Suomenkielinen semiotiikan tutkimus on suhteellisen harvojen kirjojen varassa. Jos aiheeksi rajataan maailmalla nykyään vallitseva semiotiikan koulukunta, Charles S. Peircen työhön perustuva pragmaattinen semiotiikka ja vielä sen käyttö kirjallisuuden erityiskysymyksissä, on julkaisuja vielä vähemmän.

Harri Veivon Portti ja polku täyttää tätä koloa, ja jo se tekee siitä merkittävän uutuuden. Lähtökohtana ei ole yksisilmäinen Peircen ihailu. Muita teoreetikkoja, etenkin Roland Barthesia, ja muita semiotiikan koulukuntia sovelletaan tilanteen mukaan, mikä onkin hyvä periaate kulttuurin saralla.

Vain harrastuneille

Aiemmin Peircen ajattelua on esitetty sentään jonkin verran suomeksi, ei vähiten Veivon itsensä toimesta. Sarjakuvaversiokin löytyy (Paul Cobley ja Litza Jansz: Semiotiikkaa vasta-alkaville ja edistyville, Jalava 1999), jos haluaa päästä helpolla ja tyytyä pintaraapaisuun. Parempi lähtökohta on kahlata vaikkapa artikkelin lopussa mainittu suomalainen Commens-verkkosivu tai jokin sen kautta löytyvistä englanninkielisistä sivustoista.

Vähintään jotain taustatietoa tämän kirjan kohdalla tarvitaankin, sillä Veivo lähtee semiotiikan ja Peircen ajattelun perusteiden tuntemisesta. Oikeastaan kirjan edetessä tulee useampaankin otteeseen sellainen olo, että termien käyttö ei taida aueta edes kaikille semiotiikan harrastajille. Jokin semiotiikan käsikirja kannattaa siis hakea tueksi tähän kirjaan tartuttaessa.

Oikean lukijan löytyminen onkin Veivon kirjan suurin kysymysmerkki. Kirjaa markkinoidaan kirjallisuuden semiotiikkaan nojaavana opuksena teosten tulkintaan ja niiden merkityksen syntyyn. Sellainen se toki on, ansiokkaalla tavalla. Mutta kirja ei sovellu luettavaksi sille kirjallisuudentutkijoiden suurelle enemmistölle, jolla on hallussaan vain metodologiakurssilta saatu ohut aavistus semiotiikasta.

Jokunen lukija voi myös hämmästellä sitä, että esimerkiksi kulttuuritieteissä perinteisesti käytetyt Algirdas Greimasin ja Claude Lévi-Straussin teoriat ohitetaan erittäin lyhyillä viittauksilla. Vaikka kirjassa nojataan useampaan semioottiseen koulukuntaan strukturalisteja unohtamatta, monet kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen saralla keskeisiksi koetut hahmot ohitetaan lähes kokonaan. Vuosientakaiset metodologian seminaarit eivät siis tämän teoksen ymmärtämiseen riitä.

Suomessa tutumpien klassikoiden rinnalle ja tilalle nostetaan – tieteellisesti hyvin perustein, sitä ei voi kiistää – suhteellisen vaikeaselkoista Peircen teoriaa. Veivo on ratkaissut teorian esittelyn hankaluuden käsittelemällä termejä kirjan edetessä. Selitykset ovat kuitenkin hyvin lyhyitä ja toimivat paremmin asiaan jo perehtyneen lukijan muistin virkistäjinä kuin teoriaan ulkopuolelta sukeltavan lukijan opastuksena. Teoriaa myös lyhennellään ja yksinkertaistetaan tavoilla, jotka voivat osin aiheetta herättää vastustusta Peircen fanaattisimmissa ihailijoissa.

Merkki on merkitysten luomisen, oivaltavan tulkinnan väline, joka edellyttää aktiivista lukijaa.

Voi siis sanoa, että kirjan kohdeyleisöä on vaikea määritellä. Teos vaatii etenkin pragmaattisen semiotiikan kohtalaista tuntemusta, jonka pitäisi yhdistyä innostukseen kirjallisuuden kysymyksiin sekä haluun esimerkiksi reseptiotutkimuksen erityiskysymysten tutkailuun. Toki näitä lukijoita löytyy, mutta luultavasti meitä on vain kourallinen.

Tulkinnan tulkintaa

Johdanto ja 25 tiivistä, oivaltavaa ja ennakkotietoja edellyttävää sivua semiosiksesta (merkkien tulkinnasta pragmaattisen semiotiikan kuvaamalla tavalla) kuljettavat lukijan kirjan varsinaiseen aiheeseen, Peircen teorian kirjallisuustieteelliseen sovellukseen.

