Kehtolauluja kuoleville

Runot ovat kuin lasinsirpaleita: teräviä ja hauraita, kuulaita ja saastaisia, selkeitä ja abstrakteja, ja niiden sanat on aseteltu sivulle hajalleen kuin pirstoutuneen lasipullon tai peilin jäänteet. Heli Slungan runokokoelmassa Kehtolauluja kuoleville sykkivät kipu ja raivo. Kuvasto on sen mukaista: jo ensimmäisillä aukeamilla tulee vastaan raakoja tekoja kasvustojen juurimisesta ja asioiden katkomisesta raiskauksiin, kalttaamisiin ja autolla yli ajamisiin. Etukannen sisäpuolelta lukijan silmille hyppää valtava kärpänen.

Slungan kokoelmassa sykkivät kipu ja raivo. Kuvasto on sen mukaista.

Slungan runot kihisevät elämää. Elämää sen kokonaisvaltaisessa merkityksessä: maailma, jossa toiset elävät aina jonkun toisen kärsimyksestä ja kuolemasta. Nämä merkityksethän kuuluvat jo kokoelman nimessä. Elämä luo jatkuvasti uutta elämää, mutta vain jotta se voisi tuhoutua ja antaa tilaa taas uudelle elämälle. Tämän jatkuvan noidankehän keskiössä ovat naiset, elämää kivullaan synnyttävä sukupuoli. Naisen ja miehen, mutta erityisesti äidin ja tyttären välisen suhteen kipukohdat nousevat esiin monessa runossa.

Äiti näyttäytyy marttyyrinkruunuisena hahmona, jolle on ongelma, että tytär on hänestä erillinen olento ja haluaa olla erilainen kuin hän. Äitihahmoa puhutellaankin useaan otteeseen ”kuningattarena” tai ”kuningataräitinä”. Toisaalta äiti kadehtii tytärtään; ikuinen vanhemman ja samansukupuolisen lapsen kilpailuasetelma, mikä tulee selväksi runossa ”Lakastumisen koreografia”. Tytär puolestaan ilmaisee kapinaansa täydellä irtiotolla, heittäytymällä villiksi ja vapaaksi.

Syntymä, parittelu ja kuolema

Slunga on aiemminkin kunnostautunut juuri avoimen eroottisten ja ärhäkän raadollisten, feministissävyisten tekstien kirjoittajana: hän on julkaissut kolme muuta runokokoelmaa ja (yhdessä Jaana Seppäsen kanssa) romaanin Lapin Lolita, ja lisäksi hän esiintyy Seppäsen ja Eeva-Maria Kauniskankaan kanssa runokabaree-kokoonpanossa Kaaoskoneisto. Kehtolauluja kuoleville -teoksen teemat ja suorasukainen ruumiillisuus yhdistävät sen sellaisiin suomalaisiin romaaneihin kuin Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä ja Taija Tuomisen Tiikerihai. Syntymän, seksin ja kuoleman ikuinen spiraali vie syvempiinkin vesiin. Lars von Trierin elokuva Antichrist nousee mieleen erityisesti runosta ”Punainen”:

Taas yksi kesä lisää, ruusujen turhuus
[ – – ]
heteet, emit, terälehtien
kukoistuksessa kuolema.
 
Taas yksi kesä, liikaa
värejä yksinäiselle, valoa, liian punaista
ja kohtuutonta, ja se mikä
kasvaa, tuhoutuu huvikseen,
lisääntyy, hupenee,
 
kiertää, pakenee,
auringontuhlaavan
säihkeen alla.
(s. 73)

Elämän kaaoskoneisto (viitanneeko Slungan ja kumppaneiden performanssiryhmän nimi juuri tähän?) tuhlailee yksilöiden onnesta välittämättä, samoin kuin äidinrakkaus tukahduttaa ylenpalttisuudessaan. Se joka antaa elämän, voi – ja usein haluaakin – ottaa sen myös pois, niin kuin monissa mytologioissa on tiedetty.

Keskeneräisyys ja epätäydellisyys ovat normaalitila.

Elämä kokonaisuudessaan – aika syntymän, parittelun ja kuoleman välissä – on siis pohjimmiltaan groteskia. Kaikki hajoaa, vääristyy, sekoittuu. Keskeneräisyys ja epätäydellisyys ovat normaalitila. ”Maailmankaikkeus, / kampurajalkojen ja vajaamielisten tanssiaiset”, runoilija kiteyttää sivulla 72, ja ihminen on ”eläimen ja enkelin rujo välimuoto” (s. 24).

