Alcools

Moderni ranskalainen klassikko taipuu suomeksi henkevästi, ensimmäistä kertaa koko teoksen laajuudessa. Viina, tai elämänvesi, on tainnut jopa väkevöityä vuosien myötä.

Muistikuva eräältä alkoholipitoiselta illalta, joka on saavuttanut Youtuben ranskalaisten musiikkivideoiden selaamisen vaiheen: Françoise Hardyn, Anna Karinan ja Serge Gainsbourgin seassa näyttelijä ja laulaja Serge Reggiani lausuu Guillaume Apollinairen (1880–1918) runoa ”Le Pont Mirabeau”. Pianolla soitettu musiikkitausta on hypnoottisen yksinkertainen, yhtä hypnoottisesti lipuu videolla Pariisin yöliikenne. Reggianin syvä ja lämmin ääni tekee runosäkeistä lähes fyysisen kokemuksen. Lausunta muuttuu humalaisen korvissa eräänlaiseksi profaaniksi liturgiaksi. 

Onhan se kiusallista, mutta myös kaltaiseni yksityistä kaupunkiautoilua vastustavan ihmisen on pakko myöntää: kohti Riemukaarta etenevä valovirta näyttää kauniilta, ja jollain aivan erityisellä tavalla suurkaupunkilaiselta. Yksilön ja joukon välinen raja kumoutuu ja silti säilyy. Autojen valot porautuvat modernin romantiikkaan – tai yhtä hyvin romantiikan moderniin. 

Janne Salo on ottanut jälleen harppauksen urallaan ranskalaisen runouden välittäjänä. Hän on suomentanut kokonaisuudessaan Alcoolsin (1913), ensimmäisen Guillaume Apollinairen kahdesta keskeisestä kokoelmasta. Nyt sen kuuluisin runo alkaa suomeksi: ”Mirabeaun sillan alla virtaa Seine / Ja rakkautemme / Täytyykö sen palauttaa mieleeni / Ilo saapui aina tuskan jälkeen” (s. 49). Runon kirjoittamisesta on kulunut toistasataa vuotta, Seinen virta on saanut seurakseen kaupunkiliikenteen sähköisen virran. 

En löydä enää videota Youtubesta, enkä siis voi tarkistaa sen tekijää. Mutta vuosien takainen muistikuva määrittelee edelleen koko Alcoolsin luentaani: kaikesta siihen sisältyvästä luontokuvien runsaudesta huolimatta hahmotan sen ennen kaikkea modernin (eurooppalaisen) suurkaupungin ja suurkaupunkilaisen elämäntunteen valtaisana inventaariona, joka ei jätä rauhaan sen paremmin asiaan liittyviä positiivisia kuin negatiivisiakaan ilmiöitä. 

Apollinaire ei tosiaan ollut yksin. Vuoden 1913 tienoilla suurkaupungin ajatus oli ilmassa. Länsimaisen kaupungin olemusta ja historiallista merkitystä miettivät sosiologian klassikot Georg Simmel, Werner Sombart ja Max Weber. Parikymmentä vuotta myöhemmin Walter Benjamin jäljitti esseissään ja fragmenteissaan juuri Pariisin arvoitusta, ja välissä Oswald Spengler keksi käsitellä suurkaupungistumista osana länsimaiden valitettavaa mutta väistämätöntä perikatoa. 

Alcoolsin tapaus

Uudessa suomennoksessa Apollinairen elämänvaiheista tehdään selkoa sekä Tuija Vertaisen kirjoittamassa, erinomaisen valaisevassa avausesseessä että teoksen loppuun sijoitetussa ”aikajanassa” – ratkaisussa on tarpeetontakin toistoa. Tässä riittää, kun totean Apollinairen vuoteen 1913 mennessä ehtineen toimia paitsi runoilijana, myös kotiopettajana, kriitikkona, pankkivirkailijana, romaanikirjailijana, eroottisen kirjallisuuden toimittajana ja historioitsijana – ja saavuttaa suurimman elinaikaisen kuuluisuutensa joutuessaan aiheettomasti pidätetyksi Mona Lisan varastamisesta. Omia teoksia hänelle oli kertynyt jo toistakymmentä. 

Runoilijan moniaalle suuntautunut kiinnostus ja intensiivinen mutta epäsystemaattinen lukeminen näkyvät runojen aiheissa ja aiheenkäsittelyssä. Salatiedettä ja muinaisuuden mysteerejä esitellään melkein rihkamaksi asti. 

