Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu

Kirjailija Marja-Liisa Vartio (1924–1966) meni naimisiin runoilija Paavo Haavikon (1931–2008) kanssa, kirjoitti linnuista ja kuoli nuorena. Nämä hänestä yleensä muistetaan ensimmäisenä, ja lisää haluaisin tietää luettuani Helena Ruuskan elämäkerran Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu.

Sovinnonhierontareissusta alkunsa saaneen avierolapsen elämä oli kummallisen eriparinen ensi hetkistä lähtien. Ihan niin kuin Vartion äidin Aino Sairasen parsitut sukat, joiden eriparisuus raivostutti tytärtä. Raivostutti ja kertoi samalla, miten samaa paria äiti ja tytär olivat:

”Että pitääkin yhteen mökkiin mahtua niin helvetisti kiusallisia asioita, laudat vinksin vonksin ja hellat ja saunat ja kaikki. Mutta se on samaa, eriparia sukat jalassa kävelyä koko äidin elämä! Ihminen toteuttaa johdonmukaisesti itseään joka asiassa. Niin teen minäkin. Nuo eriparia sukat ovat minunkin kaikissa meiningeissäni mukana. Vain toisin tavoin.” (Marja-Liisa Vartio: Lyhyet vuodet 20.7.1956, 71.)

Sekä Vartion äiti Aino että isä Valter Sairanen olivat maalta ja opettajia. Äiti, kiertokoulunopettaja, eli Savon puolessa ikänsä. Isä Valter taas lähti lätkimään, ennen kuin Marja-Liisa syntyi, ja toteutti itseään johtajaopettajana Nurmijärvellä.

Vartio ramppasi ikänsä tätä eriparista Joel Lehtosen Putkinotkon runsasjärvistä ja Aleksis Kiven kulttuurimaiseman väliä. Seitsemänvuotiaana äidin savolaistyttö lähetettiin etelään isänsä koulutettavaksi, 41-vuotiaana helsinkiläiskirjailija ui kotijärvessä, sai kuolemantaudin ja haudattiin Savonlinnaan.

”Veren sukua -runossa Marja Liisa Vartio kirjoittaa oman julistuksensa luonnon ja ihmisen yhteydestä, mikä on tyypillistä naiskirjailijoille, jotka ovat kadottaneet itsensä aikuisuuden ja avioliiton takia mutta vähitellen alkaneet etsiä itseään luontokokemusten kautta. Marja-Liisa ei missään vaiheessa hylkää lapsuutensa maisemaa, vaan palaa Savoon joka kesä. Hän ei kuitenkaan koe olevansa enää maalainen, vaikka puhekin muuttuu savoksi Kallislahden asemalle saavuttaessa. Mutta hän ei koe olevansa kaupunkilainenkaan, vaikka on asunut Helsingissä esikoiskokoelmansa ilmestymisen aikoihin kahdeksan vuotta.” (Kuin linnun kirkaisu, 206.)

Näin Ruuska kuvaa Vartion ristiriipuntaa parhaimmillaan. Maalaistyttö Marja-Liisan piti mennä Pohjois-Italiaan saakka ymmärtääkseen, ”että Sääminki on hänen sielunmaisemansa samaan tapaan kuin Vicchio Giotton” (228).

Julkaisemattomia kirjeitä

Vartio pulppusi tekstiä kuin savolainen itkijänainen. Kustantaja Tuomas Anhava ja Paavo Haavikko koulivat rönsyjä niin, että parsittujen sukkien eriparisuus ei erottunut ”puhtaan kuvan” pienessä modernistipiirissä. Editointi rakensi otavalaisia teoksia, mutta samalla menetettiin jotain siitä, mikä raivoaa Vartion päiväkirjoissa.

Haavikko jos kuka tiesi ja tunnusti tämän parsimisen ja yritti julkaista vaimonsa päiväkirjat sellaisenaan, liki pilkkuakaan muuttamatta. ”Niissä kirjeissä ei ole yhtään kunniatonta, taikka pahaa sanaa, ne ovat täyttä kaunista ja rehellistä. Sinä tiedät sen”, Haavikko kirjoitti Yrityksessä omaksikuvaksi (Art House 1987).

