Volkonkan kylään, Mustanmeren kiviselle rannalle on ajautunut muukalainen, ”Suomen sutki; köyhän miehen kalpea Odysseus”. Näin määrittää Hannu Mäkelä uusimman runokokoelmansa Musta on meri tapahtumapaikan ja kertojan.

Vuosien kokoon painama ruumis kantaa jäytävää kipua, mutta kertojan mieli on vahva kuin vuorille kipuavan lumivuohen. Ja miksi ei olisi, ovathan pettymykset, lumekloonit, rakkauden kuoret takana. On löytynyt hän, jonka kanssa ”yksinkertaisesti on hyvä”, hän, jonka kanssa unen rajalla ollessa kuulee sielujen puheen.

Kokoelman runot ovat lyyrisiä, liki suorasanaisia havaintoja paraikaa elettävästä rakkaudesta arjen pohdintojen, toivon ja epäuskon välissä. Lukemisen helppous on näennäistä; tilannekuvaukset avaavat ajatuspolkuja, eri lukukerroilla alati uusia kunnes lukija myöntyy merkitysten moninaisuuteen. Lomittain, ovat päivä ja yö. Ne tarvitsevat toisiaan.

”Ilta itse käärii päivän / kokoon kuin lahjapaketin / jonka luovuttaa unen haltuun.”

Musta on meri voisi olla matkakuvaus. Aika on liikkunut pilven lailla ja peittänyt alleen menneestä pahimman. Edessä on pieni valkea taas, jonka kautta elämä koskettaa, hivelee, välittää. Samalla elämän musta meri iskee kaikella voimallaan rantaan, järjestää sen kiviä niin, ettei mikään enää ole paikallaan. Hyvästä hetkestä on kiitollisena pidettävä kiinni nyt, kun edessä ei näy mitään niin hankalaa, ” jota nouseva aamu valollaan / ei saisi usvana haihtumaan.

Hellyys silottaa arjen karheuden

”Rakkauden kuulee ihon sanoissa, tuntee mielessä.” Sydämen hyvyys, ruumiin intohimo, ihon ihana hehku, ne kaikki yhdessä antavat turvallisen tilan, olon vailla petosta, vailla teeskentelyn taidetta. Mutta seesteisyyteen tunkeutuvat muistot. Ne kantavat mukanaan pelkoja. Riittääkö yhteisyys toisen maan tapakulttuurin, uskomusten ja riittien keskellä?

”Kaikki se, minkä suunnittelimme, / kaikki, mistä uneksimme, / on joka hetki aina vaarassa sortua.”

Entä jos kertojan käy kuin koiran, joka prologin runossa vielä juoksee kiimaisen ilon kiihkossaan ja myöhemmin ulkona kuistin alla makaa hylättynä ja ikävissään. Muistojen metaforako se on tuo läpi kokoelman esiintyvä yksinäinen eläin, jonka alakuloinen katse kertoo huolista? Niitä se ei pysty ilmaisemaan vaan liittyy ehkä lopulta piinattujen hiljaiseen joukkoon.

Jos mikään rakkaus ei kestä, kuinka tämä? Juuri kun on tottumassa, nousee lähdön tarve.

”Kuinka monta kertaa on alettava alusta / kohdattava uusi, uudenlainen elämä. / `Rakastaa, ei rakasta, rakastaa.` / Siinäkö sittenkin syvin aatteeni?”

Vaan sittenkin – mitään ei ole tehty huvin vuoksi. ”Aina tulen kiittämään näistä hetkistä!”

Ikuisesti, oi ikuisesti olen minä sinun omasi – nyt ja tässä

Seitsemäksi sarjaksi jaetun kokoelman runot ilmaisevat ihmisessä olevan vastakkainasettelun: elolliselle yhteisen kiiman, joka luo uutta ja sitten sen toisen, sisältä nousevan rukouksen, joka muuttuu runoksi. Onko kumpikaan niistä omaa? Unessako vain on omaa? Onko siinäkään? Onko kuviteltu ”oma” kuin suttupiirros, jota lapsi iloisena näyttää äidilleen: ”Katso – tämän minä tein, minä itse. / Ei kukaan kukaan muu.

Kestävä rakkaus rakentuu aitoudessa ja vilpittömyydessä. Jotta olisi tosi ja vilpitön, tarvitaan aikaa, tilaa ja vapautta antaa ja saada. ”Vain se, joka pelotta ja vapaana saa liikkua, / pitää edelleen maailmaamme pystyssä.”

Runot ovat täynnä toisiinsa kietoutuvia merkityksiä.

Runot tutkailevat erilaisuuden merkitystä ja sopeutumista siihen, että juuri erilaisuus ja sen merkityksen ymmärtäminen mahdollistavat elämän. Juuri erilaisuuden ja yhteisyyden monimutkaisessa verkostossa tehdään havainnot ja valinnat. Ne ovat harvoin tietoisia, omia. Kulkijan osa on selvitä tehtyjen valintojen seurauksista? Siinä on se Odysseia, joka on vain kuljettava.

