Niin kuin isä pojan. Runoja

Hannu Kankaanpään (s.1954) kolmastoista runokokoelma Niin kuin isä pojan peilaa yhden miehen arkea vasten elämän kuplivaa virtaa. Yksinkertainen elämänkokemus sulautetaan yhteen ikuisuuden sanattoman hiljaisuuden kanssa; tuloksena on tutkielma miehen kasvamisesta isäksi, keski-ikäiseksi oman elämänsä mörökölliksi. Poika-isä-isoisä -kolmiodraaman lisäksi runoilija painii myös muiden aiemmasta tuotannostaan tuttujen teemojen parissa. Läpi käydään niin hetkiä luonnon äärellä kuin kännykkäkulttuuriakin, joka saa jälleen muutaman lempeän korvapuustin paholaisenkorvilleen.

Tällä kertaa Kankaanpää on rohkeasti valinnut kokoelmansa kantaviksi teemoiksi kaksi runouden lempiaiheista; maallisen elämän kohtalonomaisen katoavaisuuden ja sanomattoman sanomisen. Näitä teemoja tutkiskellaan sekä arkisen kuvallisuuden että pohdiskelevan aforistisuuden kautta. Runojen lyyrinen minä säilyttää samoja piirteitä läpi kokoelman, mikä tuottaa sidoksisuutta eri aihepiirejä luotaavien runojen välille.

Kadonneen merkityksen metsästys

Pilkahdus elämän luomisen salaisuudesta sisältyy isän kokemukseen tämän kohdatessaan poikansa päiväkodin mutaleikeissä:

”Isä ikävöi lastaan
jo päiväkodin portilla.
Mössön ja ravan alta
hän kuorii esiin ainoansa
ja alkaa taas huutaa
kuin ensimmäistä yötä.”

Päinvastaisia tunteita isä joutuu kohtaamaan oman isänsä kuoleman lähestyessä: ”En muista, mitä sopersin. Poissa jo / isä käpertyi sängylleen kun lähdin”. Näiden kahden pisteen välille levittyvät keski-iän keskeiset tuntemukset, syntymän ja poismenon ristipaineet. Keski-ikäiselle oma identiteetti on jo asettunut vakaaseen uomaansa, mutta jatkuva virtaus pakottaa tuota uomaa supistumaan ja laajenemaan, tarjoamaan elämälle uusia muotoja toteutua. Tässä tarjoutuu myös houkutus luiskahtaa elämän murroshetkiä vainoavaan anomiaan, merkityksen väljähtymisen tilaan. Runoilija kirjoittaa: ”Yhä syvempää tyhjästä ryömin / yhä raskaampana ei mistään”, ja jatkaa, ”nämä kahdeksan säettä / jotka tyhjästä toimitin”.

Sosiaalisten suhteiden välineellistyminen ja yhteisöllisen kiinteyden löystyminen ovat anomisen ympäristön lähde. Runouden kannalta keskeisenä löystymisen mittarina toimivat kieli sekä sen käyttötilanteet. Esimerkiksi tekstiviestit ja chat-keskustelut edustavat modernistiselle runoilijalle yleensä kirjoituksen banaaleinta muotoa, totaalista herkkyyden ja harkinnan poissaoloa. Postmoderni runoilija sen sijaan tunnistaa ne postmoderneiksi ilmiöiksi ja käyttää ”saastunutta” kieltä alkemistien tapaan raaka-aineenaan ”jalomman” tekstin valmistamiseen. Näistä kahdesta leiristä Kankaanpää asettuu ensimmäiseen, modernististen runokuvien palvojien joukkoon. Mahdottoman tehtävän edessä Kankaanpää yrittää säilyttää kevyen ironian, mutta lopputulos on kyseenalainen:

”Ihminen ilman kännykkää
ei ole enää oikea ihminen

Nainen ilman omaa uralasta
on korkeintaan puolinainen”

Kyseinen runo, ”Connecting people”, lainaa nimensä Nokian mainoksesta. Runo on yritys tuupata nokialaisessa horroksessa uinuvaa ihmismassaa; herätkää markkinamiesten keinuttamasta kehdosta ja havahtukaa ymmärtämään, etteivät kännykät oikeasti teitä yhdistä. Kyseessä oleva runo ei kuitenkaan saa minua hereille. Se ei yritä tarttua kiinni tarkastelemaansa kohteeseen vaan tyytyy etäiseen hymähtelyyn. Se ei pureudu kännyköitymisilmiöön riittävän syvälle, riittävällä intohimolla. Kyseessä on yleisempi modernin, keskeislyyrisen ironian ongelma; rohkeuden puute tehdä matka pahan syntysijoille, kielen syvimpiin kolkkiin.

