Petovala

Sekä nuorille että aikuisille sopiva seikkailukertomus sekoittaa kiinnostavasti dystopiaa ja utopistista, rönsyilevää kuvitelmaa vihreämmästä huomisesta. Samalla se on kantaaottavaa ilmastokirjallisuutta, joka pyrkii voimistamaan empatiaa eri lajeja kohtaan.

Ilves hengitti kaikissa huokosissani, sen viikset ja karvatupsut värähtelivät sisälläni. Minä olin vannonut suojelijan valan, olin luvannut, että asettaisin ilveksen aina kaiken edelle. Mikä vakaumus oli muka sitä suurempi? (s. 15.) 

Kannessa kurkistava veikeä ilves houkuttelee lukijaa tarttumaan Heidi Nummen esikoisromaaniin Petovalaan. Tytön kanssa ystävystyvä ilves onkin romaanin päätähti heti ensi lehdiltä alkaen. Pörröisestä, söpöstä ja karismaattisesta olemuksesta ei ole haittaa silloin, kun halutaan saada huomiota ympäristöteemoille laajemminkin. Ilves saa minut ennakoimaan kannanottoa luonnonsuojelun puolesta, mutta yllätyn siitä, miten jännittäviin ja ekoscifi-henkisiin tunnelmiin sen tassunjäljet pian johdattavat. 

Petovala sijoittuu lähitulevaisuuteen 2050-luvulle. Tuntemamme maailma on ehtinyt käydä läpi melkoisen myllerryksen. Punainen myrsky -niminen pandemia on verottanut maapallon väkilukua sekä ihmisten että eläinten osalta. Jälleenrakennettu maailma on nykyistä vehreämpi ja ekologisesti kestävämpi, mutta yhteiskunta on jakautunut ääripäihin suhteessa luonnonsuojeluun. Suojelijat ovat uhanalaisten lajien puolella, Ihmiset ensin -puolue taas lietsoo petovihaa.  

Päähenkilö, minäkertoja Laika on varttunut suojelijoiden yhteisössä ja vannonut valan ilveksen suojelemisesta. Jokainen suojelija omistaa elämänsä yhden villieläinlajin suojelulle, mutta Laikan suhde kissapetoon on erityisen läheinen, onhan hän samaistunut lajiin jo lapsesta asti. Hänellä on myös henkilökohtainen side Pihka-nimiseen ilvekseen. Kun Laika ymmärtää, että ilves on kaikista ponnisteluista huolimatta kuolemassa sukupuuttoon, hänen on kohdattava vaikeat tunteet. Mystiset munkkikaapuiset surunkantajat vetävät Laikaa puoleensa, mutta onko hän vielä valmis luopumaan toivosta?  

Laikan lisäksi romaanissa on toinenkin tärkeä kertojaääni. Se kuuluu Kira-nimiselle nuorelle naiselle, joka on liittynyt suojelijoita vastustavaan Verivartio-nimiseen ääriryhmään. Siinä missä Laika on kertojana vapaa rajoituksista, Kiran kerronta on kahlittua tiettyyn tilanteeseen: hän istuu tutkintavankeudessa ja vastaa haastattelijan kysymyksiin. Kiran puheenvuorot tuovat kerrontaan sopivasti vaihtelua ja moniäänisyyttä. 

Pörröisestä, söpöstä ja karismaattisesta olemuksesta ei ole haittaa silloin, kun halutaan saada huomiota ympäristöteemoille laajemminkin.

