Satuperinteestä nykyrunoon. Suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteyksiä.

Ennen maailma oli halki. Oli ylämaailma ja alamaailma, johon ylämaailma hiljalleen valui, samalla toivottomasti rappeutuen. Asian nimi oli gesunkenes Kulturgut. Uusklassisten kaupunkirakennusten kreikkalaiset pylväät toistuivat aikanaan punaisen mummonmökin valkoisina vuorilautoina. Virsirunoilijat runoilivat virsikirjan, jonka esivalta toimitti, ja rahvas sai siitä oman runoutensa ainekset ja mentaalisen maailmansa rakenteet.

Joskus saattoi toteutua myös vastakkainen ilmiö, gehobenes Kulturgut, mutta sekin tarvitsi toteuttajakseen ylämaailman edustajan. Toivo Kuula sovitti kotimaakuntansa rekilaulut osaksi suomalaisen lied-kirjallisuuden keskeistä aarteistoa, ja sellaisena renkutus sopi oopperalaulajankin suuhun. Kalevala on hyvä esimerkki joka suuntaan.

Kalevala on jatkuvasti ajankohtainen, moninkertaistuvien ristiriitaisuuksien kirja.

Niinpä Kalevala, sen syntyhistoria, rakenne ja kulttuurinen merkitys, on keskeisessä osassa myös Niina Hämäläisen, Hanna Karhun ja Silja Vuorikurun toimittamassa Satuperinteestä nykyrunoon -antologiassa. Hämäläinen on folkloristi, Karhu ja Vuorikuru kirjallisuudentutkijoita; asetelma toistaa kirjan hahmoa: tavoitteena on kahden tieteen, folkloristiikan ja kirjallisuudentutkimuksen, vuoropuhelu. Tärkeämpi tavoite on näyttää kahden maailman, niin sanotun kansanperinteen ja niin sanotun korkeakirjallisuuden, erottamisen ongelmallisuus. Molemmat tavoitteensa kirja saavuttaa.

Kirjallisuuden ja kansanperinteen, eliitti- ja kansankulttuurin leikkaus- ja törmäyskohtana Kalevala on jatkuvasti ajankohtainen, moninkertaistuvien ristiriitaisuuksien kirja. Rekilaulujen pariin palatessaan Niina Hämäläinen ja Hanna Karhu puolestaan näyttävät niiden vaikutuksen muun muassa Otto Mannisen lyriikassa, suomalaisen taiderunouden eräällä huipulla.

Ajan valtavuus

Satuperinteestä nykyrunoon osoittaa, ensinnäkin, edellä kuvatun kaksijakoisen maailmankuvan hataruuden. Toiseksi se osoittaa, ettei mainittuun maailmankuvaan ole minään kaikkeen pätevänä sapluunana koskaan uskottukaan. Artikkelissaan Eija Stark muistuttaa, miten suomalaisen kansanrunoudentutkimuksen klassisessa maantieteellis-historiallisessa menetelmässä kansanperinteen ”lainaussuhde ajateltiin per se suullisesta kirjalliseen eikä toisin päin” (s. 59).

Kirjan toimittajat puolestaan muistuttavat: ”On huomionarvoista, että kirjallisuus-käsitettä käytettiin 1800-luvun alussa ja vielä 1800-luvun puolessa välissä varsin laaja-alaisesti: kansalliskirjallisuuden piiriin luettiin monentyyppisiä teoksia eikä kaunokirjallisuus ollut erillinen saareke. J. V. Snellmankaan ei vetänyt rajaa kauno- ja tietokirjallisuuden välille käyttäessään sanaa ´kirjallisuus´” (s. 26).

Tähän voisi lisätä, että koko sanan ”kirjallisuus” keksi Elias Lönnrot vasta 1831, kun SKS:ää perustettiin. Aiemmin sitä ei tarvittu.

Folkloristiikan ja kirjallisuudentutkimuksen vuoropuhelu kääntyy siis puheeksi jyrkkiä binaarisia oppositioita vastaan. Se liittää maailman yhteen, kokonaiseksi. Sille ei sitten voi mitään, että tuon kokonaisen maailman sisällä vaikutussuhteet, siirtymät ja genealogiat ovat äärettömän monimutkaisia. Satuperinteestä nykyrunoon -kirjassa näkyy se kiistaton tosiasia, että arkitodellisuus koostuu ”satunnaisuuksista, sattumista, sotkuista ja yksilöllisyyksistä” (Hegel).

Teoksen ajallinen perspektiivi on itse asiassa valtava. Yhtäältä puhutaan ”kalevalaisesta” runoudesta, toisaalta tullaan aina Monica Fagerholmin (Teemu Jokilaakson artikkeli) ja Ville Hytösen (Lena Gottelierin artikkeli) tuotantoon saakka. Väliin mahtuu 1800-luvun kansanrunoilijoita ja -kertojia, Joel Lehtosta ja Algot Untolaa. Tämän laajuuden takia teos joutuu ja pääsee operoimaan myös perinne- ja kirjallisuuskäsitysten historiallisilla muutoksilla.