Vartion elämä oli lyhyt sekä pitkä. Vuosissa lyhyt, mutta teoksina pitkä. Ehkä aika kääntyykin niin, että Haavikko muistetaan vaimonsa Vartion takia? Näin tilanne oli 1950-luvulla, kun apurahojen jakajat unohtivat Haavikon ja muistivat Vartiota.

Tämänkin nykylukijasta kummalta kuulostavan historian Ruuska dokumentoi lopulta niin, että monet Haavikon omien elämäkertojen fiktiivisiltä vaikuttaneet väitteet muuttuvat faktaksi. Valtakunnan viisaan, akateemikon ja miljonäärin 1950-luvun elämän köyhyyttä oli vaikea uskoa todeksi Yrityksessä omaksikuvaksi, mutta vielä köyhempiä olivat apurahojen jakajien ajatukset:

”Paavon hakemukset, sanoi Anhava (Tuomas), olivat keränneet vastustusta siksi, että hän työsuunnitelmassaan kertoi käsittelevänsä Venäjää – Katariina Suurta, kreivi Gagarinia! Tontut! Ja Tonttu se Paavo! Ehkä olisi saanut muuten… Paavolle olisi ollut merkityksellistä saada jostain jotain.” (316)

Tätä lainausta ei löydy Vartion julkaistuista päiväkirjoista, jotka kulttuuritoimittaja Anna-Liisa Haavikko toimitti Haavikon Art House -kustantamon kautta julkisuuteen kolmessa osassa: Ja sodan vuosiin sattui nuoruus (1994), Nuoruuden kolmas näytös (1995) ja Lyhyet vuodet (1996).

Nyt Ruuska on saanut käyttöönsä Paavon pojan Heikki Haavikon arkiston jälkeenjääneitä papereita toisin kuin Haavikosta elämäkerran kirjoittanut kirjailija Mauno Saari (Haavikko-niminen mies, Otava 2009). Myös Ruuskan hallussa on kirjeitä, joiden julkaisemisen olisi voinut kieltää vain niiden lähettäjä.

Vartion elämä oli lyhyt sekä pitkä.

Uutta tietoa ainakin minulle on, että Marja-Liisa ei kertonut ottotyttärelleen Laritsa Vartiolle hänen alkuperäänsä, eikä ilmeisesti ensimmäiselle aviomiehelleen, taidekauppias Valter Vartiollekaan. Ja kertomatta se jäi myös Marja-Liisan äidille, vaikka Laritsa asui Säämingissä ja Aino Sairanen piti tyttöä miltei omana lapsenaan. Niin eriparia tytär ja äiti olivat tässä asiassa.

Mutta miksi näin? Tämä on yksi langanpää, josta Helena Ruuska ei vedä. Toinen esimerkki langasta, joka jää kerimättä, liittyy kirjailija Aila Meriluodon Lasimaalaukseen.

Päättelemättömiä lankoja

Vartio ja Meriluoto kävivät samaa koulua. Silti Marja-Liisa ei mainitse koulukaverinsa Ailan sensaatiomaista esikoisteosta säilyneissä kirjeissään ja päiväkirjoissaan. Tätä ihmetellään sivuilla 194 ja 246, eikä yhdistetä vastaukseen sivulla 436: ”Marja-Liisa väittää Leenalle (kotiapulainen), että Aila Meriluoto on plagioinut aivan tiedottomasti Rainer Maria Rilkeä.”

Miksi tällainen syytös? Tuomas Anhavan todistuksen mukaan ”1950-luvun alun naiskirjailijoiden ’reviirit ja ihailut’ olivat tarkasti jaetut eikä Marja-Liisa Vartion kaltainen luonnonlapsi oikein mahtunut joukkoon”. (248)

Toisaalta modernistit hyökkäsivät V. A. Koskenniemen suosikin Meriluodon kimppuun hänen kolmannen kokoelmansa Pahan unet ilmestyttyä vuonna 1958. ”Suora hyökkäys tuli Parnassosta, ensimmäinen täysi teilaus runoilijan uralla. Osmo Hormia totesi häikäilemättä, että Meriluoto oli epäonnistunut… Hän (Kai Laitinen) soitti ennakkoon kirjailijalle ja varoitti tulossa olevasta teilauksesta. Mutta ei hän lähtenyt tilaamaan parempaakaan arvostelua entisen rakastettunsa kokoelmaan.” (Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea, WSOY 2010, 183.)