Dystopian ja utopian piirteitä 

Petovala solahtaa ilmastokirjallisuuden eli cli-fin (climate fiction) genreen. Tyypillistä ilmastofiktiolle on ihmisten aiheuttaman ilmastonmuutoksen, sään ääri-ilmiöiden ja viime aikoina myös kuudennen sukupuuttoaallon kuvaaminen. Laji on osa dystopiakirjallisuuden historiallista jatkumoa ja se hyödyntää ikiaikaisia kerronnallisia trooppeja, kuten vedenpaisumuskertomusta. Olennaista ilmastokirjallisuudelle on pyrkimys vaikuttaa lukijaan ja yhteiskuntaan. Usein pyritään myös herättämään empatiaa ekokriisistä kärsiviä lajeja ja ihmisryhmiä kohtaan. Mutta voiko paraskaan ilmastofiktio oikeasti vaikuttaa yhteiskuntaan ja mielipiteisiin? Ilmastokirjallisuuden vaikuttavuuden suurin ongelma on, että sitä lukevat yleensä vain ne, jotka ovat jo valmiiksi ympäristöaiheista huolestuneita, kuten Toni Lahtinen ja Olli Löytty kirjoittavat artikkelissaan (s. 24). Juuri tälle kohderyhmälle Petovalalla on annettavaa, sillä se käsittelee paljon luontokatoon liittyviä tunteita, erityisesti surua: 

Surunkantajat olivat kulkeneet syvälle surun valtamereen, kun minä vasta seisoin rannalla ja pelkäsin nousevaa aaltoa. En tiennyt, miten koskaan voisin kantaa sisälläni yhtä suurta surua ja silti jotenkin elää, jatkaa päivästä toiseen. (s. 17.) 

Petovala ei kuitenkaan ole teoksena yksinomaan surumielinen. Sukupuuttoaallon vastapainoksi Nummi on hakenut esikoisromaaniinsa inspiraatiota solarpunkin toiveikkuudesta ja vehreistä maailmoista. Solarpunk viittaa scifi-kirjallisuuden alalajiin, jossa spekuloidaan uusiutuvan teknologian, kuten aurinko- ja tuulivoiman mahdollisuuksilla. Vaikka teoksessa mainitaan pölyttäjäbottien ja kasvatustornien kaltainen uusi teknologia, solarpunk-elementit jäävät enemmän mausteeksi.  

Kaikkea orgaanista elämää sen sijaan kuvataan rakastavasti ja ihaillen, olipa kyse ilveksen tupsukorvista, metsän sammalmättäistä tai suojelijoiden yhteisön kuhinasta. Suojelijoiden päämaja muistuttaa suurta kommuunia, johon vipinää tuo suojeltavien eläinlajien edustajien läsnäolo. Voltti-jänis on lystikäs ja pörröinen siinä missä ilveskin, mutta huumorin kautta romaani muistuttaa, että myös niljakas limasieni on suojelemisen arvoinen.    

Kohdat, jossa jotakin todellisuuden osaa on rohkeasti muutettu, kutkuttavat mielikuvitusta. Kiinnostavia kontrasteja luo se, että Nummen rakentamassa maailmassa on samaan aikaan utooppisia ja dystooppisia sävyjä. Yksi esimerkki utopiasta ovat vapaana leikkivät (jälleen pörröiset) siniketut:  

Sinikettu oli vihreän jälleenrakennuksen symboli. Se kantoi mukanaan. Punaisen myrskyn raskasta muistoa, mutta myös uuden maailman alkua. Täällä kukaan ei enää kuollut turkin takia, täällä kaikki olivat vapaita. (s. 23.) 

Vaikka maapallon lämpenemistä onkin romaanissa onnistuttu hidastamaan, fakta on, ettei se riitä vakauttamaan planeetan tilaa. Esimerkiksi pohjoisen napajäätikön viimeiset rippeet ovat sulamassa mereen. Teoksen karmivimmat dystooppiset kuvat liittyvät Punaiseksi myrkyksi nimettyyn pandemiaan, joka koskettaa niin muuttolintuja, tuotantoeläimiä kuin ihmisiäkin.  

Politiikkaa ja suruharjoituksia 

Vaikka romaanin monipuoliseen maailmaan on jännittävää uppoutua, todellisuuspaon sijaan se viittaa monessa omaan aikaamme. Romaanissa kuvattu petoviha ja salametsästys eivät valitettavasti ole vain fiktiota. Myös Petovalan jälkisanoissa kerrotaan faktat ilveksen todellisesta tilanteesta ja käsitellään susivihaa. Turhankin tutulta kuulostaa tapa, jolla poliitikot vetoavat tiukkaan taloustilanteeseen ja sanovat, ettei luonnonsuojeluun ole varaa. Valtaapitävien puheessa kalskahtavat kovat arvot: 

Eikö tässä kuitenkin ole kyse ihan klassisesta luonnonvalinnasta? Jokainen pitää huolen itsestään, niin se vain menee. Luonto karsii pois ne lajit, jotka eivät pärjää elämän kilpailussa. (s. 176.) 

