Hannu Niklander tunnetaan paitsi kirjailijana myös kirjoittamisen opettajana, suomentajana ja kriitikkona. Samaa monipuolisuutta hän osoittaa myös kirjallisessa tuotannossaan, jossa on monia päälinjoja. Niklander on kirjoittanut useita runokokoelmia, matkakirjoja, nuortenkirjoja ja novellikokoelmia. Lisäksi hän on suomentanut lastenkirjoja ja tehnyt Kössi Kaatran pienoiselämäkerran.

Niklanderin esikoinen, Kotiinpäin-runokokoelma, ilmestyi vuonna 1974, mutta ensimmäiseen romaaniin hän ryhtyi vasta 25 vuotta myöhemmin. Samantien syntyi trilogia. Sen ensimmäinen osa, Aurinko katsoo taakseen (Atena, 1999), toi Niklanderille kirjallisuuden valtionpalkinnon ilmestymisvuonnaan. Sitä seurasivat Radan varrella varjo (2003) ja Kuu jättää jäljen (2006).

Omaelämäkerralliset teokset kertovat aikuiseksi ja taiteilijaksi kasvamisesta 1960–1970-lukujen Suomessa, ajan ilmapiiristä ja nuoren miehen sisäisestä maailmasta. Niklander kuvaa menneitä vuosia lämminhenkisesti, ymmärtäen. Ei katkeruutta, ei halua näpäyttää, ei tarvetta ripittäytyä. Ehkä muun muassa jälkiviisauden puutteen vuoksi Niklanderin romaanit eivät nousseet myyntilistojen kärkeen.

Missä maat on mainiommat, vetreämmät veet

Taivaalla tutut tähdet on monella tavalla jatkoa trilogialle, vaikka sitä ei takakannessa tai romaanin tiedotteessa mainitakaan. Johtuisiko siitä, että kustantaja on vaihtunut, Atenasta Edicoon? Toki romaanin voi lukea myös itsenäisenä teoksena nuoren miehen tyyntymisestä maaseudun rauhassa.

Kirjailijan mukaan teos on ”kunnianosoitus eteläsuomalaiselle maaseudulle”. Vähintäänkin. Romaanin pastoraalinen Vihti on Jean Sibeliuksen säveltämästä ja Kaarlo Terhin sanoittamasta ”Uusmaalaisten laulusta” tuttu helmi kirkkahin Suomen kruunussa, jossa maa ja meri aulihimmin aarteitansa antaa.

Niklander kuvaakin maaseutua miltei paratiisina. Yksinkertainen elämä tuo rauhaa ja selkeyttä ajatteluun, vapauttaa kaupungin melskeistä.

Taivaalla tutut tähdet on pohjimmiltaan rakkaustarina.

Taivaalla tutut tähdet on pohjimmiltaan rakkaustarina. Päähenkilö ei saa lopussa havittelemaansa täyttymystä, mutta kaikki päättyy silti onnellisesti. Niin elämä usein menee. Ei voi haikailla loputtomiin.

1970–1980-lukujen taitteeseen osuva romaani kuvaa nuoren aikuisen hapuilua. Pro gradu runoilija Lauri Viljasesta ei ota valmistuakseen, on tähdellisempääkin mietittävää ja kirjoitettavaa. Esikoisrunokokoelma antoi luvan ajatella itseä kirjailijana, mutta toi samalla paineita seuraavaan teokseen (Maakuntalaulu, 1979). Tuli klassinen toisen kirjan ongelma.

Parisuhde Railin kanssa tuo pysyvyyden tunnetta, mutta sekin on huterammalla pohjalla kuin nuorukainen luulee. ”Tärkeintä on, että vuosien idylli on nyt rikottu”, kihlasormuksestaan eroon hankkiutunut Raili korostaa, mutta Hannu vain kysyy, mitä pahaa idylleissä on.

Kuvia ajasta

Moni muisteluromaani nojaa detaljeihin, niiden tarkkuuteen, uskottavuuteen, yllättävyyteenkin. Hannu Väisänen kuvaa Vanikan paloissa värejä ja hajuja niin tarkasti, että tarinankin haluaa uskoa. Sakari Kirjavainen luetuttaa Tinaharkkonsa hahmoilla säännöllisin välein Seksuaalipoliittisen yhdistyksen julkaisua n:o 1, tuo pitkillä kappaleilla absurdin elementin nostalgisten yksityiskohtien ja arkisen lähiösähläyksen rinnalle.

Niklanderin aiemmat romaanit ovat tiukemmin ajankuvaa, Taivaalla tutut tähdet on monin tavoin ajaton. Välittyy vuosikymmen silti. Niklander ei hekumoi muistamillaan yksityiskohdilla tai nyrjäytä kuvaamaansa todellisuutta sen kummemmin, mutta hän kiteyttää välillä pirun paljon parilla lauseella. Vaikka näinkin yksinkertaisesti: ”Raili laittaa teetä soluasunnon keittiössä. Pöydällä ajelehtii Demaria, Maaseudun Tulevaisuutta, Helsingin Sanomaa, Västra Nylandia, Tiedonantajaa ja lukuisia pieniä paikallislehtiä.”

Monet Taivaalla tuttujen tähtien kuvauksista voisi helposti siirtää nykyaikaan, eikä sittenkään voisi. Miten Pentti Saarikoski Herakleitoksen sanat suomensikaan: ”Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me.”

Dela artikeln: