Punaisen härän majatalo

Unkarilaisen kirjailijan ja lehtimiehen Gyula Krúdyn (1878–1933) julkaisutoiminta alkoi hyvin varhain, ja hän kirjoitti yli kuusikymmentä romaania sekä tuhansia lehtiartikkeleita ja novelleja. Vuonna 1930 Krúdylle myönnettiin kotimaassaan Baumgarten-palkinto. Hän kuitenkin vaipui kuolemansa jälkeen unohduksiin muutamaksi vuodeksi, kunnes vuonna 1940 hänen maanmiehensä, kirjailija Sándor Márai elvytti yleisen kiinnostuksen Krúdyn teoksia kohtaan.

Tämän useille kielille käännetyn keskieurooppalaisen runsaudensarven hedelmiin on aikaisemmin voinut tutustua suomeksi vain yksittäisinä antologiamaistiaisina. Nyt suomennettuun valikoimaan Punaisen härän majatalo on koottu seitsemäntoista Hannu Launosen kääntämää novellia. Tässä yhteydessä puhuisin genren puolesta kuitenkin ennemminkin kertomuksista ja tarinoista.

Kertomusten päähenkilö on miespuolinen, usein Sindbad-niminen henkilö, joka arvostaa nautintoja ja keskittää energiansa naisten palvomiseen ja rakastamiseen. Hän on vaistojensa perässä kulkeva Casanova-hahmo, jolla on aina mielessä sopiva kohteliaisuus naisille. Valikoiman seikkailuissa on kyse matkalla olemisesta, päättymättömästä kaihoamisesta, hermoherkästä tavoittelemisen ideasta sekä lemmenleikeistä. Romanttisen ja dekadentin päähenkilön ajatuksissa pyörii tauotta vastakkaisen sukupuolen pakahduttava mysteeri, ja hän vierailee rakastettujensa luona niin elävänä kuin kuolleenakin.

Krúdyn läpi tuotantonsa käyttämä Sindbad-hahmo lainaa nimensä Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Kertomusten fokuksessa on tunnelma ja yleinen ilmapiiri; monimutkaisesti kehitellyt juonet eivät kuulu näihin leikkeihin. Tärkeää ei ole juoni, vaan unenomainen värähtely, jonka vallitessa päähenkilö kulkee muistojen, ajan ja fantasian halki kaipauksen vallassa sekä lemmenseikkailujen perässä ja huokaa: ”Elämä, rietas, pyhä ja uuvuttava elämä! Kunpa sen voisi elää uudestaan!”

Päähenkilönä nostalgia

Kertomukset sijoittuvat jonnekin menneisyyteen, ja ajallinen yhtenäisyys menettää merkityksensä, kun rakkauden häilyvyyttä ja katoavuutta kerrataan yhä uudelleen tanssiaispukujen tuoksun sekä hajuvesien ja kyynelten aromien kietoutuessa toisiinsa. Tavallaan päähenkilö onkin oikeastaan nostalgia, joka vain hyödyntää Sindbadin hahmoa ilmentääkseen itseään. Vaikka Krúdy esitteleekin useita eri elämäntilanteissa eläviä eri alojen ja ammattikuntien edustajia, näiden epämääräisillä aikatasoilla liikkuvien kertomusten henkilötkin ovat oikeastaan vaikutelmia, eräänlaisen pitkulaisen ”runomaailman” äärimmäisen tyyliteltyjä osatekijöitä.

Tarinoiden erotiikka on aistikasta ja tyylikkään peiteltyä. Naisista ja lemmenjutuista puhutaan koko ajan, mutta varsinaiset rakkauskohtaukset käsittävät lähinnä yöllisiä tapaamisia, kirjoitettuja (ja poltettuja) rakkauskirjeitä, sormenpäitten kihelmöintiä ja neitosten ihanien niskojen tai säärien houkutusta sekä varastettuja suukkoja. Juuri tämä viitteellisyys on viehättävää: lukija täydentää tapahtumat mielessään. Mitään ei sanota liian selvästi ääneen, ja kaipaus sekä siihen sisältyvä ”säilyttämiskyvyn” voima osoittautuukin tärkeämmäksi kuin lopullisuus: ”Ajatteluun ja uneksintaan ei enää innostanut nykyhetki eikä tulevaisuus vaan menneisyys.”

Punaisen härän majatalon nostalgianhuuruiset boheemitarinat uhkuvat auditiivis-visuaalisia yksityiskohtia: aamukasteisia oksia, ikkunoiden tupakanvärisiä verhoja, vahtikoiraa muistuttavia saapaspihtejä, biljardikeppejä, postivaunuja ja viinilasillisia tarjottimineen sekä rannerenkaiden helinää, pukujen kahinaa ja hevosten aisakellojen kilinää. Enää ei puutu kuin jonkin unkarilaisoperetin kepeiden melodioiden kaiku kaukaisuudesta. Perinteisen moraalin hälvetessä myös realismi katoaa hameenhelmojen havinaan: ajan, materian ja paikan rajat pyyhkäistään olemattomiin, ja Sindbad seikkailee milloin nuorena, milloin 300-vuotiaana, milloin elävänä, milloin haamuna.

Kuolemaan viitataan ahkerasti, ja lesket, hautausmaat ja itsemurhayritykset kuuluvat kuvaan. Tarina itsemurhaajatytön verellä huonon onnensa pois pesevästä Sindbadista on valikoiman hätkähdyttävin. Siinä rakkauden ääneen lausumaton mahdollisuus, naisen surunsekainen kauneus sekä kuoleman enteilevyys ja vastaansanomattomuus asettuvat ehkä osuvimmin rinnatusten. Tarinassa on kaksi tekoa: tytön vahvasti alustettu itsemurha sekä se, että Sindbad ei estä tyttöä.

Tästä päästäänkin valikoiman tekstien mielestäni kiintoisimpaan antiin: päähenkilö on usein käsillä olevaan tarinaan nähden jollakin tavalla sopimaton. Tappaessaan hiiren hän onkin murhaaja, jonka rakastettu karkottaa inhoten, tai hän on liian kuollut muiden henkilöiden ollessa vastaavasti elossa. Hän todistaa tapahtumat, mutta ei sulkeudu vaihtuviin olosuhteisiin ja miljöisiin lopullisesti.

Fokalisoija, joka ei voi kiinnittyä vaan on jatkuvasti avonainen, mahdollistaa senkin, ettei edes kuolema pysäytä ja rajaa häntä. Vaikka päähenkilö on unkarilaissaagojen herkullisessa ja melankolisessa maisemassa kuin kotonaan, hän ei kuitenkaan sulaudu mihinkään, eikä pysyvästä rakkaudestakaan ole tietoa.

Ilman tällaista narratiivista ratkaisua Krúdyn tarinat olisivat vain mukavaa pikkulukemista raitiovaunua odotellessa. Nyt korostuukin elämässään taaksepäin (tai muuten vikasuuntaan) pälyilevän päähenkilön sovittamaton paradoksi, jossa matkanteon ja etsintäprojektin päättymättömyys vain manifestoituu vastaan sattuvissa naisissa.