Olipa kerran äiti

Helmi Kekkosen ja Aino Leppäsen omakohtaiset teokset äidiksi kasvamisesta ovat ensi tuntumalta erilaisia, mutta niistä nousee esiin yhteinen ydin: äidinrakkaus ja sen kannatteleva voima.

Niihin aikoihin, kun sain esikoiseni, ilmestyi Cia Kiiskisen Äitiyspakkaus, joka on suorasukainen ja rajun rehellinen päiväkirja äidiksi tulemisesta kaikessa ristiriitaisuudessaan. Lapsen saaminen repäisee siinä reitit auki paitsi omaan äitisuhteeseen, myös omaan kykyyn rakastaa puolisoa, lasta, itseään. Luin nälkäisesti myös Katri Tapolan romaanin Näiden seinien sisällä me emme näy, joka kuvaa äidin ja lapsen symbioottista suhdetta ja sen kehittymistä.

Onko äitiys musta aukko, johon oma minä voi kadota?

Paljon myöhemmin jo kolmen lapsen äitinä luin muun muassa Anu Silfverbergin Äitikortin ja Rachel Cuskin omakohtaisen A Life’s Workin, joissa kulttuurimme äitimyyttiä ja omaa äidiksi tulemisen kokemusta puretaan perusteellisesti ja pelätään tai pohditaan myös sen tuomaa identiteetin muutosta: onko äitiys musta aukko, johon oma minä voi kadota? Viime vuosilta muistan myös Essi Kummun dokumentaarisen Lasteni tarinan ja Ina Westmanin episodiromaanin Syliin, joille olisin suonut enemmänkin huomiota.

Äitiyttä on kirjallisuudessa kuvattu jo Vanhasta testamentista alkaen, mutta vasta viime vuosina on tullut tilaa sille vaatimukselle, että naisen oma kokemus äitiydestä kaikkine puolineen nostettaisiin vakavasti otettavaksi aiheeksi kirjallisuudessa. Miten nykynainen voi löytää identiteetin äitinä? Miten oma persoona pystyy antamaan tilaa toiselle ihmiselle? Miten yhteiskunta suhtautuu äiteihin ja lapsiin? Miten vanhemmuutta voi toteuttaa tasa-arvoisesti?

Näitä kysymyksiä nousee hetkittäin esille Helmi Kekkosen kirjassa Olipa kerran äiti, joka keskittyy henkilökohtaiseen kokemukseen. Se on luontevasti hengittävä, tunteikas ja päiväkirjanomainen kertomus kahden lapsen syntymästä ja omasta kasvusta äidiksi. Se on kirjoitettu suoraan tapahtumien sisältä ja sen voima on omakohtaisuudessa: kirja vie lukijansa keskelle ristiriitaisuutta, jota vauvan ja pienen lapsen äitiys on täynnä. Se välittää myös yhteistä ja jaettua puhuessaan yhden tajunnan sisältä.

Onnea pitää uskaltaa kuvata

Kirja alkaa ensimmäisen lapsen syntymästä, etenee lapsen kasvamisen kautta toisen lapsen toiveeseen, kuvaa keskenmenoa ja uutta raskautta, synnytystä ja vauvavuotta kahden lapsen äitinä. “Ensimmäinen vuosi on perseestä”, puuskahtaa mies, ja totta, se on sitäkin, mutta Kekkonen kuvaa taitavasti myös onnea ja rakkautta.

Kahden lapsen äitiys on erilaista kuin yhden, mutta vanhemmatkin kasvavat ajan myötä. Ensimmäisen lapsen synnyttyä korostuu huikaiseva onni; toisen lapsen vauvavuonna tuskastumista ja väsymistä on enemmän, mutta niin myös iloa.

Onnellisen äitiyden kuvaajana Kekkosen kirja on harvinainen ja jopa rohkea.

Onnellisuuden ja äitiyden valintaan tyytyväisen mielentilan kuvaajana Kekkosen kirja onkin harvinainen ja jopa rohkea. Äitiyden onnesta on vaikea kirjoittaa, sillä siinä, kuten avioliitossakin on helposti jotain rooliin puettua, idealisoitua ja idylliksi rakennettua. Avioliitto ja perhe-elämä vaativat tuekseen kertomusta, jota puolisot kertovat toisilleen ja jota äiti kertoo itselleen. Hyvään kirjallisuuteen taas kuuluu aina todellisuuden monimutkaisuuden hyväksyminen: sen kertomus ei voi olla pelkästään onnea ja auringonpaistetta.

Kun Olipa kerran äiti -kertomuksessa päivät etenevät, nousee äidiksi tulemisesta monenlaisia puolia esiin ja yksinkertaistukset vältetään. Kyllä, onnea on, rakkautta on. Eikä se tarkoita, että omien valintojen hyväksyminen olisi helppoa.  “Tämä on niin kaukana mustavalkoisesta kuin minkään on mahdollista olla”, Helmi Kekkonen kirjoittaa.

Valinnat ja vapaudenkaipuu

“Tämä on tärkeää: antaa mielen vaeltaa, ajatusten putoilla ja tunteiden sinkoilla.” Ääni kuuluu läheltä, kuin korvanjuuresta. Rakenne on katkelmallinen: ikään kuin varhaisina aamuhetkinä tai vauvan päiväunituokioiden aikana tehtyjä muistiinmerkintöjä.

Niissä Olipa kerran äiti kuvaa sitäkin, miten omaan lapseen voi rakastua ensisilmäyksellä, miten vaativa, pakottava, kaikkeenkietoutuva se rakkaus on. Tulee mieleen, miten Rachel Cusk kirjoittaa siitä kuinka äiti ei lapsen synnyttyä ole enää kokonainen ilman lasta, mutta ei myöskään lapsen kanssa. Niin, hän ei ole enää samalla tapaa ehjä kuin tytöt ja miehet voivat toisinaan olla. Sydän on jakautunut. Tai kuten Kekkonen kirjoittaa raskausajasta: “Minun sisälläni on toinen sydän joka lyö. Sitä ei pidä unohtaa.”

Silti vapaudenkaipuu ja oman tilan tarpeen kanssa kamppailu nousevat esiin yhä uudelleen, ikään kuin hellittämätön vastavoima äitiydelle, ikään kuin sovittamaton ristiriita. Kekkonen kirjoittaa: “Vaikka äitiys on avannut monta kiehtovaa ja ihmeellistä ovea, on se väistämättä myös sulkenut toisia, sellaisia joista en tule koskaan tietämään mitään, joista voin vain haaveilla, ja joskus, juuri nyt, haaveilenkin.”

Taittelen lukiessa sivuja koirankorville, teen alleviivauksia ja marginaalimerkintöjä.

Kun vastaan tulee yksin ja vapaana pyöräilevä nainen, kirjan vaunuja työntävää äitiä riipaisee kateus. Sitten hän menee kotiin ja tuntee kaiken läpäisevää onnea omasta perheestään. Tunteille on tilaa. Ajattelen, että kirjan äitihahmo ei ole hyveellinen neitsyt Maria eikä itsekäs rouva Bovary, hän on molempia ja paljon muuta.

Rakastan tekstin herkkyyttä. Taittelen lukiessa sivuja koirankorville, teen alleviivauksia ja marginaalimerkintöjä, ja minut läpäisee usein voimakas muisto: noin se oli, oliko se noin? Luen kirjaa kohdassa, jossa kotona ei ole enää vauvoja, mutta muistan lumoavan, onnen täyttämän kotiin kietoutumisen, muistan turhautumisen jatkuvaan läheisyyteen, univelan toivottomuuden, arjen toisteisuuden. Toisteisuus ja kirjoittamatta jäänytkin on siirtynyt suoraan kirjaan – kun päivää kirjataan hetki hetkeltä ylös, se on tällaista: “Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa. (—) Vauva herää, vauva syö, vauva kakkaa.”

Yksityisistä kokemuksista syntyy yhteinen tarina

“Äiti, kumpi sulle on tärkeämpi, sinä vai minä?” kysyy kirjan pieni tytär. On ihanaa, että kirjassa kuvataan niin paljon lapsia. Keskusteluja tytön kanssa, mutta myös vauvaa, joka “on seitsemän kuukauden ikäinen ja kiljuu koko ajan.”  Silti: “On aivan mahdotonta kuvailla sitä, miten täydelliseltä vauva näyttää kun katson häntä rinnallani.”

