Kauan eläköön ihminen

Nuorena kuollut kotkalaiskirjailija Timo Pusa (1951-96) kertoo viimeiseksi jääneessä kokoelmassaan, että hänelle oli jo lapsena selvää, mikä maailmankirjallisuudessa on lukemisen arvoista: ”… vanhana meikäpoika lukee/ venäläiset klassikot ja/ amerikkalaiset runot”. Dostojevskit ja Tsehovit on pitkälti suomennettu, mutta amerikkalaisen modernin lyriikan tarjonnassa on viime vuosiin asti ollut Bukowskin ja Ginsbergin kaltaisten ikonien mentäviä aukkoja. Niiden täyttäjänä ja puheenomaisen, katu-uskottavan beat-kirjallisuuden julkaisijana on kunnostautunut turkulainen Sammakko, viime vuosina kiitettävään vauhtiin päässyt pienkustantamo.

Nyt julkaisuvuorossa on Gregory Corso (1930-2001), 1950-luvulla Allen Ginsbergin, Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin löyhästi yhteen liittämän beat-koulukunnan nuorin jäsen. Jazz-musiikin, huumekokeilujen, julkihomouden, yhteiskunnallisuuden ja on the road -romantiikan leimaama joukko herätti pahennusta niin synnyinpaikoillaan New Yorkissa ja San Franciscossa kuin Tangerissa, jossa sen keskeiset vaikuttajat oleilivat. Sivussa syntyi merkittävääkin kirjallisuutta.

Katujen kasvatti Corson tie kulki vankilasta yliopistoon ja Beat Generationin lipunkantajaksi. Juuri tässä monisärmäisyydessä ja ristiriitaisten elementtien yhdistelyssä piilee hänen lyriikkansakin perusta; itseironinen rääväsuu pohdiskelee ihmisen olemusta, viljelee oppineita viittauksia, intoilee Miles Davisin musiikista ja renessanssitaiteesta. Kuten monet elämäntaparunoilijat hänen jälkeensä, Corso tuntee Villonin sukulaissielukseen. ”Mikään ei ole minun, Runoruhtinaan/ jonka osana oli yhteiskunnan laitamilla vaeltaa”.

Runous on Corsolle Sanansaattaja-Henkien ja valittujen sielujen toimintaa, jota ajan tai materian rajoitukset eivät sido. Samanlaista vapaan hengen ilmausta täynnä on suomennosvalikoima Kauan eläköön ihminen. Teos kattaa vuodet 1955-1989, nuoren itsetietoisen irtolaisen räkätyksestä viimeisten kokoelman vanhenemisen tuntoihin ja vitalistissävytteiseen sielunvaelluskuvastoon. Perusasenteensa Corso säilytti loppuun asti. Kun hän runossaan ”Hela hoito… melkein” paiskoo huoneestaan elämänarvoja Totuudesta Kauneuteen ja Kuolemanpelkoon, yksi kuitenkin jää: Huumori.

Huumori ja ironia ovat läsnä jo varhaistuotannossa, runoina arkihavainnot ja fantasiakokeilut eivät kuitenkaan vakuuta. Runojen ´minä´ kuvittelee itsensä ruumishuoneelle gangsterien sekaan tai porvarilliseen avioliittoon, mutta syvällisyyden ja yllättävien näkökulmien kaltaisiin hyvän runon säilöntäaineisiin ei vielä juurikaan törmää.

Enemmän pureskeltavaa lukijalle tarjoavat keski-ikäisen Corson pitkät proosarunot, joiden otsikot eivät kerro ainakaan turhasta vaatimattomuudesta aihevalinnassa: ”Valta”, ”Ihminen”,
”America Politica Historia, spontaanisti” ja ”Nuoruuden uskonnollisia kokemuksia”. Runot ovat hengästyttävää tajunnanvirtaa, joka tosin paikoin horjahtaa hehkutuksen puolelle. ”Hullu kaunis vanhanuori Amerikka: ei omaa ehdokasta/ maailman hulluin villein suurin maa!”

Kokoelman suomentaja Markku Into on viisaasti keskittynyt myöhempään tuotantoon, erityisesti monimuotoiseen Herald of the Autochtonic Spirit -kokoelmaan (1981). Ihmiskunnan syntyjä syviä pohtiva viisikymppinen Corso taitaa yhä vyörytyksen, mutta mukana on myös pienimuotoisia esteettisiä välähdyksiä ja tunnelmapaloja. ”Sinikka/ loistaa keltaisen tuolin päällä/ – Kevät on täällä”.

Vanheneminen ei merkinnyt Corsolle seestymistä tai oppositioasenteesta luopumista. Valikoiman viimeinen runo kertoo ajasta, jolloin Beat Generation on jo aikoja sitten kanonisoitu ja runoilijakumppanit Ginsberg sekä Ferlinghetti hoitelevat julkaisusopimuksiaan agenttiensa kautta. ”Pitäisikö hankkia agentti?/ Wow!/ Älä viitsi, Gregory, pysy/ sinä vaan runojen parissa!!!”