Kun Välskärin kertomuksissa kreivi Kustaa Bertelsköld päätyy Kuurinmaalla vuonna 1702 kreivitär Aurora Köningsmarkin kamariin, hän saa kuullakseen myös häikäisevän kreivittären antiikin jumalia pursuavia runonsäkeitä. ”… ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti”, toteaa Topelius ohimennen (Välskärin kertomuksia 3, 1974, s. 74).

1800-luvun puolivälin Suomessa maailma näytti hetken menevän halki – näky oli harhakuva.

Kuin kreivitär Köningsmarkin säkeitä kommentoiden Eeva-Liisa Bastman tuo inspiroivalla tavalla esiin ”repertuaarirunouden” käsitteen. Ruotsalaisen kirjallisuudentutkijan Stina Hanssonin tunnetuksi tekemä käsite viittaa romantiikkaa edeltäneeseen runouteen. Bastmanin mukaan sitä ”hallitsevat yhteisöllisiin tilanteisiin kiinnittyvät tilapäärunouden lajit, suulliseen esitykseen nojaavat esitystavat ja ilmaisumuodot sekä tutun ja tunnetun repertuaarin kierrättäminen ja uudelleenrunoilu” (s. 180). Vanhan runouden esteettiseen arviointiinkaan eivät siten sovellu romanttiset tai romantiikan jälkeiset kriteerit. Runouden tarkoitus, motivaatio ja käyttö ovat erilaisia; ne tulevat toisesta maailmasta.

Kreivitär Köningsmark ylisti runossaan Ruotsin Kaarle-kuningasta. Sen hän teki erittäin hyvästä syystä: hyötyäkseen itse. Välineenä toimi yleiseurooppalaiseen traditioon kuulunut antiikin mytologia. Kun suomalainen arkkiveisurunoilija Tuomas Ragvaldinpoika onnitteli vuonna 1770 naimisiin menevää Porin triviaalikoulun rehtoria (Eeva-Liisa Bastmanin esimerkki), hän halusi runollaan paitsi onnitella, myös viihdyttää ja osoittaa omaa perinteentuntemustaan, osaamistaan. Kummassakin tapauksessa henkilökohtaisten tuntemusten, sen mitä romantiikka opetti kunnioittamaan sieluna ja sydämenä, esittäminen loistaa poissaolollaan.

1800-luvun puolivälin Suomessa maailma näytti hetken menevän halki: alettiin hahmottaa erilliset laulun ja suullisuuden, runon ja taiteen reviirit. Mutta kuten sanottu – ja kuten Satuperinteestä nykyrunoon osoittaa – näky oli harhakuva: haihtuva, mutta aikanaan petollinen ja melkeinpä kohtalokas.

Rajoja, rajojen puutetta ja inspiraatiota

Monen kirjoittajan antologiassa on monenlaisia ja monen tyylisiä kirjoituksia. Tieteellisestä asiantuntemuksesta tuskin löytyy valittamista. Tyylin puolesta nostaisin kunniapaikalle Satu Apon Lumikki-artikkelin. Upean Ihmesadun historiansa (SKS, 2018) vanavedessä hän kirjoittaa saksalaisen ja venäläisen kaunokirjallisen sadun siirtymisestä ja muuntumisesta osaksi Karjalan niin sanottujen kansankertojien repertuaaria. Tärkeiksi leviämiskanaviksi osoittautuvat 1800-luvulla kasvaneet lehtien, kirjojen ja kirjasten markkinat. ”Kansa” ei tässäkään tapauksessa ole passiivinen vastaanottaja, vaan aktiivinen muokkaaja ja taiteellisten valintojen tekijä.

Autonomian ajan aatehistoriasta kiinnostuneelle kirja lienee välttämätöntä luettavaa.

Erityisen linjakkaalta tuntuu myös Eija Starkin tieteenhistoriallinen artikkeli suomalaisen folkloristiikan suhteesta suullisen ja kirjallisen vastakkainasetteluun. Mielenkiintoista muuten, että kun (Starkin mukaan) folkloristiikassa alettiin 1970-luvulla keskustella ”ennen kaikkea pohjoismaisten ja neuvostoliittolaisten tutkijoiden kanssa”, se merkitsee Starkille sitä, että keskustelu ”kääntyi sisäänpäin” (s. 65). Aiemmin oli keskusteltu saksaksi saksankielisen tiedeyhteisön kanssa, mutta eikö koko valtava venäjänkielinen kulttuurialue kelpaa lainkaan ”ulospäin kääntymiseen”?

Satuperinteestä nykyrunoon kuljettaa mukanaan kaikkia moneen suuntaan haaroittuvan tiedeartikkelikokoelman ansioita ja ongelmia. Ehkä tässäkin tapauksessa tiukemmat rajat olisivat ryhdistäneet kokonaisuutta? Koska kirjoitusten historiallinen liikkumatila on pelottavan laaja, on teoksen näinkin hyvä koossa pysyminen pienoinen ihme. Perinteen ja taiteen, ”matalan” ja ”korkean” (jos niin halutaan) välisistä suhteista kiinnostuneelle se on joka tapauksessa inspiroivaa luettavaa. Autonomian ajan aatehistoriasta kiinnostuneelle – esimerkiksi – kirja lienee välttämätöntä luettavaa.