Hannu Niklander (s. 1951) on pitkän linjan kirjailija. Hän on julkaissut 1970-luvulta lähtien: aluksi runoja, sitten romaaneja, novelleja ja esseitä. Yli neljä vuosikymmentä jatkuneella urallaan Niklander on kirjoittanut läpi ismien, mielipideilmastojen ja kirjallisen kentän muutosten. Koska hän on lisäksi toiminut kirjallisuuden järjestötehtävissä, perspektiiviä löytyy. Tuore teos osoittaa, että Niklander on ehtinyt myös matkustaa enemmän kuin moni muu.

Niklander on EU-kriittinen ja ennen kaikkea USA-kriittinen.

Perspektiiviä löytyy maantieteellisestikin. Kolmelta mantereelta jakaantuu tosiaankin kolmeen osaan: Euraasiaan, Afrikkaan ja Amerikkaan. Niklander on liikkunut nimenomaan kirjailijana: havainnoijana, stipendiaattina, virallisena edustajana. Koska teoksen painopiste on 2000-luvun ulkomaanmatkoissa, hän jättää maininnalle esimerkiksi vierailunsa Jugoslavian kommunistisen puolueen päämajaan. Yksityisimmillään Niklander on liikkuessaan turistina tyttärensä kanssa Vietnamissa tai sukulaistensa jalanjäljillä Kanadassa – ja ennen kaikkea muistellessaan lapsuuden souturetkiä Vihdin Salmijärvellä tai seikkailukirjojen luomia herätteitä.

Turisti tai stipendiaatti – Niklander kirjoittaa ammattikirjailijan varmaa lausetta. Tyyli pitää. Usein työntyy esiin karheankuiva huumori: armenialaisen ”lihakaupan edessä lojuu katuojassa kokonainen naudan pää, kuin kohtalostaan hölmistyneenä”. ”Olenko minä se tyhmä mies, jolle pitää sanomalla sanoa, että tässä nyt olisi kaupan paperilintuja, kun mainiosti näen, että siinähän on kaupan paperilintuja?” (kaupustelusta Vietnamissa). New Jerseyssä piiraanmyyjä toivottaa: tulkoon tästä suuri päivä. ”Maistelen piirasta ja arvelen, että jos tästä päivästä tulee suuri, niin ei tämän piiraan ansiosta vaan siitä huolimatta.”

Asiat ja asenteet

Niklander ei ole entisajan suuri valkoinen turisti, joka majoittuisi loistohotelleihin ja raahaisi raskaita ennakkoluulojaan maailman ympäri. Usein kelpaa retkeilymaja. Hän ei liioin ole muodikas ”travellerikaan”. Niklander ei teeskentele olevansa joka paikassa kotonaan: esimerkiksi New Yorkiin hän suhtautuu etukäteen hieman pelokkaasti, ja kun kielen saa vaihtaa englannista ruotsiin, on kuin potkaisisi liian pienet kengät jaloistaan.

Joidenkin kulttuurien tuho on tunnettu, toisten tuhosta kukaan ei ole kuullutkaan.

Sekalaisten matkojen ja lukuisten yksityiskohtien taustalla alkaa hahmottua yleisempiä näkemyksiä. Näkemysten taustalla alkaa hahmottua maailmankatsomus – tai pitäisikö sanoa historianfilosofinen asennoituminen? Niklander on EU-kriittinen ja ennen kaikkea USA-kriittinen. Käynti USA:ssa on hänelle ”matka ajassa taaksepäin”. Pintatasolla takapajuisuus näkyy esimerkiksi siinä, että metrijärjestelmän sijaan ovat käytössä feodaalisen Euroopan sekalaiset mittayksiköt. Lentäessään Hanoihin Niklanderille ”tulee amerikkalainen olo: lentokoneessa Vietnamin yllä kolanmaku suussa. Minne hyökkäisi?”.

Tästä syystä joku voisi pitää Kolmelta mantereelta –teosta asenteellisena. Minusta sen historianfilosofinen kriittisyys muistuttaa esimerkiksi Matti Klingen päiväkirjojen Amerikka-kriittisyyttä ja nostaa teoksen kestäväksi matkakirjallisuudeksi. Lisäksi Niklanderin näkökulmat ovat tuoreita ja paikoin yllättäviä: matkailija saattaa miettiä itämaisen ja länsimaisen yltäkylläisyyden eroja tai ihmetellä sosialistisen realismin ylenmääräistä nälvimistä (”Kuinka niin tauluissa ei sopisi esiintyä traktoreita?”). Hän muistuttaa anglokraattisesta tabusta, jonka mukaan englantilaisia ei saa viihteessä kuvata ”pahiksina”. Samaan aikaan kun maailma muuttu yhä enemmän angloamerikkalaiseksi, Eurooppa ”jälleenkeskiaikaistuu”, hahmottelee Niklander.

Haaveista totta

Joidenkin kansojen kärsimys muistetaan, toisten ei. Joidenkin kulttuurien tuho on tunnettu, toisten tuhosta kukaan ei ole kuullutkaan. Niklander pyrkii nostamaan esiin näitä unohdettuja kärsijöitä. Hän kirjoittaa laveasti Armenian kansanmurhasta ja brittien päivänvaloa kestämättömistä toimista kanadanranskalaisten suhteen. Muistaminen on kirjallisuuden, myös matkakirjallisuuden, tehtävä.

Muistaminen on kirjallisuuden, myös matkakirjallisuuden, tehtävä.

Kolmelta mantereelta on nautittavaa luettavaa lopun hienoista toistoa lukuun ottamatta. Noitavainojen esiintymistä uudella ajalla on turha taivastella, koska laajamittaiset noitavainot olivat nimenomaan uuden ajan, eivät keskiajan ilmiö. Kupan tarttuminen eurooppalaisiin intiaaneilta ei taida sekään olla täysin varma asia.

En ole matkustellut murto-osaakaan siitä, mitä Niklander. Ilahdun tietenkin kun törmään johonkin tuttuun. Minäkin olen kulkenut Brysselissä ja miettinyt Tinttiä ja Kommunistista manifestia ja haaveillut lapsena eksoottisista paikoista Jules Vernen äärellä. Kolmelta mantereelta osoittaa, että Hannu Niklander on tehnyt lapsuuden seikkailuhaaveistaan totta.

Dela artikeln: