Reykjavik 101

”Islanti on myrskyn persereikä ja islantilaiset täitä siinä. Täit pitävät kiinni karvoista. Tosin ne ovat nyt suunnitelleet itselleen lämpöhaalarit, mutta niiden täytyy kuitenkin pysytellä kiinni kun haju purkautuu. Maan sisältä. Ja pääsee ilmoille ruskean laavan mukana.”

Siinä pirskahdus sitä lämpöä, joka kiertää islantilaisen Hamletin tajunnanvirrassa yhtenä surkeana hetkenä kaamoskylmässä yössä. ”Islanti on iso maa ja kylmä.” Se on Hallgrímur Helgasonin tulisen romaanin minän Hlynur Björnin kolea paikannus. Tarkennus on samaa linjaa: ”Reykjavik kaamosaamuna: Pikkukylä Siperiassa: Lumituiskua valaisinpylväiden valossa ja yllä pimeyden atmosfääri ja suolainen kylmä vesi…velli…ympärillä rantarahkan kera: Rahkaa ja kauravelliä kylmänkolean niemen ympärillä ja tunturit muinaisia kasoja, hyödyttömiä luomuksia, tuhkaläjiä pakanuuden ajoilta, pronssikautista rautaromua: Kaksikerroksisia matalia betonitaloja, seinät rapautuneet, päädyn halkeamat kuin puun varjo ja puutarhan lehdettömät puut umpijäässä ja hauraat harottavat posliinioksat jotka taipuisivat lintujen painosta jos niitä sattuisi olemaan: —”

Mutta Hlynurin tajunnanvirta, ”erlebte Rede”, on yhtä tulista, rajua, räiskähtelevää tulivuoren purkausta, cajanderilais-shakespearelaisittain sanottuna ”inhaa, irstasta, yököttävää”, kuumaa laavaa syvältä alhaalta nuoren nyky-Wertherin epätoivon syövereistä. Se on kaunista ja pelottavaa kuin Heklan alkuvoimainen, jumalaisen voimakas ja määrätietoinen kuuma loisto ihmisten maailman arktisen kylmässä yössä.

Hallgrímur hallitsee tekniikkansa. Se on kyllä selvästi James Joycelta opittu, eräitä yksityiskohtia ( saponiadi!) myöten. Lauseet selkeän ironisoivasti ajattelevan nuoren työttömän ajatuskulussa ovat iskeviä, nopeasti asiasta toiseen assosiaatioiden logiikalla tai sen puutteella siirrähteleviä. Ulkopuolisella kolmikymppisellä itseään ja elämänsisältöä etsivällä kaverilla on tarkka havaintokyky, terävä kieli ja maaliin osuva ilmaisukyky.

Ekstaasipastillin 17:n tunnin aikana virta aivoissa on leveää, löysää, pitkärytmistä, vuolasta, veltosti vetävää, rouva Bloomin unta kohti viettävää monologia, oppi-isää muistuttavaa, omintakeista silti, islantilaista, pohjoista, moraalitonta, animaalista, yhtä kaikki inhimillistä.

Reykjavik on pieni, se tapahtuu yhden postinumeron alueella, pääosin: 101. Tiedän, että Helsinki ei ole juuri sen suurempi. Hlynurin laisia harhaajia, yöllä eläjiä pyörii pienen keskustan sisätiloissa, kapakoissa ja kotitapaamisissa aivan yhtä lailla Suomen kulttuuripääkaupungin yhden kadun kahden puolen muutaman korttelin sisällä. Kotona yksiöissä elämän sisältö on kaukosäädin, televisio ja videot, silloin kun ei itse olla ns. suorassa lähetyksessä.

Ja suorassa lähetyksessä itse Elämä suurena arvoituksena vie miestä mennessään. Rahaa on vähän, mutta menoa riittää, Hlynurin isä on eronnut äidistä, äidistä tulee tai hän on kai koko ajan ollutkin lesbo, äidin ystävätär asettuu kolmanneksi perheeseen, romaanin lopussa tämä synnyttää perheeseen uuden jäsenen, jonka isä ei ole kaukana. Raskautta on naisissa muuallakin ympärillä, sikiämistä, naimista ja seksiä on tihentyvässä määrin, ja miehinen tuska siitä vain kasvaa ja kasvaa. Ei siitä tahatonta ja tahallista huumoriakaan juuri puutu, onneksi, jäisen vakava ei nuoren kärsijän kohtalo ole.

Yhden runon Hlynur kirjoittaa, lyhyen, mutta nasevan: ”Elämä virtaa / kuin sperma vitusta.” Niin juuri. Niin virtaa nuoren miehen elämä tässä kirjassa, jossa spermalla on oma kohtalonsa.

Tragikoominen opetuskin tarinalla on: kovasta kundista tulee lihavoituva kotona viihtyvä pehmonalle, ”pehmo-Björn”. Laava on jäähtynyt. Tarina sen mukana. Mutta onpahan eletty tulisesti sen mukana. Mahtava tunne. Ei siihen elokuva pysty, silti se on tietenkin tehty.