Alcools keräsi yhteen Apollinairen viidentoista vuoden aikana kertynyttä tuotantoa, tosin osa aineistosta oli aivan tuoretta. Pisin yksittäinen runo lienee kolmentoista suomennossivun mittainen, alaotsakkein lyhyempiin osiin jaettu ”Tylyn rakkauden laulu” (La Chanson du mal-aimé). Lyhin on yhden säkeen mittainen ”Laulaja” (Chantre): ”Ja meritrumpettien ainut kieli” (s. 83). Pituusvaihtelu on eräs niistä keinoista, joilla Apollinaire kuvaa modernin kokemuksen äärimmäisyysluonnetta. 

”Tylyn rakkauden laulu”, ”Mirabeaun silta” ja teoksen avaava ”Vyöhyke” (Zone) ovat runoja, joita Ranskassa luetaan kouluissa ja maailmalla yliopistoissa. Le Monden vuonna 1999 laatimassa 1900-luvun sadan tärkeimmän kirjan listassa Alcools sijoittui seitsemänneksitoista Prévertin Sanoja-teoksen (Paroles) ja Hergén Sinisen lootuksen (Le Lotus Bleu) väliin. Elinvoimaisinta lienee kokoelman rakkausrunous, jota ovat inspiroineet runoilijan tosielämän rakastetut Annie Playden ja kuvataiteilijana tunnetuksi tullut Marie Laurencin. 

Alcoolsin maineen kasvu ja säilyminen näkyy myös sadan vuoden mittaan kerrostuneena ”Alcools-eksegeesinä”, josta Janne Salo antaa runoihin liittyvissä huomautuksissaan osin hymyilyttäviäkin esimerkkejä. Omat tutkimuksensa on elämäkertojen ja hakuteosten lisäksi kirjoitettu muun muassa sammakkoeläimistä Apollinairen tuotannossa tai ja-sanasta Zone-runossa. 

Mutta ei niin laajaa eksegeesiä, ettei suomentaja olisi viitsinyt siihen ainakin jollain tasolla perehtyä – toisin sanoen suomennos on paitsi taitava myös oppinut. Ja kun Alcools nyt ilmestyy alkutekstillä varustettuna (ainoa oikea tapa tällaisen klassikon kohdalla) ja laajasti kommentoituna laitoksena, se saa yksittäistä kirjasuomennosta painavamman merkityksen. 

Kyseessä voi hyvinkin olla kirjasyksyn 2024 kulttuurihistoriallinen tapaus. Tässä valossa mahdolliset yksittäiset käännösongelmat ovat toissijaisia. 

Aurinkokaula

Aale Tynnin modernin ranskalaisen runouden valikoima Tulisen järjen aika (1962) lainasi nimensä Apollinairen runosta. Alcoolsista valikoimaan on otettu ”Tylyn rakkauden laulun” lisäksi kuusi lyhyempää runoa (mukana ovat ”Vyöhykkeen” lyhennelmä ja ”Mirabeaun silta”). Tynnin suomennoksilla on ollut kirjallisuushistoriallista merkitystä; nyt niitä täytyy pitää vanhentuneina. 

Vuonna 1977 Jukka Kemppinen julkaisi oman Alcoolsinsa. Se sisältää (laajan) valikoiman ja muutaman runon kokoelman ulkopuolelta. Esipuheessaan Kemppinen kirjoittaa: ”Pois on jätetty joitakin tekstejä, joita aika on pidellyt huonosti, sekä paradoksaalisesti tekijän omat mielirunot Les Fiançailles, Le Brasier ja Vendémiaire. Usein käy niin kuin Goethelle: sen mikä oli alkuperäistä, ovat jälkipolvet lukeneet kliseiksi”. En ryhdy systemaattisesti vertaamaan Kemppisen ja Salon käännösratkaisuja, mutta totean valikoiman olleen monelle, muun muassa minulle, tärkeä kirja. Toisaalta puoli vuosisataa pitelee pahoin melkein käännöstä kuin käännöstä. 

Yksittäisten runojen suomennoksia on varmaan ilmestynyt. Itse tunnen niistä ainoastaan Veikko Polameren kokoelmassa Vogelfrei (1977) mukana olevan ”Vyöhykkeen”. Vaikka Polameri näkyy käyttäneen alkutekstiä ”modernimpaa” asettelua ylimääräisine sanaväleineen, suomennoksissa kiinnittää enimmäkseen huomiota niiden yhdenmukaisuus. Toisin sanoen ne todistavat toinen toisensa puolesta. Eroja löytyy lähinnä nimistä: Salon ”rok-lintu” on Polamerellä ”rukhkh-lintu” (!), edellinen suomentaa Métiven mestitsiksi, jälkimmäinen pitää sitä erisnimenä. 

