Varjotajunta

Japanilaisen taiteen kauneus lepää siinä, että se on täynnä tyhjää.

Zen-klassikko Wumenkuan – Aukottoman portin puomi (1200-l., Wúménguān, suom. 2011) alkaa keskustelulla, jossa munkki kysyy toiselta, onko koiralla buddhaluonto. Vastaukseksi saatava ”ei” on kaikkea muuta kuin yksinkertainen kielto. Teoksen suomentanut Kai Nieminen toteaa huomautuksissaan, että Wumenkuanin japaninkielisessä versiossa sana mu nimittäin tarkoittaa ”absoluuttista kieltoa”.

Kahden munkin keskustelussa mu osoittaa, että esitetty kysymys on kokonaisuudessaan mieletön ja siten sisäiseen valaistumiseen tähtäävän zenparadoksin, kōanin, lähtökohta. Japanin sana ma puolestaan viittaa tyhjyyteen ja negatiiviseen tilaan kohteen ympärillä.

Mu ja ma ovat läsnä myös Harry Salmenniemen romaanissa Varjotajunta (2023), jonka alussa junalla Helsingistä Jyväskylään matkustavan päähenkilön maistama kimchi ei maistu miltään. Vielä täsmällisemmin, kimchissä ”ei ollut mitään. Se ei maistunut miltään. Hän maistoi uudelleen: ei mitään.” (s. 5.)

Miten kimchi, tuo käymällä hapatettu ja miedosti tulinen ruokalaji, ei maistu miltään?

Seuraavaksi katse alkaa kiertää ympäristöä. Lähellä istuva mies nauttii olutta ja runebergintorttua. Käytös mykistää hirvittävyydessään. Yllättäen kertojan asento vaihtuu ja muuttuu ensimmäiseen persoonaan. ”Tyhjyys ympäröi minut kaikkialta”, Harry Salmenniemi -nimiseksi hahmoksi paljastuva päähenkilö sanoo, ja tyhjyyden ja kapitalistisen ympäristön herättämän ahdistuksen kuvailu sen kun jatkuu.

Hetken ajan Varjotajunta tuntuu Salmenniemen omalta kirjalliselta ouroborokselta. Se kierrättää samoja aiheita kuin useat Salmenniemen novellit, ja mikäs siinä: uusiokäytön kestää, jos kieli toimii. Miten on Varjotajunnan kielen laita?

Toimiihan se. Kirjoittajana Salmenniemi on kuin silmä väkijoukossa. Varjotajunnan kieli on kirkasta, tarkkaa ja voimakasta, ja sitä on todella miellyttävä lukea. Sen maailma hahmottuu vuoroin paljastuvina ja pinottavina laskoksina, joista muodostuu alati muuntuvia lausekeketjuja:

”Minulla on liikaa ajatuksia. Minulla on aivan liikaa typeriä ajatuksia; järkeviä ajatuksia minulla ei juuri ole. Järkevillä ajatuksilla voisi ansaita rahaa. Minun ajatuksillani saattaa korkeintaan vähän taiteilla. Ajattelen vääriä asioita. Ajattelen Bartókia kun pitäisi ajatella asuntolainaa.” (s. 7.)

Ehkä parodisesti autofiktioon suhtautuvan romaanin ironisin piirre onkin se, että kirjoittajan henkilö on loppujen lopuksi yhtä tyhjän kanssa.

Minä, ma ja meitsi

Ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Salmenniemi kirjoittamaa hahmosta nimeltä Harry Salmenniemi. Siinä missä vielä Uraanilampu-esikoisnovellikokoelmassa nimeämätön ja ahdistunut kirjailija keskusteli ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novellissa kustannustoimittajansa kanssa teoksensa rasistisuudesta – aihe toistuu myös Delfiinimeditaation (2019) Cheek-haastattelussa −, Uhrisyndrooman (2020) ”Viitteitä” nimeää fiktiivisen ”Salmenniemen” luontokuvauksen mestariksi. Asiaskaskorallissa kirjailija esiintyykin jo koko nimellä: ”Harry Salmenniemi” kirjoittaa toinen toistaan älyttömämpiä hakemuksia samannimisessä novellissa, ja teoksen ”Esipuhe” kuvaa hänet gurdjieffmäisenä henkisenä guruna.

Omaa nimeään tarinoissaan ovat käyttäneet esimerkiksi V. S. Luoma-aho lyhytproosateoksissaan delete (2021) ja cancel (2023) sekä Jaakko Yli-Juonikas, jälkimmäinen pääosin teostensa esipuheissa. Etenkin Yli-Juonikkaan ja Salmenniemen parodiset alter egot ovat kasvaneet ulos palstoistaan kohdaten toisensa jopa julkisesti Nuoren Voiman ja Ylioppilaslehden sivuilla.