Populistinen Ihmiset ensin -puolue käyttää hataraa tunteisiin vetoavaa retoriikkaa ja radikalisoi kannattajiaan ilvestä vastaan. Poliittinen ideologia myös ajaa tieteellisen tiedon ohi ja jopa kieltä ja käsitteitä muokataan sen mukaiseksi:  

Ympäristöministeriö haluaa kuulemma puuttua lajien määrittelyyn.  Uhanalaisuusluokituksen rinnalle tulisi arviointi siitä, kuinka vaarallinen laji on ihmiselle. Arvaat varmaan, mikä laji on ensimmäisenä nousemassa äärimmäisen vaarallisten listalle. (s. 204.)  

Toisaalta viitataan siihen, kuinka poliitikot haluavat petovihalla harhauttaa kansalaisten huomion toisaalle todellisista ongelmista, kuten miljardista ilmastopakolaisesta. Paikoin Petovalassa on fiktiolle ja dystopialle luvallista kärjistystä, mutta silti kyse on todellisista ilmiöistä ja uhkakuvista.   

Ekokriisi vaikuttaa ihmisten psyykeen ja niinpä on uskottavaa, että sen ympärille syntyy myös uskonnollissävyisiä ryhmiä. Petovalassa kuvataan surunkantajia, jotka ovat omistaneet elämänsä surulle. Punaisiin kaapuihin pukeutuneet surunkantajat tuovat mieleen Margaret Atwoodin dystopiaromaanit, eniten Herran tarhurit (2009). Herran tarhurit on ekouskonnollisuutta harjoittava kultti, joka on saanut vaikutteita kristinuskosta. Surunkantajien tapa tehdä suruharjoituksia taas rinnastuu ennemmin buddhalaisuuteen ja meditaatioon. Harjoitukseen liittyy myös ajatus mystisestä ”surun virrasta”, jonka tavoittaakseen pitää luopua toivosta. Laikan näkökulmasta tämä on kuitenkin liiankin radikaali ratkaisu. 

Romaanissa kuvattu petoviha ja salametsästys eivät valitettavasti ole vain fiktiota.  

Mustavalkoisuudesta vaikeiden aiheiden kohtaamiseen 

Raimo O. Niemen ohjaaman Poika ja Ilves -elokuvan (1998) lisäksi teoksen tunnelmasta ja teemoista nousee mieleen Elokapinan nuoria ympäristöaktivisteja kuvaava Virpi Suutarin Havumetsän lapset -dokumentti (2024). Ei liene sattumaa, että tapahtumat sijoittuvat Pohjanlahden elonkehälle ja internetiä taas vastaa eloverkko. Elokuun yössä vietetään elonkorjuun juhlaa. Ainakin Laika on osa eloisaa yhteisöä, joka muodostaa ikään kuin suuren monimuotoisen perheen. Ystävän kanssa rakennetaan puumaja, Balkanilta ilmastopakolaisena tullut isoäiti soittaa haitaria, perhosasiantuntija jakaa tietämystään. 

Petovalassa on runsaasti sivuhenkilöitä, mikä tuo romaanin moninaisuutta, mutta myös tiettyjä stereotyyppejä. Alkuun tuntuu, että hyvän ja pahan jakolinjat ovat mustavalkoisia fantasiakirjallisuuden tapaan. Jos Harry Potter -vertaus sallitaan, suojelijat ovat rakastettavia Rohkelikkoja, joilla on lämmin yhteisö ja jaetut arvot, ääriliike Verivartion jäsenet ovat taas kuin Luihuiset ja Kuolonsyöjät, jotka heiluttavat nyrkkirautaa ja vihaavat vihaamisen vuoksi. Pahuutta selitetään toisaalta ankealla lapsuudella ja ajautumisella huonoon seuraan, mutta toisaalta taustalla vaikuttavilla poliittisilla voimilla. Ympäristöministeri Vaaranmaa edustaa vaaleilla valittua, laskelmoivaa ja vallanhimoista pahaa, joka vetelee lankoja taustalla. Juonen kannalta on kuitenkin oleellista, ettei eräs keskeinen henkilöhahmo olekaan sitä, miltä alkuun vaikuttaa. 

