Tristia

Tristia on kolmen kielellisesti haastavan ja älykkään runoelman triptyykki, joka koettelee lukijan oivalluskykyä monella tavalla. On purettava ja väänneltävä kliseitä, tulkattava vieraskielisiä sitaatteja ja tehtävä äkkihyppyjä melankolian pohjamudista irvokkaaseen hupaan.

Välillä ilmaisu on tiheää, kiemuraista ja kitkerää kuin savu muovia poltellessa: ”elämä laskee länteen/ Jumala kolmena/ kappaleena alleen/ välittämättä tämän helvetillisyydestä/ tuon taivaallista: blues sakeaa/ ja syvällä kuin Mississipin muta/ nostalgian mätä löyhkä, Meidän/ Herramme Heinäsirkkojen/maito on valkoista/ hallitsivat meitä sitten/ tsaari tai omenklatuura.”

Kuten Ovidiukselta lainattu nimi jo vihjaa, Tristian aiheita ovat henkinen kodittomuus ja yksinäisyys sekä niistä aiheutuva suru. Myös fyysisesti ollaan vierailla mailla, Volgan rannalla Marissa.

Teoksessa toistuukin usein säe ”elämä on asemahalli”: ihmisiä tulee ja menee, syntyy ja kuolee, kaikilla selkäytimessään omalla yksilöllisellä tavalla ymmärretty, usein latteisiin sanontoihin typistetty äidinkieli. Todellista yhteyttä ei muodostu, vaan runoilijan kohtalo on olla aina ja kaikkialla yksin.

Siinäpä teoksen sisäinen ristiriita: se kaipaa rikoskumppania, mutta samalla sen itsekeskeinen maailma kieltää kumppanuuden olemassaolon. Helinin virtuoosiset sanaväännökset, omenklatuurat, eviluutiot ja kahvikuppia kaipaavat spermanekat tuntuvat toisinaan turhan nokkelilta, vaikka kokonaisuus toimii hyvin.

Tristia on muukalainen magneettien joukossa, se hylkii ja vetää puoleensa, ärsyttää ja kiehtoo. Ehkä juuri tuon paradoksin ansiosta siitä kasvaa yhtenäinen ja moniulotteinen taideteos, joka askarruttaa mieltä pitkään.