Groteski ruumis ja yhteiskunnan odotukset

Toisaalta Slungalle groteskius ei ole yksinomaan uhkaava asia, vaan päinvastoin se edustaa lupaa olla juuri niin pirstaleinen kuin on. Groteskin hyväksyminen tuo vapautuksen hallinnan ja vakauden vaatimuksista. ”Unohtuvat taivaan tähtitarhat, lankeaminen / liejuun ja hajoamisen riemuun / mustelmien suoytimeen / suunnattoman haurauden varaan” (s. 20–21).

Kauhua aiheuttaa pikemminkin villin ruumiillisuuden kesyttäminen. Kokoelman toisen osion runoissa puhuu melankolinen ja levoton nainen, jota maailma kovasti yrittää pakottaa rauhoittumaan; ”käskivät nyökkiä, räpsyttää ripsiä, näyttää hampaita, suostua tanssimaan” (s. 52). Vielä väkivaltaisempi kuva siitä, mitä maailma ihmisistä ja etenkin naisista muokkaa, esitetään kokoelman alkupuolella:

Sinut kaltataan talven morsiameksi
suu ommellaan hopealangalla kiinni
katkotaan sarvien nuput
joka kevät ne kasvavat takaisin  kutiavat
[ – – ]
Sinut hunnutetaan jätesäkillä ja ilmastointiteipillä
otsan kuperalta posliinilta pyydystetään pakenevat eläimet
jalkojen välistä juuritaan kihokki
reisiä pitkin vierineet puolukat
poimitaan lumesta
(s. 14)

Puhe on nimenomaan talven morsiamesta, koska talvihan on steriili vuodenaika vailla kihisevää elämää. Kasvit ja eläimet apinoista hyönteisiin – se mitä villiksi luonnoksi nimitetään – ovat runojen puhujan/puhujien seuralaisina ja samaistumiskohteina läpi teoksen. Kihokki, soiden limainen lihansyöjäkasvi, esiintyy naisellisten elinten metaforana myös runossa ”Keskustelu sairaalan kahviossa”.

Kaikkea tätä kaoottista ruumiillisuutta on loputtomiin hävettävä kulttuurissa, joka haluaa kaiken ihmisten välisen kanssakäymisen siistinä ja korrektina. Elämä ihmisten keskellä on Slungalle ”mielistelyn koreografia / häpeän mutavelli” (s. 25).

Ihmisestä eläimeksi ja takaisin

Mikään villi luonnontila ei silti ole Slungalle yksioikoisen tavoiteltava päämäärä. Toisen osion runojen puhujan toiminta ei vaikuta olevan mitään ylevää tai onnea tuovaa vapautta – kuvaavampi termi olisi sekoilu. Puhujahahmo löytää jonkinlaisen tasapainon vasta ”totaalisesta kyrpään kyllästymisestä” (s. 68), mikä saa hänen sisäiset eläimensä rauhoittumaan.

Kehtolauluja kuoleville on kelpo runoelma elämän kauheudesta ja kauneudesta.

Äitihahmokaan ei jää pelkäksi viholliseksi: erikoiset vauvarunot (s. 16 ja 19) saavat tuntemaan myötätuntoa äitiyden vaivoja kohtaan, ja sivun 35 runo voidaan tulkita jo lempeäksi kädenojennukseksi: ”Joskus metsäpeuralle syntyy ahma, sudelle kaniini / kuningattarelle rotta / ja se siitä”. Kaiken kipuilun alta välkehtii toivo asioiden ja ihmisten hyväksynnästä sellaisina kuin ne ovat. Myös kärsimys on osa elämää.

Groteski henkistyy, hauraus kirkastuu puhtaiksi lasinsirpaleiksi. Tässä toimii välineenä ilmeisesti taide, joka on toki oma marttyyrinkruununsa, mutta joka asettuu sekä hillittömän eläimyyden että nyky-yhteiskunnan latteiden vaatimusten yläpuolelle – ja on myös jotain muuta kuin ”kuningataräidin” kolea etäisyys. ”Esitätte perverssejä kysymyksiä / ei runous ole ammatti eikä harrastus / vaan risti”, kuuluu Slungan mainio kiteytys taiteilijan osasta (s. 48).

Kaiken kaikkiaan Kehtolauluja kuoleville on kelpo runoelma elämän kauheudesta ja kauneudesta. Toki Slungan käsittelemiä aiheita on hyödyntänyt melkoisen moni muukin viime vuosina sekä Suomessa että maailmalla. Esimerkiksi naisen raivokas ruumiillisuus tai epätäydellisyyden nykymaailmassa tuottama häpeä sinänsä eivät todella ole enää mitään uutisia. Mitään kovin nerokkaita oivalluksia Slunga ei näet teemoistaan esitä – ei kuvaston, kielenkäytön eikä ajatuksen tasolla. Silti hänen tekstinsä onnistuvat vereslihaisuudessaan nousemaan tusina-angstin yläpuolelle.