Siinä missä Salmenniemen ja Yli-Juonikkaan ”viestittely” näennäisissä kunnianloukkauksissaan alkoi vitsinä vähitellen väljähtää, Varjotajunnassa ”Salmenniemi” asettuu enemmän taustalle. Loppujen lopuksi hahmon nimi voisi olla mikä tahansa tai täysin vailla nimeä. Ehkä parodisesti autofiktioon suhtautuvan romaanin ironisin piirre onkin se, että kirjoittajan henkilö on loppujen lopuksi yhtä tyhjän kanssa.

Toisaalta täydestä sepitteestä romaanissa ei suinkaan ole kyse. Tästä pitää huolen lähes sanasta sanaan litteroitu haastattelu Ylen kirjallisuustoimittaja Pauliina Grymin kanssa. Haastattelun vastaavuuden voi itse kukin tarkistaa Yle Areenasta, aivan kuten Varjotajunnan ”Salmenniemi” tekee matkustaessaan haastattelun jälkeen junalla kotiin.

Juna ja eksistentialismi ovat nekin toisintoja Salmenniemen omasta tuotannosta. Delfiinimeditaation novellissa ”Yöllä taivas” matkustetaan ”kolme tuntia viisitoista minuuttia junassa”, ja vuorossa on ”Tampereen jälkeen melkein pelkkää peltoa ja sitten Tikkurilasta eteenpäin lähiötä”. Kesto vastaa tismalleen Varjotajunnassa kuvattua Helsinki−Jyväskylä-välin matkustukseen kuluvaa aikaa.

Tyhjyys puolestaan esiintyy esimerkiksi saman kokoelman novellissa ”Ihminen on onnellinen eläin”, joka alkaa hyvin samanlaisella mu−ma-kuvauksella kuin romaanikin:

”Todellisuudessa vain kuolema ja tyhjyys koskettavat minua, mutta yritän sisukkaasti jatkaa näiden sinänsä yhdentekevien kertomusten parissa ja teeskennellä elämää.” (s. 135.)

Taide kuluu kursiiveissa

Varjotajunnassa on paljon viittauksia muuhunkin kuin Salmenniemen omaan tuotantoon. Se jatkaakin hänen novelleistaan ja lyriikastaan tuttua taidejuonnetta. Poesiavihko Absurdes Berliner Tagebuch (2019) keskittyi täysin italialaistaiteilija Emilio Vedovan teoksen lyyriseen kuvaukseen, ja runokokoelmassa Kuume yksi osasto sijoittuu osittain Wienin taidemuseoon. Siinä mainitaan Tintoretton ”Valkopartainen mies”, joka puolestaan on Thomas Bernhardin Vanhoissa mestareissa (1985, Alte Meister, suom Tarja Roinila, 2013) musiikkitieteilijä Regerin intohimon kohde ja äärimmäinen päähänpinttymä.

Viittauksissa käytetään kursiivia, jota sovelletaan romaanissa myös kaupallisiin nimiin. Ratkaisu muuttaa kursiivin merkitsijäksi, joka kuljettaa pahnaa ja pyhää rinnakkain. Ristiriita kiteytyy kohtauksessa, jossa Triplan aulassa sijatsevaan Sieni Lounge Bariin kiivennyt päähenkilö kaivaa repustaan Osamu Dazain romaanin Ei enää ihminen (1944, Ningen shikkaku).

Muodostuu ärsyttävän täydellinen kuva: japanilainen nihilistimodernismin klassikko nostetaan sommitelman keskipisteeseen järjettömästi nimetyssä, sienen muotoisessa baarissa, joka sijaitsee kustannuksiltaan yhdessä ihmiskunnan historian kalleimmissa rakennuksissa, jonka fobioita herättävät, vastenmieliset seinäpaneelit irtoilevat ja uhkaavat pudota ihmisten päälle.

Asiakaskoralli-kokoelman (2021) novellista ”Suunnitelmani Helsingin varalle” löytyvä lause ”Karmaisevan masennuksen aistii heti saapuessaan Helsinkiin” voisi sellaisenaan lukea myös Varjotajunnassa kuvauksena Pasilan omasta helvetinlinnakeesta workeryineen päivineen.

Helsinki-novellin kursivoimattoman Burger Kingin sijaan Varjotajunnassa kursivoitujen Hesburgerin ja Villen kuvan välissä lukee ”Es muss sein”, ’niin täytyy olla’. Klassisessa musiikissa lause viittaa ainakin Ludwig van Beethovenin 16. jousikvartettoon, jonka viimeiseen osan partituuriin säveltäjä on kirjoittanut lauseen vastaukseksi kysymykseen ”Muss es sein?”, ’pitääkö niin olla’. Saksankielinen lause on kiinnostava ”lipsahdus”. Se herkistää romaanin vieraskielisille kohdille, jotka tuovat mieleen W. G. Sebaldin proosan hienovaraisesti huojuvat, vieraskieliset lauseet.

Negatiivisuuden kierre ei jää kuitenkaan Itävalta-Unkari-akselille, vaan Salmenniemi katsoo syvemmälle itään.

