa. Spinozan mukaan on vain yksi substanssi, ääretön, jakamaton, rajoittamaton ja ikuinen: Jumala. Äärelliset, hetkelliset ja riippuvaiset oliot, kuten ihmiset, ovat vain substanssin tämänhetkisiä ilmentymiä. Kaiken takana on ankara determinismi. Romaanin ensimmäisessä osiossa Spinoza vaikuttaa lähinnä immuunilta lihan ja tunteiden viesteille.

Rationalismia horjutetaan vaihtamalla painotus toisessa osiossa emotionaalis-aistilliseksi. Mikä oli historiallisen Spinozan todellinen suhde nuoreen latinanopettajaansa Clara Maria van den Endeniin, entä omaan oppilaaseen Johannes Caseariukseen? Rationaalinen ja ikuinen asetetaan vastakkain tunteellisen ja hetkellisen – elämän – kanssa.

Smilevski tarjoaa äärettömyyttä ja katoamattomuutta painottavalle filosofialle merkityksiä Spinozan varhaisista menetyksistä ja äidin kuoleman aiheuttamasta defensiivisestä energiasta. Tämä ehdotus toimii romaanissa hyvin. Myöskään seksuaaliset referenssit eivät ole toteutuksellisella tasolla halpoja tai raflaavia ratkaisuja. Mitään kaikenkattavaa loppuratkaisua Smilevski ei myöskään (onneksi) pyri muotoilemaan.

Itse kaksoiskertomuksen metodista huomattakoon lisäksi, että Gilles Deleuzen mukaan Spinoza kirjoitti Etiikkansakin kahteen kertaan. Yksi dikotomioista on totta kai myös itse kerronnallinen ratkaisu, teoksen koko asetelma: Spinoza ja lukija, monologi ja dialogi. Smilevskin teos on luettavissa sekä kunnianosoituksena että kritiikkinä filosofille.

Keskustelu Spinozan kanssa on ensimmäinen Suomessa ilmestyvä makedoniasta käännetty teos. Suomennos saa näin ollen jo hankkeena historiallista hohdetta, ja näin erikoinen kirja on kaikin tavoin hieno valinta käännettäväksi – loistava veto Mansardalta! Parin Amsterdamin rakennuksen osalta huomautan pikku vinjettinä, ettei ole syytä suomentaa ”Vanhakirkko” tai ”Uusikirkko” – niistä käytetään paikallisia nimityksiä Oude Kerk ja Nieuwe Kerk (sananmukaisesti ”vanha kirkko” ja ”uusi kirkko”, mutta ei siis yhdysmuotoisina erisniminä). Makedonian kieleen itseensä minulla ei ole omakohtaista suhdetta, joten en voi vertailla käännöstä alkuperäiseen.

Smilevskin teos ei ole mikään tyypillinen kertalukuromaani – sitä lukee, lepuuttaa ja tutkii uudestaan. Onneksi tällaisiakin kirjoja on.