Loppua kohti romaanissa on kuitenkin kunnianhimoista yritystä purkaa ryhmien välistä vastakkainasettelua. Laika pohtii, että Ihmiset ensin -puolueen suurella suosiolla täytyy olla jokin syy. Hän myös katsoo omaa yhteisöään kriittisesti ja toteaa, että ”[s]uojelijoiden yhteisö oli täynnä tahroja ja virheitä, mutta minä en ollut halunnut nähdä niitä. Olin uskonut sokeasti, että kaikki, mikä suojelijoihin liittyy oli hyvää ja oikein.” (s. 298.) Edes Verivartio ei lopulta ole yhtenäinen ryhmä, vaan kuten Kira toteaa kuulusteluissa, ”[p]orukka jakautui aina kahteen: niihin jotka käyttiväkivaltaa ja niihin jotka katsoi sivusta’’ (s. 181). Vaikka pohdinta tuntuu jäävän osin kesken, sekä Laika että Kira selkeästi kasvavat kohti vähemmän mustavalkoista maailmankuvaa. 

Eräs vaikea aihe liittyy lisääntymiseen, jonka voisi ajatella olevan eräänlainen ihmisiäkin koskeva ”eläinoikeus”. Petovalassa eräs ilves on tiineenä, ja emon raskauteen kytkeytyy Laikan sinnikäs toivo paremmasta. Ihmiset ensin -puoleen johtaja Vaaranmaa näyttää pehmeän ja inhimillisen puolensa rakkaudessa lapseensa. Kuitenkin hän käyttää lapsirakkauttaan vastakkainasettelun välineenä, todeten sivulauseessa, etteivät suojelijat voi tätä ymmärtää, sillä eivät itse hanki jälkikasvua. Toteamus jää leijumaan ilmaan ja jättää ikään kuin oven auki pohdinnalle.  

Vaikka Petovalaa voi lukea seikkailuromaanina, sen ytimessä ovat todelliset, nykyisen laji- ja luontokadon herättämät moninaiset tunteet. Romaani on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta teemat haastavat, jopa ravistelevat myös aikuista lukijaa: millaisen maailman jätämme tuleville sukupolville? Petovalassa mainitaan oireyhtymä nimeltä virtuaaliriippuvuus, joka saa osan aikuisista katoamaan virtuaalilasiensa taakse. Virtuaaliriippuvaiset eivät ole läsnä jälkikasvulleen, vaan pakenevat vaikeaksi kokemaansa todellisuutta.  

Nummi on Instagramissaan pohtinut, miksi ekokriisiä käsitteleviä nuortenkirjoja on toistaiseksi kirjoitettu suhteellisen vähän, kun valtaosa nuorista on kuitenkin huolestuneita aiheesta. Hän ehdottaa, että aiheen välttelyn taustalla ovat aikuisten omat käsittelemättömät ekokriisiin liittyvät syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet. Jotta aikuinen voisi olla nuorten tukena, hänen on itse pystyttävä kohtaamaan maailman tilaa koskevat tosiasiat. 

Tätä kritiikkiä viimeistellessäni selvisi, että Petovala on valittu Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Kiinnostava ja monitasoinen nuortenkirja on ehdokkuutensa ansainnut. Petovalan kaltaiset kirjat voivat tarjota monenikäisille lukijoille tavan pohtia luontokatoon liittyviä tunteitaan. Toden ja tarun sekoittuminen voi kenties olla tähän pehmeämpi, mutta silti herättelevä tie. Kirjan suljettuaan lukija voi huokaista: onneksi todellisuudessa meillä on vielä aikaa suojella ilvestä! Mutta on toimittava pian.  

Lähteet 

Toni Lahtinen, & Olli Löytty: ’’Kirjallisuus ilmastonmuutoksen aikakautena: Näkökulmia empiiriseen ekokritiikkiin.’’ Joutsen / Svanen, Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja. 9.9.2022