Suurin ero on seuraavissa säkeissä: ”Entourée de flammes ferventes Notre-Dame m´a regardé à Chartres / Le sang de votre Sacré-Cœur m´a inondé à Montmartre”. Polamerellä: ”liekkien keskeltä Notre Dame katsoi minuun Chartresissa / Sacré Coeurinne [sic!] veri tulvi minuun Montmartrella”, Salolla: ”Kiihkeiden liekkien saartama Madonna katsoi minuun Chartresissa / Pyhän Sydämenne veri oli hukuttaa minut Montmartrella” (s. 41). Toisin sanoen Polameri käsittelee Notre Damea ja Sacre Cœuria selvemmin pariisilaisina kirkkorakennuksina, Salo – näin oletan – varaa tilaa myös laajemmalle tulkinnalle (kuten myös Kemppinen, jolla Sacré-Cœur on “pyhä sydän” ja Notre-Dame “Pyhä Äiti”). Pariisin kommuunin verinen tukahduttaminen (1871) on osa Sacre Cœuriin liittyvää ”paikan semiotiikkaa”. 

Tämä kirjoitus alkoi alkoholin merkeissä, niinpä on syytä kiinnittää huomiota myös alkutekstin kuuluisaan ”eau-de-vie”-juomaan, jota runoilija nauttii kuin elämäänsä. Tynni puhuu ”elämänvedestä”, Kemppinen ”viinasta”, Polameri ”konjakista”, Salo ”väkevästä viinasta” (s. 45). Tarkka, Apollinairen sanaleikin huomioon ottava suomennos lienee mahdoton, ”elämänvesi” on täsmälleen ottaen hedelmistä, vaikkapa päärynöistä tai omenoista tislattua viinaa. 

”Zonen” lopetuksen ”Adieu Adieu // Soleil cou coupé” Polameri suomentaa: ”hyvästi hyvästi // aurinko irtopää”, Tynni ”hyvästi hyvästi / aurinko leikattu kaula”, Kemppinen ”… Hyvästi Hyvästi // Aurinko katkaistu kurkku” ja Salo ”Hyvästi Hyvästi // Aurinko kaula poikki” (s. 47). 

Ehkä jotain oireellista on siinä, ettei alkutekstin iskun terävyyteen pääse suomentajista yksikään. Niin kuin itse kielen materia, sen paksukaulaisuus, ottaisi vastaan. 

Apollinaire kirjoitti mitallista ja loppusoinnullista runoutta mitoilla leikitellen. Salon suomennos on vapaarytminen, eikä muu olisi nykysuomeksi luontevaakaan. Silti jotain jää puuttumaan. Mirabeaun sillan alla joki juoksee näin: ”Vienne la nuit sonne l´heure / Les jours s´en vont je demeure”. Suomennosta ”Tulkoon yö kajahtakoon kello / Päivät pakenevat minä jään” (s. 49) ei saisi juoksemaan Reggianikaan. 

Syksyn mahti

Joka tapauksessa on melkein liikuttavaa, että Alcools on nyt luettavissa kokonaisuudessaan suomeksi. Se tulee maailmaan syksyllä, Terhi Adlerin kansikuvan putoavien lehtien väreissä. 

”Alcoolsissa kevät mainitaan yhdeksän kertaa, kesä ja talvi kumpikin viidesti, kun taas syksy peräti kaksikymmentäkaksi kertaa. Syksy, joka ei ole silkkaa menetystä ja kuoleman tilaa, vaan kuolinkamppailua, muutosta, siirtymää”, kirjoittaa Salo (s. 306). Toisin sanoen syksy aktiivisena, luomiskykyisenä ja maailmaan murtautuvana, modernina voimana. 

Muita vuoden 1913 teoksia olivat Stravinskyn Kevätuhri, Belyin Peterburg, Proustin Swannin tie tai Russolon Hälyjen taide. Tai Luxemburgin Die Akkumulation des Kapitals. Syvällisistä eroistaan huolimatta ne kaikki tuntuivat todistavan myös jotain samaa… Apollinaire julkaisi vielä itsekin samana vuonna kirjanmittaisen esseen Les Peintres cubistes. Se on eräs modernin taidekritiikin avainteksteistä, ja sinetöi osaltaan näkemyksen kubisteista. 

Auringolta oli kaula poikki. Mutta muutaman vuoden kuluttua Jean Cocteau kirjoitti: ”Sähkölamppu on uusi orkidea”.