En voi puhuu nyt

12 tuntia vuorokaudessa pelaavan Miron kesä luisuu läpi sormien. Nuortenkirja tarjoaa samaistumispintoja ja koskettavan kuvauksen nuoren miehen mielenterveysongelmista.

Henna Helmi Heinosen uusi nuortenromaani En voi puhuu nyt aloittaa sarjan, jossa nuorten mielenterveys horjuu eikä avun äärelle ei ole yksinkertaista päästä. Hajalla-sarjan jokaisessa osassa tulee olemaan uusi päähenkilö, ja seuraava osa on jo tekeillä. 

Heinonen on laajan tuotannon kirjailija, jolta on ilmestynyt lukuisia lasten- ja nuortenkirjoja. Hänen Miisa– ja IceLove-sarjansa sijoittuvat taitoluistelumaailmaan, ja Bella-sarja kuvaa 6–7-vuotiaiden tyttöjen elämää, koiria ja ystävyyttä. Lisäksi hän on kirjoittanut kaksi aikuisten romaania sekä vanhempien menettämistä käsittelevän omakohtaisen teoksen. Hajalla-sarja onkin Heinoselle ikään kuin uusi aluevaltaus. Aiempia nuortenkirjoja vakavamman aiheen käsittelyssä hän hyödyntää kokemuksiaan nuorisopsykologin työstä. 

Työ nuorisopsykologina ja viisi omaa lasta antavat Heinoselle varmasti paljon aineksia nuorten mielenterveydestä kirjoittamiseen. Hän sanoo Facebook-tilillään, että haluaa kertoa aiheesta aidosti: ”Oivalsin, että mun pitäisi kirjoittaa se mitä olen nähnyt nuorissa lähelläni ja psykologin työssä […] Pitäisi kirjoittaa se muutos, jonka olen nähnyt maailmassa – ja myös se, jonka vielä haluaisin nähdä tulevan.” 

Kun tunteille ei ole sanoja 

En voi puhuu nyt kertoo 19-vuotiaasta Mirosta, joka romaanin alussa valmistuu ylioppilaaksi. Juhlien järjestämisen sijaan hän linnoittautuu huoneeseensa ja uppoaa pelaamiseen. Todellista elämää helpompaa on viettää aikaa pelimaailmassa Edun, tomaattimopon ja KnightSlayerin kanssa. 

Valmistumisen jälkeen alkavat työt Miron isäpuolen yrityksessä, jossa hän on vastentahtoisesti ollut jo useampana kesänä. Kesätyö varastolla näyttäytyy tylsänä, puuduttavana ja merkityksettömänä. Lisäksi isäpuoli, äidin mies Janne ottaa Miroa suunnattomasti päähän. Kesän mittaan vitutus kaikkea kohtaan kasvaa. 

Sitä vaan on niin paljon, vitutusta. Sitä leijuu kaikkialla kuin tiheää sumua, se pimentää jokaisen päivän. Se on ainoa tunne, mikä mulla on, ainoa joka jotenkin erottuu harmaasta maisemasta. 

En tiedä, mistä se tulee, enkä siksi myöskään tiedä, miten sen saisi pois. (s. 90.) 

Nimenomaan vitutus sanana kuvannee hyvin myös monen muun nuoren miehen mielenmaisemaa. Monilla ei ole sanoja tunteilleen tai kykyä tunnistaa ja eritellä niitä esimerkiksi siksi, että poikia ei tyypillisesti ole kasvatettu siihen samalla tavalla kuin tyttöjä. Siten päällimmäiseksi nousee vitutus. Tarinan myötä Miro oppii tunnistamaan, että tunteen takana onkin surua isän menetyksestä sekä avuttomuutta epävarman tulevaisuuden äärellä.  

Nimenomaan vitutus sanana kuvannee hyvin myös monen muun nuoren miehen mielenmaisemaa.

Elämän taitekohtien kuvaus on aina kiinnostavaa, ja valmistumisen hetken pelottavuus on hyvin tunnistettavaa. Kun kaikki on auki ja mahdollisuuksia on liikaa, on vaikea tarttua mihinkään. Mirolla tämä tulee hyvin konkreettiseksi. Hän pelaa 12 tuntia päivässä, työt ja ihmissuhteet kärsivät. Kirjan lopulla hänellä diagnosoidaan keskivaikea masennus. Miro päähenkilönä herättää lukijassa samaan aikaan sekä ärsytyksen että myötätunnon tunteita. Tarinan mittaan häneen alkaa suhtautua lempeämmin ja ymmärtävämmin. 

Kokonaisuudessaan lukukokemus nousee hyvin koskettavaksi. Kirja antaa äänen kaikille niille nuorille miehille, jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa yksin ja hiljaa. Kuten nimimerkki Hanna kirjoittaa GoodReads-arviossaan: ”se tuo mieleeni monet miehet, jotka ovat lukossa ja vailla sanoja tunteilleen, miehet, jotka ennemmin vetäytyvät kuin hakevat yhteyttä.” 

Kiinnostavaa ja uskottavaa ihmissuhdekuvausta 

Miro ei tiedä nettikavereidensa oikeita nimiä, ikää tai sitä, missä he asuvat, vaikka viettää heidän kanssaan päivittäin tunteja verkon yli. Miron pelikaverin Edun kohtalo muodostuu yhdeksi tarinan käännekohdista. Edu kertoo toisinaan sivumennen, että sossut ovat käyneet, ja Miro pohtii, asuuko Edu yksin, ja mitenköhän hänellä menee. Yhtäkkiä Edu katoaa. Hän ei ilmesty enää peliin eikä vastaa yksityisviesteihin. Miro huolestuu, mutta hän ei saa koskaan tietää, mitä Edulle tapahtui, eikä lukijakaan. Tämä saa Miron pyrkimään avun piiriin ja jonottamaan nuorten mielenterveys -chatiin, jonne Miro toivoo Edunkin ottaneen yhteyttä. Samaan aikaan Miron äiti ja isäpuoli vaativat häntä avautumaan, joten Miro ei ehdi chatiin asti. 

Mua ei voi auttaa. 

Mä toivon, että Edu on puhunut niille. 

Se ajatus saa sanat syntymään. 

”Mä en tiedä miksi mikään ei tunnu miltään. Mä en jaksa enää.” (s. 135.) 

Miron suhde äitiinsä ja isäpuoleensa saa pohtimaan aikuisen roolia täysi-ikäisen lapsen elämässä. Miro on 19-vuotias, ylioppilaaksi valmistunut ja työssäkäyvä ihminen. Tarinan alussa hänellä on myös epävirallinen tyttöystävä OIivia, vaikka muita ystäviä ei juuri olekaan. Miron elämä luisuu raiteiltaan, ja myös hänen äidillään on tapahtumien äärellä avuton olo. Kirjassa käsitellään hienolla tavalla aikuistuvan nuoren suhdetta vanhempiinsa sekä uusperheen dynamiikkaa. Lopulta keskeiseen rooliin Miron auttamisessa nouseekin Janne, joka vetää hänet ulos huoneestaan melkein väkisin. 

Hetken vituttaa niin paljon, että korventaa.  

Haluan sanoa, että sä et mua määrää. 

Mutta sitten tulee toinen ajatus. Että tossa se nyt seisoo. Janne, mun ovella. Kaiken jälkeen, kuitenkin.  

Se ei oo luovuttanut, vielä.  Olen joku ylimääräinen vekara, joka sen elämän vaivoiksi tuli. Eikä se ole luovuttanut.

”No fine. Mennään.” (s. 157.) 

