Lahjakas Anu Lovack

Hanna Marjut Marttila viihtyy marginaalin kuvaajana Hän tekee sen onneksi taitavasti. Marttilan edellinen romaani Kertoi tulleensa petetyksi (2002) kuvasi mielenterveyden avohuollon piirissä elävien ihmisten arkea. Tuoreessa romaanissaan Marttila on siirtynyt kuvaamaan päätyökseen lähiökapakassa istuvia alkoholisteja. Pienoisromaanin takakansi antaa lukukoodiksi avainlauseen: Traaginen saippuaooppera lähiöalkoholistien elämästä.

Kyllä ja ei. Taas kerran Marttila on kääntänyt traagisen tarinan sydämellisen koomiseksi. Saippuaooppera kyllä, juonenkäänteiltään. Myös tavassa, jolla uskomattomia, miksei tietysti mielettömyydessään todentuntuisiakin, käänteitä käsitellään, voisi olla saippuaoopperan aineksia. Lahjakas Anu Lovack on kuitenkin pienestä koostaan huolimatta painava romaani, joka peräänkuuluttaa jokaisen oikeutta elää omaa elämäänsä, omalla tavallaan. Elämänhallinta voi olla joiltakin osin kadoksissa, mutta oikeus haaveisiin ei. Millä perusteella jaottelemme ihmiset ns. parempiin ja huonompiin?

Marttila taitaa pelkistämisen. Miljöö on riisuttu, kuitenkin riittävän rikas. Tärkeimmäksi jääkin ihmiskuvaus. Henkilöhahmotkin ovat omalla tavallaan riisuttuja, pintakiilto on poistettu ja jäljellä on puhdas ihmisyys. Marttilan alkoholistit ovat syvästi inhimillisiä, jopa koomisuuteen saakka. Ihminen on paljaimmillaan hyvin liikuttava olento.

Näiden henkilöiden ryyppääminen ei ole satunnaista vaan elämänuraan verrattava olotila. Viinan juominen käy heille ihan työstä, mutta se ei suinkaan ole tarinan pääasia, vain mauste. Pääasia tarinan kehittelyssä ovat ihmisten väliset suhteet, pienen merkillisen yhteisön solidaarisuus, joka viinanhuuruisena aiheuttaa myös tilanteiden komiikkaa. Koominen valaistus tilanteisiin syntyy, kun viinanhuuruisista ajatuksista ryhdytään sanojen kautta tekoihin.

Marttila ei selittele, miksi tällä joukolla menee huonosti tai meneekö oikeastaan huonosti; heidän elämänsä vain on tämän näköinen, on ollut jo kauan. Kirjailija ei lepertele mutta ymmärtää ja kunnioittaa kohdettaan

Kirjan nimihenkilö lahjakas Anu Lovack on läsnä vain Lankkubaarin kanta-asiakkaiden ajatuksissa ja muistoissa, joskin tapahtumien liikkeelle panevana voimana. Minäkertoja on kantajengiin kuuluva Aulis, jolla on taipumusta eristäytyä kotiinsa juomaan suomiviinaa kaikessa rauhassa. Ihmisten ilmoille meneminen ahdistaa Aulista, vaikka se tarkoittaakin pistäytymistä ravintola Lankkuun.

Marttila kirjoittaa Auliksen kertomaksi tiivistä, toteavaa kieltä, välillä tietysti runsaasta suomiviinasta takkuilevaakin. ”Sitä paitsi kuriiri oli tulossa luokseni aivan tuossa tuokiossa, joten pitäisikö minun nyt soittaa hänelle ja peruuttaa tämänpäiväinen viinalastini? Elämäni sotkeutuisi. Rytmini järkkyisi.”

Huolenpitoa ja solidaarisuutta kuilun partaalla

Kertojan havainnot saavat absurdeja piirteitä, koska hänen henkinen tasapainonsa on koko ajan kuilun partaalla. Liiallinen alkoholin käyttö pitää itse asiassa kaikki romaanin henkilöt kuilun partaalla. Tunnetilat ailahtelevat laidasta toiseen ja hermoromahdus on olotila, joka tuntuu vaanivan jokaista Lankkubaarin kanta- asiakasta. Henkilöiden toiminta ja valinnat ovat välillä absurdeja, ikään kuin tarinan juonikin olisi vahvasti suomiviinan vaikutuksen alainen.

Koskettava, suorastaan hellyttävää, on välittäminen, jolla tämä sisäpiiri pitää huolta toisistaan. Erityisen huolenpidon kohteena on kirjan nimihenkilö, varhain orvoksi jäänyt Anu Lovack, joka on ollut koko lapsuutensa ja nuoruutensa tavallaan kaikkien baarin kantahemmojen yhteinen lapsi.

Arvoitukseksi on jäänyt, kuka lienee tytön isä, ja arvoituksen ratkaiseminen on koko romaanin mittainen tehtävä. Eikä sen ratkeamisella loppujen lopuksi näytä olevan väliä. Vaikka kantaa otetaan hurjastikin, ei tässä joukossa heittäydytä tuomitsemaan, jonkinnäköinen sisäänrakennettu anteeksianto, suoranainen jalous paistaa näiden kuvitteellisten ihmisten teoissa.

Ajoittaisesta itseinhosta huolimatta Lankkubaarin yhteisö määrittelee itsensä yhteiskunnan arvostusportaikkoon ainakin paremmaksi kuin huumeidenkäyttäjät. ”Sillä niin kuin me kaikki, varsinkin Aaron Sinkkonen suhtautui huumeisiin inhonsekaisella vimmalla; hän vihasi huumeidenkäyttäjiä enemmän kuin mitään uskotellen itselleen olevansa parempi kuin huumeveikot, koska oli itse vain ja ainoastaan tuiki tavallinen suomiviinaan menevä mies.”

Tässäkin romaanissa on kyse näkökulman valinnasta: kun se onnistuu niin maailma näyttäytyy uudesta vinkkelistä. Teokseen valitun näkökulman ulkopuolelta, tavallisemmasta suhtautumisesta, kertoo kärjistetty kommentti kirjan sivuilta: ”- Minua loukkaa se, että rouva jolla on pieni pikimusta koira sättii minua kylänraitilla alkoholistiksi, Soili kertoi. Viime viikolla nainen oli huudellut Soilin perään, että alkoholistiapinat olisi syytä ampua saman tien koska viinaveikot tulevat yhteiskunnalle liian kalliiksi. – Mitä mieltä sinä siitä olet? Soili kysyi. – Jaa mistä? – Että meidät pitäisi ampua?”