Myös Tuomaksen vaimo, kirjailija Helena Anhava kertoi Ruuskalle esimerkin kirjojen ja kirjailijoiden välisistä vaikutteista, jota on haluttu esitellä harvemmin julkisuudessa 1950-luvun jälkeenkään. Kun Eeva Joenpellon romaanin Missä lintuset laulavat siirappinen rakkauskuvaus ärsytti Vartiota, hän päätti kirjoittaa romaanin Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö ikään kuin vastakirjaksi näyttääkseen, miten raadollista rakkaus todella on. (250)

Kirjailijaperheen arjen raadollisuutta valaisee lisää kotiapulainen Leena Väisänen. Hän kuunteli silmät ymmyrkäisinä tätinsä Marja-Liisan juttuja, joissa puolet kuuluisista oli homoja ja toinen puoli hulluja.

Ilman näitä elämäkerran dokumentteja en tietäisi sitäkään, että Paavo kuvitteli kuolevansa nuorena ja siksi hänellä oli niin kiire kirjoittaa, mutta ”jos hän sittenkin elää vielä, muuttaa maalle Multalaan”.

Eriparin modernistit

Tutkimuksen kannalta uutta tietoa oksastunee siitä, miten Tuomas Anhava editoi Vartion esikoisromaania Se on sitten kevät (1957). Anhavalaisessa maisemassa Vartion vuolas kerronta ei saanut pauhata, vaan Tuomas ehdotti poistoja, toisaalta pyysi kirjoittamaan muutaman kymmenen liuskaa lisää. Kotona ateljeekriitikkona toimi Haavikko, jonka mukaan Marja-Liisa kirjoitti romaanin luvut uudelleen ”suuressa kiireessä ja paineessa”, mutta niistä tuli ”ehkä sen loistavimmat jaksot”. (332)

Vartio oli kuitenkin eriparia modernistien kanssa, vaikka professori Kai Laitisen johdolla hänet on haluttu sitouttaa omiin joukkoihin Antti Hyryn, Eeva-Liisa Mannerin, Veijo Meren ja Paavo Rintalan jatkoksi. Esimerkiksi Tunteet-romaanin Hannussa Vartio parodioi Ruuskan mukaan täsmällisyyteen pyrkiviä, ”puhdasta kuvaa” vaativia, kryptisiä ilmaisuja suosivia ja lyhytsanaisuutta ihannoivia modernisteja. ”Modernissa estetiikassa on jotain Marja-Liisan ilmaisulle ja kirjailijanlaadulle vierasta, vaikka hän on itsekin tunnustusta saanut moderni kirjailija.” (350)

Elämäkerrasta selviää sekin, miksi novelli Mansikkapaikka on niin merkityksellinen, että se piti painaa uudelleen Lyhyissä vuosissa, vaikka Parnassossa julkaistu novelli jätettiin pois vuonna 1970 ilmestyneistä Valituista teoksista. Ruuskan lainaaman kirjallisuudentutkija Pekka Tammen analyysista selviää, että vartiolaisessa kerronnassa on kyse ennen muuta savolaisesta muistamisesta, kuka sattuu muistamaan mitäkin ja millä tavalla.

Omimmillaan vartiolainen kertoja on muistellessaan kuulopuheita eli toisen tai kolmannen henkilön välityksellä tullutta tietoa. Mansikkkapaikan sanoin: ” – ettei se ollutkaan niin vaan aivan toisin, eikä mihinkään kertomukseen ollut enää luottamista sen enempää kuin siihen joka hänen mielessään oli. Ja hän asetteli kysymyksiä varovaisesti, sillä varovaisuus, jonkinlainen väsyneisyys siivitti kertomuksia, ja äänet joilla ne kerrottiin olivat hajanaisia.”

Nuorena nukkunut

Helsingin normaalilyseon äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Helena Ruuska (s. 1958) on väitellyt modernin naisen identiteetin rakentumisesta Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia (1960). Ajatus elämäkerran kirjoittamisesta syntyi tohtorikaronkassa.

