Murhattu runoilija

Tarinakokoelma Murhattu runoilija (ranskankielinen alkuteos Le poète assassiné) vie lukijan ensimmäisen maailmansodan ajan eurooppalaisiin mielenmaisemiin. Kuoleman ja selittämättömän kauhun ainekset väreilevät syvätasolla Guillaume Apollinairen (1880-1918) tarinakokoelmassa, joka ilmestyi Apollinairen palattua haavoittuneena rintamalta 1916.

Hän toipui sodan jäljiltä vielä kirjoituskuntoon, vaikka srapnelli-luoti oli lävistänyt hänen kypäränsä ja oikean otsalohkonsa, mutta kuoli espanjantautiin 1918. Surrealismi-sanan keksijäksikin tituleerattua Apollinairea pidetään yhtenä aikansa tärkeimmistä kulttuurivaikuttajista. Runoilija ja taidekriitikko Apollinaire toimi 1910-luvulla Montparnassen taiteilijapiireissä, ystäviensä joukossa Pablo Picasso, André Breton ja monia muita ajan vaikutusvaltaisimpia taiteilijoita.

Tarinoiden monisävyinen satiiri on hykerryttävää ja samalla karua.

Kirjan aloittavassa tarinasarjassa runoilija Croniamantalin eriskummallisista elämänvaiheista on tuntua keskiajan-renessanssin maallisten tarinoiden rehevyydestä. Paikoin karnevaalis-maagisiksikin yltyvät tarinat liikkuvat aisti-ilojen kirjossa, himon ja rakkauden hullaantuneisuudesta makaabereihin näkymiin. Muun muassa Rabelais’n vaikutuksen voi havaita selvästi. Apollinaire oli taitava erilaisten tyylien yhdistelijä, eikä hänen tekstiään ole helppoa luokitella yksiselitteisesti mihinkään kategoriaan.

Monisävyinen satiirikko

Runsaasti omaelämäkerrallisiksikin tulkittavia viittauksia sisältävien tarinoiden monisävyinen satiiri on hykerryttävää ja samalla karua. Apollinaire ruotii etenkin runoilijan asemaa. Yhteiskunnalliset asetelmat kääntyvät päälaelleen esimerkiksi hyperbolisessa runouspalkintokuvauksessa:

”Noihin aikoihin jaettiin joka päivä runouspalkintoja. Tässä tarkoituksessa oli perustettu tuhansia yhdistyksiä ja niiden jäsenet elivät paksusti ollessaan, aina määräaikoina, runsaskätisiä runoilijoita kohtaan. Tammikuun 26. päivä taas oli se, jona koko maapallon kaikkein suurimmat yhdistykset, yhtymät, neuvottelukunnat, akatemiat, komiteat, juryt jne., jne. ilmoittivat kenet olivat valinneet. Tuona päivänä jaettiin 8019 runouspalkintoa, joiden yhteenlaskettu summa oli 50 miljoonaa 3225 frangia 75 sentiimiä. Koska runouden arvostus toisaalta ei ollut noussut minkään maan missään yhteiskuntaluokassa, yleinen mielipide oli kovasti asettunut runoilijoita vastaan, joita sanottiin laiskoiksi, hyödyttömiksi jne.” (s. 102)

Apollinairen kerrontatyylille on ominaista sekä herkkävainuinen humanismi että yllättävä aggressiivisuus.

Runouspalkintokohta yltyy hurjaksi kuvaukseksi runoilijoiden vainosta. Apollinairen teksti on samanaikaisesti mielikuvitusvoimaista ja kuitenkin ensimmäisen maailmansodan ajan eurooppalaisessa todellisuudessa jokseenkin realistisesti kiinni. Etenkin sodan aikana lisätyssä kirjan viimeisessä tarinassa sodan realismi tuntuu vahvana. Apollinairen tarinoita voi lukea samanaikaisesti monella tasolla. Kirjan hurjimpiin visioihin kuuluu kuvitelma eräänlaisesta virtuaalitodellisuudesta, jossa uudenlaisen aikakoneen käyttäjät pääsevät käyttämään historiallisia henkilöitä seksuaalisesti hyväksi näiden sitä tietämättä.

Aggressiivisesta synesteettiseen

Apollinairen kerrontatyylille on ominaista sekä herkkävainuinen humanismi että yllättävä aggressiivisuus. Hän osaa myös yhdistää pistävän satiirin ja aistikkaan esteettisyyden. Kirjan loppupuolella olevassa tarinassa ”Ystävämme Méritarte” henkilöille tapahtuu poeettinen synestesia, jossa gastronomia ja runous yhdistyvät:

”Ystävämme Méritarte tavoitteli taiteellaan kuitenkin vielä lyyrisiä painoja. Eräänä iltana hän tarjoili meille vermisellikeittoa, koviksi keitettyjä munia, lehtisalaattia krassinkukilla ja kermajuustoa. Me ilmaisimme ajatuksenamme, että tämä oli sentimentaalista runoutta, ja pettynyt Méritarte vakuutti, että hän löytäisi vielä oodin äänilajin. Ja kieltämättä hän kuukautta myöhemmin tarjosi meille papupataa, jonka myötä hänen taiteensa vihdoinkin saavutti ylevyyden. Hän kokeili jopa eeposta kala-äyriäiskeitolla, jonka välimerellinen maku toi välittömästi mieleemme Homeroksen runouden.” (s. 215-216)

Jaana Seppäsen käännöksen suomen kieli on hyvää ja taipuu Apollinairen tekstin lyyrisemmissäkin kohdissa sujuvasti. Apollinaire käyttää paljon interjektioita, joiden patetian asteen merkitysnyansseja voi olla mahdotonta kääntää niin, että ne olisivat kaikille täsmälleen samat. Niiden kohdalla huomasin kuitenkin pysähtyväni välillä miettimään, olisiko jokin toinen synonyymi toiminut suomen kielessä paremmin.