Peircelle merkki ei itsessään merkitse mitään. Se on dynaaminen prosessi, jossa jollain merkkivälineellä sidotaan toisiinsa reaalimaailman ilmiö ja merkin vastaanottajan luoma tulkinta. Tai pikemminkin se on prosessi, joka vastaanottajan kulttuurista ja kokemuksesta riippuen voi vähitellen muodostua erilaisiksi merkityksiksi. Tästä syystä merkki on merkitysten luomisen, oivaltavan tulkinnan väline, joka edellyttää aktiivista lukijaa. Tämä selitysmalli sopii mainiosti kirjallisuuden tutkimiseen ja kuvaa osuvasti myös Veivon kirjan lukemista.

Veivo lähtee kirjallisuusesimerkeistä, joiden kautta avataan Peircen semiotiikkaa ja joihin teoriaa sovelletaan. Yhdistelmä toimii mainiosti mainiosti etenkin representaation ongelmissa, sillä Peircellä merkki ei välttämättä kerro reaalisesta maailmasta: merkki voi välittää tietoa unesta tai fiktion tapahtumista.

Samalla merkki kytkeytyy tulkitsijan kokemuksiin ja muotoutuu siten lukijalle tietyllä tavalla todeksi. Joskus totuus on taruolentoja totuutta, mutta lukija saa niistä yhtä kaikki hyvin toden ja koskettavan elämyksen. Tämän vuoksi kirjallisuus on Peircen semiotiikan kautta luettuna jotain hyvin totta ja konkreettista.

Teorioiden puristuksessa

Vaikeuksilta ei kuitenkaan aina vältytä. Ikonisen merkin käsittelyssä kyse on jo hyvin pitkälle menevästä tulkinnasta, jossa semiotiikka saadaan joskus vain vaivoin sopuun kirjallisuustieteellisten tavoitteiden kanssa. Veivo tosin helpottaa tilannetta toteamalla, että jotkin esitellyistä käsitteistä ovat ”analyysin heuristia välineitä”, eivät tekstin olemusta kuvaavia käsitteitä tai tekstien luokkia.

Veivo käyttää varsin kuvaavaa ”ikonisaation” käsitettä kuvaamaan, miten lukija luo tulkinnassaan ikoneita, tekstin ja mahdollisten objektien suhteisiin pohjaavia merkkejä. Kyse on siis tosiaan lukijan tekemästä työstä.

Siirryttäessä ikoneista indeksaalisuuteen tilanne vain mutkistuu. Peirce kuvaa kirjoituksissaan hyvin konkreettisia merkkejä ja viittaussuhteita, mutta kirjallisuudessa indeksaalisuus eli viittaaminen on abstraktimpaa. Esimerkiksi näkökulma, näkijä ja katseen suunta on usein hankala määrittää. Siinä on tietysti myös osa kirjallisuuden lumosta. Veivon teoreettiset ratkaisut ovat kiinnostavia ja ne avaavat uusia mahdollisuuksia tulkintojen tekemiseen, mutta niiden ymmärtäminen ilman aiempaa semiotiikan tutkailua ja lukijan hyvää tahtoa on varsin työlästä.

Lukija kuitenkin etenee teorioiden puristuksessa. Veivo etsii Peircen käsitteille vastaavuuksia kirjallisuusesimerkeistä tavalla, joka ei hetkittäin tunnu tekevän palvelusta sen enempää semiotiikalle kuin kirjallisuustieteellekään. Olo on tukala, vaikka jälkikäteen asiansa osaava kirjoittaja saakin siloteltua kurtut suoriksi ja perustelee tulkinnat juuri keinona löytää semiotiikan välineillä uusia ulottuvuuksia teksteistä.

Jos taustatietoa on tarpeeksi, lukija huomaa uskovansa Veivoa ja toteuttavansa Peircen semiosiksen mallia varsin pitkälle. Hän tekee kirjan parissa työtä, jonka tuloksena on käsitys tekstin todellisuudesta ja voimasta. Se todellisuus perustuu avoimiin merkkeihin, joiden täydentäminen on lukijan työtä niin fiktion kuin Veivon tutkimuksenkin kohdalla. Tämä täydentäminen tekee merkeistä ja ajatuksista konkreettisia, lukijan omia, joten hän voi hyväksyä tai hylätä ne oman päättelynsä pohjalta.

Dela artikeln: