Rakkaus (Kjærlighet)

Norjan nuoren kirjailijapolven kärkeen kuuluvan Hanne Ørstavikin teksti muistuttaa skandinaavista designia: se on minimalistista ja hiottua, arjesta ammentavaa mutta siihen palautumatonta. Hyytävän yön tapahtumia kuvaavasta pienoisromaanista huokuu pakkasen kylmyys, joka pakottaa pitäytymään olennaisessa. Kun on tarpeeksi kylmä, äänet laajentuvat hiljaisuudessa ja halkaisevat maapallon, ajattelee pikkupoika Jon ja tulee samalla lausuneeksi romaanin esteettisen periaatteen. Niukkuus on kuitenkin vaarassa näivettyä mitäänsanomattomuudeksi, eikä ole varmaa, kantaako Rakkauden ääni tarpeeksi kauas, jotta se ravistelisi lukijaa tai maailmaa.

Alun perin vuonna 1997 julkaistussa romaanissa seurataan kahden ihmisen, äiti Vibeken ja poika Jonin yrityksiä rikkoa yksinäisyyden piiri. Pohjoiseen juuri muuttanut kulttuurikonsultti Vibeke etsii elämäänsä miestä, hiljainen kolmasluokkalainen Jon äitiä ja ystävää. Tapahtumista kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta näkökulma vaihtelee äidistä poikaan yllättävinä leikkauksina. Onnistunut tekniikka tuo romaanin kaksi tarinalinjaa yhteen, mutta vahvistaa samalla äidin ja pojan maailmojen eroa. Juoni kulkee enemmän psykologisen jännitteen kuin ulkoisten tapahtumien varassa. Tunnelma on hienovaraisen painostava ja saa lukijan ennakoimaan onnettomuutta. Tämä aavistus toteutuu yllätyksettömästi traagisessa mutta silti seesteisessä lopussa, jossa äiti ja lapsi kulkevat peruuttamattomasti toistensa ohi.

Mitä Ørstavikin romaani kertoo rakkaudesta? Kysymys on kiinnostava, sillä äidin ja pojan suhteessa on enemmän kyse toimivasta kumppanuudesta kuin rakkaudesta. Vibeken yhden illan ihastus Tomiin ei sekään täytä rakkauden tuntomerkkejä, sillä Vibeke ei näe miestä – ihmistä – potentiaalisen kumppanin takaa. Jo parin ensirepliikin jälkeen Vibeke haaveilee heidän yhteisestä tulevaisuudestaan – jossa ei näy lasta. Jon puolestaan tulkitsee epätoivoisesti jopa äidin poissaolon merkkinä tämän rakkaudesta ja välittämisestä: äiti on varmaan lähtenyt keskellä yötä ostamaan tarvikkeita pojan syntymäpäiväkakkuun. Pojan maailmassa rakkaus materialisoituu ruokaan ja tavaroihin, toivottuihin lahjoihin. Ørstavikin Rakkaus ei siis kerro rakkaudesta vaan pikemminkin sen puutteesta tai rakkauden helppohintaisista korvikkeista. Lopussa niistä maksettava hinta nousee kuitenkin korkeaksi.

Ørstavikin kieli on sujuvaa, tyylitaju ei petä kertaakaan, ja sympaattinen henkilökuvaus saa lukijan katsomaan asioita sekä pojan että äidin kannalta. Silti jotakin jää uupumaan. Rakkaus tuntuu kovin pieneltä ja ahtaalta sen teemojen universaaliudesta huolimatta. Paradoksaalisesti romaani luo niin aidon arjen vaikutelman, että siihen suhtautuu kuin arjen tapahtumaan: sen elää mutta myös unohtaa helposti. Ehkä lukukokemus muuttuu, kun Like saa suomennettua trilogian muut osat, romaanit Yhtä totta kuin olen todellinen (Like sant som jeg er virkelig, 1999) ja Kulunut aika (Tiden det tar, 2000). Kokonaisuuden osana Rakkaus toivottavasti saa syvyyttä, jota siitä yksinään luettuna puuttuu.