Kuin linnun kirkaisu alkaa ja loppuu Paavo Haavikon sanoilla. Molemmat lainaukset kertovat kuolemasta, jonka ankaruutta en lukenut näistä säkeistä, ennen kuin tiesin niiden liittyvän Vartion kuolinkevääseen 1966:

”Puut, kaikki heidän vihreytensä
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
kämmenellä,
koska oli kevät.
En ehtinyt.”

Vielä käsittämättömimmiksi jäivät nämä Haavikon säkeet kokoelmassa Synnyinmaa (1955): ”Minun poikani rahanvaihtaja syntyi hopearaha suussa, / hänet vietiin hiekkaan raha kielen alla.” Mikä poika, miksi hän kuoli, eihän Haavikolla silloin ollut poikaa?

Nyt kun tietää, että Marja-Liisan ja Paavon ensimmäinen lapsi kuoli kohtuunsa, kokoelmaan pompannut poika avautuu toisella tavalla. Ehkä säkeissä on jotain muutakin, vaikka Ruuskan mukaan tulkinta on yksiselitteinen: ”Paavo kirjoittaa syksyllä ilmestyneessä Synnyinmaa-kokoelman runossa pojasta, joka ei koskaan syntynyt.” (298)

Kuolema hiipi nuoren naisen rinnalle kuin varkain.

Vuonna 2001 Haavikko päätteli syyllisyyttään, tai yleensä toisen ihmisen mahdollisuutta vaikuttaa lapsensa ja vaimonsa kuolemaan näin: ”Moni tuntee syyllisyyttä läheisen omaisen, saati lapsen, vaikkakin aikuisen, kuoltua. En tiedä. Syyllisyys on surua ja hybristä, että ihminen voisi niin paljon olla syypää ja vaikuttaa juurikaan toisten elämään. Yritin liikaa.” (Kahden vuoden päiväkirja, 125)

Marja-Liisa tupakoi paljon. Kuolema hiipi nuoren naisen rinnalle kuin varkain. Unettomuus, migreeni, sappikivut, endometrioosi ja kilpirauhasen toimintaan liittyvät vaivat, jotka vielä tulkittiin väärinpäin, varjostivat hänen elämäänsä vuosikausia taloudellisten ja muiden perhehuolien lisäksi. Haaveiksi vain jäi väitöskirja, jonka hän olisi halunnut kirjoittaa itkijänaisista.

”Ens kessee en ennee niä”, sanoi äiti, ja tytär ei sitä nähnyt. Äiti Aino ja isä Valter tapasivat viimeisen kerran tyttärensä hautajaisissa Savonlinnassa. Samaan hautaan äidin, isän ja Marja-Liisan kaveriksi laskettiin ottotytär Laritsa Vartio 1990-luvun alussa. Elämäkerrassa ei kerrota, missä on Vartion esikoistyttären Johanna Haavikon (s. 1956) hauta.

Säröjä ja halkeamia

Yksiä vihattavia sanoja on kuin, ainakin ”puhtaan kuvan” modernistin mielestä. Ruuska kertoi radiossa, että kirjan nimisäe ”kuin linnun kirkaisu” löytyy Seppele-kokoelman yhdestä runosta. Haluaako Ruuska viitata jo kirjan nimellä kuin-vertauksia vältelleen tiivistemodernistin ja toisteisen itkijänaisen ristiriitaan? En löydä vastausta elämäkerrasta enkä Ruuskan väitöskirjasta.

Nimisäe löytyy Vartion toisen kokoelman Seppeleen (1953) runosta ”Tulva nousee” kaksi kertaa: ”Jo aamun hämärissä kohinan kuulin / ja ääni ˗ kuin linnun kirkaisu” sekä ”Ja huudot hukkuvien // vaan ääni / kuin linnun kirkaisu: // se lintu vieraan maan / kun tulva nousee”.

Yhtä kummallinen kuin kirjan nimeen liittyvän runon (tai halkeaman) analysoimatta jättäminen on Ruuskan tulkinta, joka liittyy Vartion esikoiskokoelman Häät (1952) kanteen. (Kun sain käsiini Häiden alkuperäiskannen Kuopion kaupunginkirjaston varastosta, hämmästyin Mauri Favénin piirrosta. Nimifontin, kuusten ja kouristelevan tasangon vihreys ei toistu elämäkerran mustavalkeassa kuvassa. Ehkä tässä tyylissä on jotain samaa kuin mitä nyt haetaan Poesian kansiin painamalla ne Olli-Pekka Tennilän lomakekoneella Kuopion Rypysyolla?)