Une livre existentielle pour majeurs

Varjotajunnan yhtenä viittauskohteena voikin kaikessa negatiivisuudessaan ja toisteisuudessaan pitää ”Suuren Bernhardilaisen” spiraalimaista kiihkoa. Tuskin on sattumaa, että ensimmäinen nimeltä mainittava taiteilija on unkarilaissäveltäjä Béla Bartók.

Juuri Bartókista Bernhardin romaanissa Häiriö (1967, Verstörung, suom. Tarja Roinila, 2014) ruhtinas Sauraun palkollisten vaikeasti kehitysvammainen jälkeläinen toteaa kunnioittavasti: ”Minä kuuntelen!” (Vertailun vuoksi, Henry Purcellista sanotaan ”Ole hiljaa, skotti!”, Beethovenista ”Traagisempi kuin minä!”)

Myös kursiivien käyttäminen tuo mieleen Bernhardin, joskaan Varjotajunnassa se ei saa lainkaan yhtä maanista sävyä. Lähin yhtymäkohta itävaltalaiskirjailijan tuotannosta löytyisikin Glenn Gould -aiheisesta Haaskiosta (1983, Der Untergeher, suom. Tarja Roinila, 2009), jossa Steinwaysta tulee Steinway; Salmenniemellä taasen pasta e fagiolista  pasta e fagiolia ja Mall of Triplasta Mall of Tripla. Anglistinen kammotus lopulta sulaa pelkäksi Triplaksi ja katoaa pois, kunnes junamatkan päässä Keski-Suomessa odottavat vielä banaalimmat otsikot: Prisma ja Citymarket. Kursiivit tuntuvat ankkureilta, johon huomio ensin kiinnittyy, sitten tottuu, ja jotka se pian unohtaa.

Negatiivisuuden kierre ei jää kuitenkaan Itävalta-Unkari-akselille, vaan Salmenniemi katsoo syvemmälle itään. Antti Hyryn ja Veijo Meren japanilaisesta modernismista vaikutteita saanut koivunklapiproosa on Salmenniemen kohdalla nostettu esiin jo novellien kohdalla (ja saman mainitsi tekijä itse hiljattain ilmestyneessä Ylioppilaslehden haastattelussa). Salmenniemen tyyli pudotella rivi riviltä voimakkaan hiottuja lauseita tuo mieleen Yasunari Kawabatan.

Rinnakkaisuus näkyy sana- ja lausetasolla. Salmenniemi kirjoittaa näin:

”Hän seisoi hississä pitkään sen jälkeen, kun hissi oli pysähtynyt.
Joku avasi ulkopuolelta oven.
Häntä hävetti.”

Kawabata puolestaan ripottelee klassikkoteoksessaan Tuhat kurkea (1949–52, Senbazuru, suom. Eeva-Liisa Manner, 1965) rivejä kuin jalokiviä:

”Hän lähestyi naista kuin purrakseen.
Jälleen palasi pitkä ja kantava aalto.
Tyyntyneenä hän nukahti.”

Molempia jaksoja yhdistää rivinvaihdon aikaansaama tyhjyys, tuo japanilaisen taiteen ma, jossa kirjoittamaton lopulta määrittelee, miten paljon kirjoitettu painaa. Sivun, merkin ja tyhjän tilan sommittelu on keskeistä lyriikassa, ja Salmenniemen proosaa voisikin niukkuudesssaan kutsua runolliseksi.

Joutilaan mietteitä

Salmenniemen kirjallinen tuotanto on muutamassa vuodessa kasvanut laajaksi. Jos hänen itsenäisten teostensa lisäksi mukaan lasketaan vielä Markku Eskelisen kuratoima Ihmiskokeita-proseduraaliromaani vuodelta 2016, Salmenniemeltä on ilmestynyt vuodesta 2015 alkaen kirja vuodessa. Elokuvat ja oopperat vielä päälle, niin kiirettä on pitänyt.

Varjotajunta tuntuu Salmenniemen tuotannossa virkistävältä teokselta. Aihetason toistostaan huolimatta se on kirjoitettu erittäin taitavasti, ja kerronnalliset tehokeinot pitävät tekstin odottamattomana ja vetävänä. Salmenniemi saattaa esimerkiksi yhtäkkiä toistaa hakkaavasti odottaa-verbiä lähes puolen sivun verran. Teksti on kuin ohjelmoitu kone, joka kesken ajon saattaa siirtyä suorittamaan aivan muuta toimintoa.

Varjotajunnan lopussa päähenkilö pääsee kotiinsa ja nukahtaa avaraan uneen. Klassisessa zentarinassa kertoja on nähnyt unta. Unessa hän kertoo olleensa perhonen, joka puolestaan on nähnyt unta olevansa ihminen.

Unen varjotajunnassa ei ole varmaa, onko Harry Salmenniemi enää ihminen, kirjallinen hahmo vai jotain muuta.