Äidinrakkaus on intensiivistä rakkautta, joka tekee samaan aikaan voimakkaaksi ja voimattomaksi. Ajattelen, että jokaisen äidiksi tulevan olisi hyvä lukea tämä kirja. Koska teksti on niin omakohtaista, sitä vasten on hyvä peilata omaa kokemustaan. Mitä äitiys on, mitä se tekee kirjailijalle, naiselle, parisuhteelle; miten sisaruksen syntymä perheeseen muuttaa vanhempien ja lasten välistä dynamiikkaa, miten valvominen voi tehdä ihmisen sekopäiseksi, ja miten toisteisesta, puuduttavan arkisesta ja näennäisen mitääntapahtumattomasta vauvaelämästä löytyy syvin onni, jota on mahdoton selittää.

Ajattelen, että jokaisen äidiksi tulevan olisi hyvä lukea tämä kirja.

“Äitiydessä, kuten kaikessa muussakin, on kyse läpi elämän jatkuvasta liikkeestä, muovautumisesta, sopeutumisesta ja oman paikan hakemisesta”, Helmi Kekkonen kirjoittaa. Tämä on henkilökohtaista ja poliittista, tästä pitää kirjoittaa. Ehkä jokaisen äidin pitäisikin kertoa oma, erityinen tarinansa. Niistä yhdessä muodostuu verkosto, josta me kaikki olemme peräisin.

Kirja sisältää muutamia lainauksia muista kirjoista ja ne olisin toivonut merkittävän selvemmin; nyt en ole varma, ovatko kaikki kursivoidut jaksot lainauksia muualta ja jos, mistä.

Teiniäidin rakkaus ja voimat riittävät

Aino Leppäsen Positiivinen yllätys on autofiktiivinen esikoisromaani, jonka päähenkilö on nimeltään Aino Leppänen. Käy selväksi, että lähes raportinomaisen kirjan pohjana ovat nykyisin 37-vuotiaan kirjailijan omat kokemukset lähes parinkymmenen vuoden takaa. Aino on 17-vuotias pienessä kotikylässään asuva lukiolainen, kun raskaustesti näyttää plussaa.

Poikakaverin kanssa on ollut ristiriitoja jo ennen kuukautisten poisjäämistä, eikä raskausuutinen niitä paranna: poika suivaantuu uutisesta eikä missään tapauksessa halua isäksi. “– Sitten kai sitä täytyy tehdä abortti”, Miika paukauttaa.

Aino on kuitenkin toista mieltä. Ratkaisu ei ole helppo, mutta lukiolaistyttö päättää pitää vauvan. Poikakaveri tekstaa: “Jos pidät tämän lapsen, lapsella on isä, mutta sinulle ei enää ole poikaystävää.” Onneksi Ainon vanhemmat suhtautuvat toisin. Kun tyttö soittaa kesken äidin työpäivän kouluterveydenhoitajan luota, että raskaustesti on näyttänyt plussaa, äiti toteaa vain: “Odotapa siellä, minä tulen hakemaan sinut kotiin, et sinä varmaan koulussa halua olla.” Ja jatkaa vielä: “Äläkä nyt itke, kyllä tämä tästä selviää.”

Raskauden raskas ruumiillisuus

Positiivinen yllätys on jalat maassa kulkevan konkreettinen ja parhaimmillaan suorasukaisessa tapahtumien kuvauksessaan. Lukiolaistyttö ei positiivisen raskaustestin jälkeen osaa odottaa, mitä kaikkea on edessä. Raskaus tuo mukanaan suuria hormonaalisia ja fyysisiä muutoksia, mutta myös mieliala heittelee. Vaikka Aino pystyy osallistumaan kavereidensa mukana vanhojen tansseihin, raskauden edetessä kuilu ikätovereihin kasvaa.

Kun muut keväällä valmistautuvat kesänviettoon ja kavereiden kanssa hengailuun, Aino on kesätöissä ja kasvattelee vatsaa. Sosiaalinen elämä kavereiden kanssa kutistuu minimiin. Sukulaiset isovanhempia ja tätejä ja setiä myöten suhtautuvat onneksi suurimmaksi osaksi positiivisesti, joten Aino ei jää yksin ratkaisunsa kanssa.

Aino selviytyy hyvin, koska hänellä on ympärillään välittämistä ja rakkautta.