Jotta jaksaisi, on otettava hyvästä hetkestä sen antama voima. ”Totisesti! Joka paikasta löytyy / vähintäänkin kohtuullinen divaani.”

Nyt on erityisen hyvä hetki. Rakastetun lämpöön siirtyminen merkitsee armoa tulla hyväksytyksi, liitetyksi häneen, joka kaiken vaikean on tehnyt. Hän on tehnyt sen siksi, että voitaisiin ”nähdä, miten levollista peloton rakkaus / voi olla yhden, hymyn kirkastaman hetken.”

Läheisyys lämmittää, pyytää ja odottaa, samalla se kutsuu runoilijan mukaan yhä syvemmälle kaipauksen keinuun, pohtimaan onko mitään omaa. Tästä ajatuksestako tulee läpi kokoelman tuntuva, mustan meren ja tähtien tulen välimaastossa kulkevan ihmisen nöyryys. 

Mustassa on kaikki värit ja sävyt

Muistojen tuulet tuovat mukanaan hylkäämisen pelon ja ikävän. Mitä pitäisi uskoa, mihin kiinnittyä? Mikä vieraassa ympäristössä on taikauskoa, mikä juuri todellisuutena hämmentää?

Eikö ajattelun tila voisi olla laajempi kuin Kiivaskatseisen Kristuksen ja lempeän jumalan äidin välimaasto? Alistaako ideologia uhriksi vai ihminen itsekö uhriksi asettuu?

Voisiko arki olla puhdas kaikesta suureellisten mielikuvien lumosta? ”Miten ääretön ihme on tuiki tavallinen elämä, / aidoimpia arjen antamat sanat? ”Epilogissa kirjoittaja jo huokaa: ”Sellainenko on ihminen, aina toivomassa parempaa ja suurempaa, vaikka Kristuksen ikä on jo ylitetty kahdesti!”

Ikuinen on täällä ja tämä hetki

Runoissa eletään veden, ilman ja tuulen elementeissä; uskonnon kuvista katse siirtyy maahan, josta ollaan tultu ja johon mennään. Miksi pelätä sitä aikaa, jolloin ruumis katoaa ja muuttuu maaksi? Ikuisuuden kehällä ihminen kuoltuaan palaa taas alkuun.

”Mitä pahaa on maassa? / Jos mikä niin juuri se on elävä: / iloitsee, kasvaa, kukkii ja kukoistaa. / Luo omalle olemukselleen alati uusia ja uusia, / ihmeellisen kiehtovia muotoja.”

Mutta nyt vielä, tänään, on tämä elämä elettävänä tuntoineen ja tekoineen. Rakkauden lämmössä itseään katseleva runoilija kokee olevansa kuin se kertomuksen nainen, joka ”kaapi dolmetin vierestä likaista maata / tarjoten sitä jokaiselle onnettomalle, / joka hetkeksi erehtyi liian lähelle. / Oman hullaannuksensa vuolaalla sanavirralla / hän muutti maan mustaa ja vetistä mutaa / avaruuden energian mystiseksi lähteeksi.”

Kiima, kipu ja kävely maan ääriin

Ihmettelen, mistä Hannu Mäkelä on saanut voimansa laajan ja monipuolisen tuotantonsa tekemiseen. Siihen ei riitä Risto Ahdin laukaisu jossain keskustelussa: ”Ei tarvita kuin mies ja nainen, niiden kiima ja kipu, ja että kävellään maailman ääriin.”

Etsin sen sijaan vastausta Musta on meri kokoelman runoista. Niin täynnä runot ovat toisiinsa kietoutuvia merkityksiä, että sain vain oletuksen. Kokoelman runojen sijoittaminen kirjailijan muuhun tuotantoon vaatisi tutkielman.

Monet suomalaiset kirjoittajat ovat kertoneet kiitollisuutensa Hannu Mäkelän ohjauksesta samoin kuin laaja lukijakunta hänen käännös- ja kustannustyöstään. Näiden aikaa vievien ja arvokkaiden töiden ohella Hannu Mäkelä on synnyttänyt kaikkiaan yli kaksi sataa kirjaa; aikuisten ja lasten romaaneja, runoja, kuunnelmia ja näytelmiä, tietokirjoja, muistelmia ja novellikokoelman sekä kolmisenkymmentä toimitettua kirjaa. Kuusitoista arvokasta palkintoa ja tunnustusta ovat kohteensa löytäneet.

Hannu Mäkelän elämäntyö on jo tähän mennessä tehtynä valtava. Edessä 70-vuotiaalla kirjailijalla on mielenkiintoisin ja antoisin vaihe. Toisin kuin hän prologin kolmannessa runossa arvelee, lumivuohi tulee löytämään uudessa ikävaiheessa näkymiä, jotka kirkastavat kuljettua matkaa aivan uudella, yllättävällä tavalla.

Dela artikeln: