Havun takana

Pari vuotta sitten ilmestynyt Lasteen alaisia osoitti, ettei Helmi Kellokumpu ole pitänyt kynäänsä vakan alla Vaikka hänen edellisen kirjansa (Rajakylän lapsia, julkaistu Helmi Salokantelen nimellä) ilmestymisestä oli kulunut vuosikymmeniä, niin kertomuskokoelma oli taitavan tekijän työtä.

Samalla intensiteetillä on tehty uusin, Havun takana -teos. Sen 13 kertomusta muodostavat ehjän kokonaisuuden. Sodan ajan ja heti sen jälkeiset tapahtumat kuljettavat pohjoisen ihmisiä leivän perässä. Eletään aikaa, jolloin oppikouluja saatiin syrjäisiinkin kyliin. Muutettiin työn perässä kaupunkiin, Ruotsiin ja Norjaan.

Kellokummun kieli on omanlaisensa, niukka. Sen verran murteellista teksti on, että joskus jotain sanaa on pähkäiltävä pitkään. Mutta vähänkin pohjoisessa kulkenut tajuaa kielen hyvin. Nautinnolliset kielikuvat iskevät Lapin tuntijan tajuntaan. Kirjailijan näennäisen kepeä tyyli viiltää syvältä. Kellokumpu ei surkuttele, kauhistele tai syytä vaan näyttää. Lukija joutuu miettimään elämänarvoja.

Naiset ovat Pohjolassa kasvaneet ’nasakoiksi’, kuten Särkymävara-kertomuksen Sylvi. ’Sen jos seinälle nakkaa, siellä pysyy.’ Luulen, että Helmi Kellokummussa on samaa nasakkuutta. Kertomuksillaan hän pysyy kirkkaana helmenä kertomakirjallisuuden eturivissä.

Särkymävaran isäntä on nuuka ja epäoikeudenmukainen perhettään kohtaan, mutta häntä arvostetaan, koska piirongin laatikossa on riihikuivaa rahaa. Eriarvoisuus säilyy kuolemaan saakka. Isäntä ostaa vaimolleen halvan arkun mutta itseään varten kalliin tammiarkun.

Lainasilla-kertomuksessa on komedian ainekset. Lainahöyhenillä koreilu on hauska leikki. Lopussa tarina saa mustan sävyn. Elämän pienet eväät herauttaa lukijan kielelle veden. Ruisleivän haju tuntuu, maun muistaa.

Uskonasiat ja maailmallisuus ovat vastakkain monessa kertomuksessa. ’Keho kutsuu, mieli kieltää uskovaisia.’ Kirkkoherran vaalit saavat aikaan oikean kansanliikkeen. Monille osallistuminen on silkkaa huvia, kun asiat eivät menekään niin kuin luullaan. Äänestää voi vaikka kiusalla.

Kellokummun kertomukset ovat elävää elämää. Jokaisessa yhteisössä on hierarkiansa ja moraalinsa. On taloja, joihin kunniallisten ihmisten lapset eivät saa mennä. Emäntänä on leipäsusi, elämä muutenkin rietasta. Koulutarkastajan ilmestyminen kylien kouluille saa aikaan vipinää.

Luonto on lähellä. Kellokumpu piirtää vähin sanoin jylhän maiseman. ’Kuusikon musta, sahalaitainen siluetti ja koivujen vihreys loivat veteen ylösalaisen maailman. Lumilaikkuisten tuntureiden järkähtämättömät ääriviivat etäällä. Jokin, jolle ei ole sanoja, kosketti häntä.’

Nykyajan mukavuuksiin ja helppoon elämään tottunut voi vain ihmetellä, kuinka Eeli ja Annu (Sisko Jeesus-lapselle) rakentavat tyhjästä asumuksensa. Työtä oli paljon, ja lapsetkin tarttuivat toimeen jo alaikäisinä. Hauraat palonaulatkin oiotaan uudelleen käytettäviksi. Annu suunnittelee rupeavansa taas kylän ompelijaksi. Evakkoreissulla hän oli ostanut vanhan Singerin. Nälkä oli koulannut hänestä tekijän.

Toiveikkaina vanhemmat antavat nuorimmaiselleen Rauha-nimen. Ei koskaan enää sotaa.

Kertomus panee ajattelemaan, että asunnottomat ja syrjäytyneet pärjäisivät yhä, jos heille annettaisiin mahdollisuus kunnostaa itse omin käsin tyhjilleen jääneitä taloja asunnoikseen. Vähän jeesaten niistä tulisi omia, joista pidettäisiin huolta. Hekin voisivat sanoa, kuten Annun ja Eelin lapset: Omassa kotona, omassa kotona… Jos ihmisellä ei ole asuntoa eikä työtä, häneltä viedään elämän mahdollisuudet.

Savottaelämä oli osa Pohjolan arkea. Hevosia ei säästetty, ei ihmisiäkään. Vaivaisten varassa oli alkutuotanto, Kellokumpu kirjoittaa. Tukkijätkien työ oli kovaa ja ryyppyjuhlat vielä kovemmat. Kuivasprii tainnutti monet ikiuneen.

Kuolinilmoituksella oli kaavansa, pitämys piti näkyä. Totutusta poikkeamista paheksuttiin. Mutta totuus on se, miten itse kukin sen käsittää, kirjailija muistuttaa.

Taloon kiinnitetty tytär, sukukronikka tiiviissä paketissa, kuvaa erinomaisesti aikaa ja tapoja. Ilmi-tytär vetää lopulta pisimmän korren, vaikka sisko yrittää hänelle lapsensa jättää. Ilmi luokittelee siskon uuden miehen, koeajettavan, hampuusiksi.

On hauska huomata, että erilaiset ja eri-ikäiset kirjailijat voivat keksiä saman idean. Kellokumpu kirjoittaa Tabermannin (Julian parveke) tavoin, kuinka herkkävaistoiset ihmiset siirtävät kukkia haudoilta, missä kukkia on paljon, sellaisille haudoille, joilla niitä ei ole ollenkaan. Haloo ja syyttelyhän siitä syntyy.

Kellokummun tekstin parissa voi aikalainen etsiä kadonnutta menneisyyttään. Huumori on niin mukavasti piilossa, että se pääsee salaa nauruhermoja kutittelemaan. Kirjailijan minimalistinen tyyli viehättää. ’Oli se vistoa.’

Paljon puhutaan elinikäisestä oppimisesta. Sallassa 1925 syntynyt Helmi Kellokumpu antaa uskoa myös elämänikäiseen luovuuteen.