Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

Omana aikanaan lähinnä kioskikirjailijaksi nimetyn H.P. Lovecraftin (1890–1937) maine kirjallisuuden klassikkona on kasvanut tasaisesti 1900-luvun loppupuolelta lähtien. Kauhukirjallisuuden puolella esimerkiksi Stephen Kingin tapaiset maineikkaat ihailijat ovat avoimesti tunnustaneet velkansa mestarille. Genren harrastajien ohella Lovecraftin tuotanto on puhutellut pitkään myös filosofeja ja kulttuurikritiikkiin erikoistuneita esseistejä. Ranskalainen Michel Houellebecq on kirjoittanut aiheesta kirjankin.

Suomessa Lovecraftin käännöksiin on erikoistunut pienkustantamo Jalava. Hautakummun salaisuus on tekijän tuotantoa esittelevien Koottujen teosten kuudes, ja oletettavasti myös viimeinen osa. Suurin osa sen sisällöstä on kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistuja tekstejä, joista kahdessa Lovecraft on toiminut haamukirjoittajana tai kanssakirjoittajana. Kuudenteen osaan jääneet kertomukset eivät myöskään kuulu Lovecraftin maineikkaampiin. Tunnetuin teksteistä lieneekin Lovecraftin essee kauhukirjallisuuden historiasta, ”Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa”, jonka tekijä viimeisteli valmiiseen asuun muutama vuosi ennen kuolemaansa.

Parhaimmillaan Lovecraft onnistui juuri tuntemattoman ja selittämättömäksi jäävän uhan kuvaamisessa.

Erikoista kyllä, tämä on vuoden sisään toinen käännös samasta tekstistä. Juri Nummelinin suomennos runsaine selitysosioineen ilmestyi Savukeitaan kustantamana viime vuoden vaihteessa. Ihmettelen, miksi esipuheessa mainostetaan julkaistavan ”ensi kertaa täydellisenä Suomessa”. Pinnallisen vertailun perusteella en huomannut Nummelinin käännöksessä suuria puutteita. Tämä Markku Sadelehdon suomennos voi tosin olla kieleltään ”lovecraftmaisempi” pyrkimyksessään säilyttää alkutekstin lauserakenteet ja vanhahtavat sanavalinnat.

Kauhun olemus

Essee onkin kieleltään vetävintä tekstiä tässä kokoelmassa, joka ei varsinaisten kauhukertomusten osalta kohoa erityisen korkeatasoiseksi. Kirjallisten esikuvien palvonta innoitti hyvin värikkäisiin kielikuviin, kuten seuraavassa ylistyksessä Edgar Allan Poelle: ”Porautuen jokaiseen jäytävään kauhuun räikeästi maalatussa ilveilyssä, jota kutsutaan olemassaoloksi, ja juhlallisissa naamiaisissa, joita kutsutaan inhimillisiksi ajatteluiksi ja tunteiksi, tuolla näkemyksellä oli voimaa projisoida itsensä sysimustiin maagisiin kiteytymiin ja muunnoksiin; kunnes täällä steriilissä Amerikassa kukoisti 1830- ja 1840-luvuilla sellainen kuunruokkima puutarha mahtavia myrkkysieniä, etteivät sillä voi kerskailla edes Saturnuksen alimmat rinteet.” (s. 265)

Lovecraftin pitkiä virkkeitä suosivan tyylin miellyttävä vanhanaikaisuus ja retorinen paisuttelu välittyvät mielestäni hyvin suomentajien käännöskielessä. Vanhemman kirjallisuusesseistiikan helmasynnit, ”nerouden” ja ”suuruuden” ylenmääräisen korostamisen sekä superlatiivien viljelyn, antaa tässä mielellään anteeksi. On vaikea olla hyrähtelemättä lukiessaan tiivistystä eräästä varhain kuolleesta kirjailijasta, joka ehti osoittamaan lahjakkuutensa kauhun alueella, ”vaikka hänen neroutensa ei ollut, rehellisesti sanoen, sitä titaanista tasoa, joka oli tunnusomainen Poelle ja Hawthornelle”. (s. 275)

Esseen keskeisiin ideoihin kuuluu vaatimus kauhun ilmapiirin vaalimisesta. Kauhukirjallisuuteen parhaimmillaan kuuluu yliluonnollisuus, jota kieltäydytään selittämästä tai täsmentämästä arkijärjen turvin. Kirjailijan ihanteenaan esittämä ”kosminen kauhu” tarjoaa samalla filosofisen näkökulman ihmiselämän merkityksettömyyteen ja järjen hyödyttömyyteen suurempien voimien edessä. Toisaalta Lovecraft ei pyri selkeisiin lajiluokitteluihin vaan ottaa käsittelyyn esimerkiksi Emily Brontën Humisevan harjun tapaisia rajatapauksia.