Pieniä suuria mietteitä

Kankaanpään kielen rekisteri on jutustelevaa, kotimaisen runouden kentällä hyvin perinteistä, pääosin vapaamittaista runopuhetta. Paikoitellen on runollista ilmaisua maustamaan ripoteltu fragmentaarista, kirjallista puhetta, jolla runoilija pyrkii kenties syventämään runojen todentuntua ja sidettä reaaliseen elämään. Mistään rekisterien kollaasimaisesta yhteentörmäyttämisestä ei kuitenkaan ole kyse vaan ennemminkin intuitiivisesta sanojen maistelusta.

Kokoelman runot sisältävät paljon modernille runolle ominaista kuvallisuutta, kuten myös metaforia ja vertauksia. Metaforien avulla runoilija syventää kuvallisuuden paikoin jopa runotonta tapahtumien pintaa: ”Viimeisenä iltana hiljaisuus repeää / kuin vatsavaltimo kahvi jää juomatta”. Muutamat kokoelman metaforat laittavatkin aivojen assosiaatiokoneiston toimimaan kiihtyneillä kierroksilla (”valon askelmerkit”, ”auringonnoususta juomaan kumartunut lehmä”), mutta suuri osa metaforista sulkeutuu itseensä ja pysäyttää ajatuksen. Jos rajataan pois laskuista kokeneen runoilijan mahdollisuus epäonnistua, on syytä olettaa, että tämä on tehokeino, jota kirjoittaja käyttää synnyttämään runojen minästä kuvan mörököllimäisenä jurrikkana.

Hetkittäin mörökölliys kuitenkin vaikeuttaa innostunutta lukemista ja tuottaa kiinnostuksen sijaan lukuvastarintaa. Onneksi jurouden rinnalle on aseteltu myös muita sävyjä, sillä muutoin lukeminen tyssäisi helposti ensimmäiseen lukukertaan. Voimakkaimman vastavalon antaa kokoelman viimeisen runon viimeinen säkeistö, joka ääriarkisuudessaan tuntuu samanaikaisesti sekä latistavalta että vapauttavalta:

”Nyt on jouluaatto ja
kuusi valmis ja kaikki,
kynttilät vaarin haudalle
ja oraville pähkinäpussi.
Joko syödään puuroa?”

Jotain hyvin olennaista kokoelman välittämästä filosofiasta sisältyy sen fyysisiin mittoihin. Niin kuin isä pojan on mitoiltaan pieni: alle A5-kokoa, 61 sivua, 6 osastoa ja 41 runoa, joista vain kaksi ylettyy kahdelle sivulle, muut käyttävät vain yhden. Yksinkertainen toteutus tukee oivasti kokoelman isoja kysymyksiä pienimuotoisesti mietiskelevää sisältöä. Se esittää yhden ihmisen havaintoja äärettömään aukeavasta maailmasta; vaatimattoman pieni on ihminen Elämän edessä. Myös kokoelman kansitaide on tyylikästä laatutyötä, niin kuin aiempien teosten perusteella pieneltä Enostone-kustantamolta sopii olettaakin. Kultaisella kaarella seisova menneisyyteen katsova hahmo tiivistää sen, mitä kannen alla odottavat sanat sisältävät.

Kokonaisuutena Niin kuin isä pojan on kirja, jota en jokaiseen hetkeen kaverikseni valitsisi mutta joka oikeassa mielentilassa saattaa tuoda juuri sen tarvittavan lisän, sormen napauksen kahvimukin kylkeen – jos sen soittoäänien sinfonialta vain malttaa kuulla.