Myös Miron ja Olivian suhde on kuvattu kirjassa kiinnostavasti ja uskottavasti. Miro ja Olivia ovat tavanneet niin ikään nettipelaamisen kautta, ja Miro vierailee silloin tällöin tytön luona toisessa kaupungissa. He eivät ole sopineet seurustelevansa, mutta rivien välistä voi lukea sen olevan kummankin toiveena. Miro kuitenkin lopettaa suhteen.  

Miro ei tiedä nettikavereidensa oikeita nimiä, ikää tai sitä, missä he asuvat.

Tuoretta näkökulmaa nuortenkirjallisuuteen 

Teos on helppolukuinen, lyhyehkö ja muodoltaan kevyt romaani. Kerronta on suoraa ja kieli melko yksinkertaista ja osittain puhekielistä. Kustantamon suositusikä kirjalle on 12-vuotiaasta ylöspäin. Aiheet ovat raskaita ja tarjoavat varmasti samaistuttavuutta ja vertaistukea monelle lukijalle. Aikuiselle lukijalle En voi puhuu nyt antaa katsauksen yhden nuoren miehen pään sisään, mikä voi antaa perspektiiviä nuorten kohtaamiseen. 

Poikien mielenterveyttä ei ole suomenkielisessä nuortenkirjallisuudessa masennuksen ja peliriippuvuuden kautta tällä tavoin aiemmin käsitelty. Esimerkiksi Stephen Chboskyn moderni klassikko Elämäni seinäruusuna (The Perks of Being a Wallflower 1999, suom. Jussi Korhonen 2010) kertoo muiden teemojen ohella lukiolaispojan masennuksesta, mutta aihe ei nouse tarinan päärooliin. Elämäni seinäruusuna on enemmänkin laajempi kasvutarina sekä kertomus nuoruudesta ja identiteetin etsimisestä. 

Masennusta käsitellään myös J. S. Meresmaan säeromaanissa Dodo (2020), jossa masentunut Tuukka on päähenkilö Iinan poikaystävä. Tyttöpäähenkilön kautta mielenterveysongelmia käsitellään myös Holly Bournen romaanissa Oonko ihan normaali? (Am I Normal Yet? 2015, suom. Kristiina Vaara 2017), jossa 16-vuotiaalla Eviellä on pakko-oireinen häiriö.  

Vaikka mielenterveys siis sinänsä on nuortenkirjallisuudessa paljon esillä ollut aihe, sen näkökulma nimenomaan nuorten miesten tunteiden avaajana on tuore. Teoksen teemat vertautuvat Antti Röngän romaaneihin, jotka ovat kuitenkin selkeästi aikuisten kirjoja ja muodoltaan erilaisia. Esimerkiksi Jalat ilmassa (2019) kertoo yliopisto-opinnot aloittavasta Aarosta. Kouluvuosien kiusaaminen on jättänyt Aaroon syvät jäljet, jotka näkyvät häpeän ja ulkopuolisuuden tunteina. Sekä Jalat ilmassa että En voi puhuu nyt kertovat noin parikymppisestä miehestä. En voi puhuu nyt on nuortenkirjana ilmaisultaan suorempi sekä kielen että kerronnan tasolla. 

Pelaaminen näyttäytyy kirjassa melko negatiivisena, sillä Miron pelaamisen tarve on lähes pakonomainen ja ajaa muiden asioiden edelle. Pelaamista ei näytetä kuitenkaan pelkästään huonossa valossa: onhan Miro tavannut pelaamisen kautta myös Olivian, ja päivittäiset pelikaverit ovat tärkeitä, vaikka he pysyvätkin anonyymeina. Suomennetussa tai kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa on vain vähän teoksia, joissa pelaaminen olisi suuressa roolissa. Annukka Salaman Ripley – Nopea yhteys (2022) kertoo pelaamisesta ja nettiystävyydestä, mutta se on kevyempi, ja keskiössä ovat romanttiset sävyt.  

En voi puhuu nyt on raikas nuortenromaani, joka yhdistää masennuksen, pelaamisen ja ihmissuhteet tuoreella, uskottavalla ja koskettavalla tavalla.