Leppäsen kirja on sutjakasti etenevää luettavaa, jolla on saman kokeneille annettavaa. Kerronnassa on mukavaa maanläheisyyttä ja huumoria. Äidinkielenopettajana nykyisin työskentelevä Leppänen osaa asetella sanansa sujuvasti. Tarina etenee kronologisesti, ja silloin tällöin lyhyt takauma katkaisee tapahtumien etenemisen.

Synnytyksen kulun konkreettisine yksityiskohtineen Leppänen kuvaa tarkasti. Synnytys on kirjan käännekohta: nyt lapsi on maailmassa. Se on myös rankempi koettelemus kuin nuori tyttö olisi odottanut. “Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pieni kapaloitu nyytti aseteltiin käsivarsilleni. Itkin valtoimenaan onnesta, väsymyksestä, helpotuksesta ja synnytyksen kivun aiheuttamasta järkytyksestä.” Vaikka vauva näyttää omituisen kurttuiselta, rakkaus sitä kohtaan herää.

Rakkaus kulkee muutenkin punaisena lankana kirjana läpi: nuorena äidiksi tuleva Aino selviytyy hyvin, koska hänellä on ympärillään välittämistä ja rakkautta.

Tukiverkostojen avulla eteenpäin

Vaikka Aino kamppailee monenlaisten itsenäistymishaasteiden kanssa – muuttaa omaan kotiin, jää yksinhuoltajaksi ja pohtii tulevaa opiskeluaan ja toimeentuloaan – hänellä on tukenaan omat vanhemmat. He ovat itsekin tulleet nuorena vanhemmiksi, eivätkä alun järkytyksen jälkeen kauhistele tytön raskautta. Päinvastoin, tuntuu siltä että vauva on syntymässä hyvään ja huolta pitävään yhteisöön.

Konkreettisten tapahtumisen kuvauksena etenevän tarinan pinnan alla on siis ajatuksia siitä, miten teininä raskaaksi tuleva voi selvitä tilanteestaan. Tukiverkostojen merkitystä tuskin voi liikaa korostaa, ja tässä kirjassa ne ovat keskeisiä. Jos Aino, jonka poikaystävä on ottanut hatkat, ei voisi soittaa äidilleen kun rintatulehdus iskee tai valvominen vie mehut täydellisesti, hän saattaisi olla pulassa pienen vauvan kanssa.

Kaikkiaan Leppäsen esikoisteos on nimensä mukaisesti positiivinen, oikea voimakirja varsinkin nuorena vauvaa odottaville.

Nyt sen sijaan yksittäisiä monelle äidille tuttuja maltin menetyksiä lukuun ottamatta (joissa vaippa lentää seinään tai nyrkkejä taotaan tyynyyn) Aino vaikuttaa suoriutuvan odottamattomasta äidiksi tulemisestaan hyvin. Hän käy lähes päivittäin vanhempiensa luona “kotikotona” ja saa apua vauvanhoidossa niin, että pystyy jonkin verran opiskelemaan ja välillä jopa käymään viihteellä kavereidensa kanssa. Pieni Jenny-vauva kehittyy ja kasvaa ja Aino jatkaa vähitellen myös keskeytyneitä lukio-opintojaan.

Tekstistä huokuu itseluottamusta ja varmuutta, vaikka muisti on tallettanut myös itkukohtaukset ja väsymyksen. Välillä sukulaiset tai neuvolaterveydenhoitaja kohtelevat nuorta äitiä ylimielisesti, kuin tällä ei olisi omaa tahtoa lainkaan, mutta topakka Aino ei alistu pompoteltavaksi. Hän haluaa itse päättää lapsen kummit ja näyttää neuvolassa, että selviytyy kyllä, vaikka on nuori. Paikoin nousee esiin myös se, miten neuvolassa voitaisiin tarkemmin kysellä äidin jaksamisesta ja mielialoista – pärjäämisen halussaan Aino helposti vakuuttaa, että kaikki on hienosti, vaikka on etukäteen ajatellut että tarvitsisi apua univelasta ja väsymyksestä selviytymiseen.

Vaikka poikaystävä Miika tylyine kommentteineen osoittautuukin tarinan törkimykseksi, kaikkiaan Leppäsen esikoisteos on nimensä mukaisesti positiivinen, oikea voimakirja varsinkin nuorena vauvaa odottaville.  Rakkaus kestää ja kantaa: niin Ainon vanhempien rakkaus tyttäreensä kuin Ainon oma rakkaus pikku-Jennyyn.