Eivätkä he koskaan hymyilleet

Hanna Haurun esikoisteos Eivätkä he koskaan hymyilleet koettelee perinteisten lajien rajoja runollisilla tarinoillaan, jotka ovat eräänlaisia hybridejä. Useimmat Haurun teksteistä voisivat olla yhtä hyvin pienoistarinoita kuin proosarunojakin.

Hauru (s. 1978) on ennen esikoistaan julkaissut tekstejään eri lehdissä, mm. Voimassa, Kaltiossa ja Rihmasto-verkkolehdessä. Rihmastossa Haurun esittelyssä todetaan mm., että ”Hauru on perin kyllästynyt kustantajien kieltäviin vastauksiin – siitä syytä haaveena on omakustanne”. Hyvin pian noiden sanojen kirjoittamisen jälkeen Hauru kuitenkin sai myönteisen julkaisupäätöksen Likeltä.

Kielteisissä julkaisupäätöksissä ei perusteena ole varmasti ollut kirjoittajan lahjojen puute, niin voimakasta ja latautunutta tekstiä Hauru kirjoittaa. Eivätkä he koskaan hymyilleet -kokoelman tarinat ovat runouteen verrattavaa marginaalitekstiä (kaupallisessa mielessä), eivätkä hybridilajit useinkaan ole kustantajalle mieluisia. Perinteinen proosa-lyriikka -jako on vastaavanlainen dikotomia kuin mies-nainen, ja hybridilajit ovat kirjallisuuden kolmas sukupuoli.

Hanna Haurun pienoistarinat – kutsuttakoon niitä nyt tällä proosaan viittaavalla nimellä – tuntuvat yhtä aikaa yksityisiltä ja universaaleilta. Sanasto on myyttisesti latautunutta, tarinat tuntuvat olevan ajan ja paikan ulkopuolella. Tässä suhteessa Haurun tarinat assosioituvat Jyrki Vainosen surrealistisiin novelleihin.

Haurun tekstissä vilahtelevat monet myyteillä, historialla ja vahvoilla merkityksillä ladatut sanat: karhu, susi, sirkus, isä, tytär, neitsyys, huoranpalkka, suvunhäpäissyt jne. Vain parissa kohtaa Hauru käyttää jollakin tavalla nykyaikaan sidottuja sanoja, ja silloinkin hän onnistuu yllättämään lukijan. Tarinassa ”Kevät, jolloin ainakin yksi havahtuu” ollaan hyvin surrealistisessa, daniilharmsmaisessa maailmassa, jossa mm. mies nykäisee naisen rinnan irti ja alkaa imeä siitä maitoa. Tarinan lopussa rintansa menettänyt nainen lähtee työpaikkahaastatteluun. Sana työpaikkahaastattelu hätkähdyttää ankkuroitumalla tiettyyn aikaan, mutta Hauru käyttää tätä taitavasti tehokeinona.

Hauru onnistuu kirjoittamaan tuoreesti ja omalla tavallaan. Tarinaan ”Sateinen kesä” sirkusmaailmasta poimitut elementit ovat lähes ainoita, jotka ainakin itselleni tuntuvat hiukan turhan tutuilta ja käytetyiltä. Tosin tässäkään tarinassa edes lopussa vaihdettava suudelma ei ole se tavallisin.

Hanna Haurun esikoinen ei ole turha kirja ollenkaan. Like on tehnyt tärkeän teon julkaistessaan teoksen. Haurun tarinoissa liikutaan alitajuisessa maailmassa, useimmiten ihmisen pimeissä puolissa. Kuten vaikkapa Daniil Harmsin tarinoita ei Haurunkaan tarinoita voi lukea pelkästä päivätajunnan positiosta käsin. Tarinoiden absurdismi tuo mieleen muistumia myös ranskalaisesta runoilijasta, Henri Micheauxista, jonka luoma roolihenkilö Plume mm. nukahtelee jatkuvasti, vaikka muurahaiset ovatkin juuri syöneet hänen talonsa.

Haurun kieli on tarkkaa ja elävää. Vaikka ihmiset hänen tarinoissaan toimivat oudosti, Kaikki tuntuu loogiselta. Juhani Ihanus kirjoittaa teoksessa Kauneus ja kuvotus. Luovuuden, kirjallisuuden ja taiteen psykologiasta kirjoitettua: ”Kertomusten oma dynaaminen logiikka, sisäinen validiteetti merkitsee. Gregor Samsa muuttuu hyönteiseksi. Se on uskottavaa. Lukijan on elettävä kertomusten merkitykset, jotta kokemus eläisi lukijassa. Merkitys on läpinäkyvän hetken kokemista, ei yleisten ideoiden ikuisuutta.” Juuri näin Haurun kirjassa tapahtuu.

Lapsuus, lapsena oleminen, äiti ja lapsi -yhdistelmä ovat hyvin keskeisessä asemassa tarinoissa, ei kuitenkaan kovin herttaisesti:

”Äidillä on kolme siskoa, jotka kiikuttavat polvillaan äidin vauvoja. Äiti saa pelkäämällä vauvat itkemään. Äidin hiukset roikkuvat rumasti, äiti on ruma.

Siskot nukkuvat patjoilla olohuoneen lattialla. Jokaisella on yksi vauva tyynynä. Äiti yrittää pelastaa niitä joka yö, mutta siskot tuovat äidin takaisin viereeni nukkumaan.” (Tarinasta ”Äiti”)

Haurun tarinoissa on paljon assosiaatiovoimaa. Tarinasta ”Pikku taivas” voi esimerkiksi koulun liikuntatunteja kammonnut löytää tukea omille kauhumuistoilleen. Kilpailu, ennätykset ja jumppasali muuttuvat Haurun keitoksessa aikamoiseksi noitaliemeksi. Absurdit tai surrealistiset elementit voivat olla paras tapa kuvata tavallisen elämän mielettömyyksiä, kuten vaikkapa Daniil Harmsin tarinoista tiedetään.