Ruuskan mielestä kannen ”kuvaa on vaikea yhdistää yhteenkään kokoelman runoista” (199). Mutta näen Favénin kolmessa tornimaisessa rungossa samoja puita kuin Häiden runossa ”Kolme puuta” ja suhinasta päättelen ne kuusiksi, joita Vartio kuunteli myöhemmin monissa runoissaan: ”Seisot siinä ja katsot minuun / ja kolme puuta ympärilläsi taipuu suhisten / kohti.”

Vartion oman todistuksen mukaan esikoiskokoelman runon ”Nainen ja maisema” kuvana, joka synnytti runon oli kolme kuusta (279). Mutta vuonna 1952 painetussa runossa ei mainita yhtään kuusta. Kolme kuusta kasvavat vasta postuumina julkaistun valikoiman Runot ja proosarunot (1966) runossa ”Nainen ja maisema”: ”Se seisoo mustana ja jähmettyneenä. / Se pistää terävänä taivaan silmään. / Se huuto on kolme kuusta / kouristuneen tasangon keskellä.”

”Mikään ei ole kuitenkaan niin kuin ennen sotaa.” (146) Heikoimmillaan biografismi houkuttaa ilmeisesti tällaisiin väitteisiin. Eikö todella mikään ollut samalla tavalla? Samasta sodan taustakuvauksesta löytyy myös tämä Ruuskan nukahdus: ”Vaatteiden lisäksi Marja-Liisan pitää löytää myös asunto ja kyetä rahoittamaan se.”

Tai miltä kuulostaa tällainen tulkinta: ”Puheen ja runon välissä on kahdeksan vuotta. Niitä vertailemalla voi lukea, mitä kaikkea Marja-Liisan elämässä on ehtinyt tapahtua.” (202) Entä millaisen todellisuuskäsityksen pohjalta on rakennettu seuraava lause: ”Marja-Liisa rakentaa romaaninsa tarkasti todellisuuden pohjalle.” (327) Olisin todella iloinen, mikäli nämä käyttössäni olevat kirjaimet tavoittaisivat osan jostain todellisuudesta, tai edes tästä elämäkerrasta.

Aikalailla Panu Rajalan tuotteistamilla linjoilla mennään tässäkin oletuksessa: ”Nainen ja maisema on tunnustusruno, jossa Marja-Liisa Vartio paljastaa itsensä niin naisena kuin runoilijanakin.” (205) Mitä paljastettavaa Vartiolle sitten jäi Rouva Pyynä romaanissa Kaikki naiset näkevät unia, kun hän/pyy tuijottaa samaan peiliin vielä pitempään?

Tai jos pysytellään vielä vain runossa ”Nainen ja maisema”, miksi Ruuska ei vertaa runon ensimmäisen version tunnustuksia ja postuumina julkaistun laajemman paljastuksen eroja? Itsepaljastuksen lisäksi tuosta säröstä saattaisi vetää villalankaa toista sukkaa varten.

Äidinkielen opettajan kirjasta löytämistään kirjoitusvirheistä melkein nauttii. Sukunsa tätä herkkua riittää. Esimerkki julmasta silmäpaosta löytyy vuoden 1939 rippikuvan kuvatekstistä (78). Silmiään uskoo vasta, kun tarkistaa saman kuvan tiedot Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerrasta. Paremmalle paperille painetusta kuvasta päähenkilö Vartion tosin tunnistaa ilman suurennuslasia, silläkin tavalla eri paria nämä WSOY:n elämäkerrat.

Kestääkö sitten Otavan sidostesukka äidiltä tyttärelle? Ei ainakaan kirjallisuudentutkija ja kriitikko Lasse Koskelan mukaan. Koskela päättää Parnassossa (2/2012) arvostelunsa autobiografi Pekka Tarkan elämäkerrasta Joel Lehtonen II. Vuodet 1918–1934 (Otava 2012) tällaiseen käsitykseen kustantajiemme laadusta: ”Suomalainen kirjallisuudentutkimus pääsee harvoin kaupallisen kustantajan listoille. Sen kerran kun se pääsee, tavara on tämmöistä.”