Lovecraft toteaa myös, että kauhukertomusten kannalta tärkein elementti on tunnelman luominen, ja siihen verrattuna henkilökuvaus tai tarinan kuljetus ovat toissijaisia. Tämä käy myös näkökulmaksi kyseisen suomennoskokoelman sisältämien kertomusten epäonnistumiseen: liikaa tarinaa, liian vähän tyyliä. Kertomuksissa on liian pitkien sisäkertomusten tapaisia rakenteellisia ongelmia, ja henkilöiden puheet muuttuvat helposti luennoiksi taiteesta tai myyttikertomuksista.

Parhaimmillaan Lovecraft onnistui juuri tuntemattoman ja selittämättömäksi jäävän uhan kuvaamisessa. Koottujen kuudenteen osaan tällaisia jaksoja ei juuri ole jäänyt. Itse pelon tunteeseen toki viitataan jatkuvasti, ja toistuessaan nämä maininnat ympäristön epämääräisestä pahansuopuudesta alkavat vaikuttaa jo tahattoman koomisilta.

Kirjailijan arvomaailma lienee monelle Lovecraft-fanille hankala pala.

Suosittelisin tätä kokoelmaa vain kirjailijan vannoutuneille ihailijoille, jotka haluavat hyllyynsä koko suomennossarjan. Esimerkiksi nimikkokertomuksen pitkät selonteot maanalaisen sivilisaation tavoista ja yhteiskuntamuodosta voivat miellyttää niitä lukijoita, joille kirjailijan kehittelemät fantasiamaailmat ovat itsessään kiinnostavia. Itse pidin sitä melko tylsänä.

Tietysti postuumisti julkaistujen kertomusten sivuilla on yksittäisiä oivalluksia. Hetkittäin törmää esimerkiksi herkulliseen tiivistykseen jostain värikkäästä sivuhahmosta: ”[H]änen ympärillään leijaili pettävä ironian tai huvittuneisuuden ilmapiiri lisukkeenaan tietyissä tilanteissa syvältä kurkusta kumpuava lyhyt kurnutus aivan kuin jättiläiskilpikonnalta, jonka juuri on repinyt kappaleiksi jokin karvainen peto ja joka yrittää kompastella mereen suojaan.” (s. 67)

Nuori hourupää

Koottujen kuudenteen osaan on käännetty myös pari poliittista lehtikirjoitusta vuosilta 1915–16. Niissä militantin antisemitistinen ja rasistinen rodunjalostaja esittelee näkemyksiään Eurooppaa riivaavista ongelmista. Kirjailijan arvomaailma lienee monelle Lovecraft-fanille hankala pala. Mielestäni muutaman otteen suomentaminen koottujen teosten yhteydessä on kääntäjiltä hyvä valinta. Oikeastaan sen sivuuttaminen olisi tuntunut oudolta, kun ottaa huomioon, että Lovecraftin rasismi paistaa välillä läpi myös fiktioteksteistä.

Kauan sitten kuolleille kirjailijoille sallitaan helposti pakkomielteitä ja omituisia mielipiteitä. Taiteilijapersoonan pimeät puolet voivat muuttua etäisyyden kautta hauskoiksi anekdooteiksi. Lovecraftin kohdalla tilanne on kuitenkin vaikeampi, koska kirjoituksista paistava inho toisia ”rotuja” ja vähemmistöjä kohtaan ei tunnu kasvavan luontevasti hänen kyynisestä ihmisnäkemyksestään. Se edustaa aikansa populististen rasistipoliitikoiden retoriikkaa. Nämä tekstit eivät esittele lukijalle ”hullua neroa”, pikemmin kiihkoilevan pölvästin: ”Maissa, joissa väestö on enemmistöisesti teutonista, me havaitsemme eittämättömät todisteet rodun laadukkuudesta. Englanti ja Saksa ovat maailman johtavat imperiumit, kun taas belgialaisten elinvoimaiset hyveet ovat viime aikoina tulleet ilmi tavoilla, jotka elävät ikuisesti lauluissa ja tarinoissa. […] Yhdysvaltojen historia on yhtä pitkää teutonien ylistyslaulua ja jatkuu sellaisena mikäli degeneraatioon johtava immigraatio osataan ottaa ajoissa hallintaan, jotta väestömme alkuperäinen kansanluonne säilyisi ennallaan.” (s. 323)

Toisessa saman vuoden kirjoituksessa Lovecraft meuhkaa alkoholin turmiollisesta vaikutuksesta, ”joka aikaa myöten on raunioittava sivilisaation”. Jälkikäteen on helppo iloita siitä, että uraksi valikoitui kosmisen kauhun lietsominen kirjallisuudessa politiikan sijaan.