Tuulten poika

Vaikka Henning Mankellin Tuulten pojan tapahtumat ajoittuvat lähes 150 vuoden taakse, kirjailija osoittaa taitavasti, ettei juuri mikään ole muuttunut. Vaikka monikulttuurinen Ruotsi on nähnyt vuosikymmenten ajan jos jonkinvärisiä ja -rotuisia maahanmuuttajia, kansanvalistaja-Mankell näyttää osuvia analogioita tähän päivään, kun neekeripoikaa yritetään sopeuttaa 1870-luvun Ruotsiin. Tuijotus ja ennakkoluulot tuntuvat tutuilta vielä 2000-luvultakin.

Jo Mankellin dekkareita lukiessani olen ihmetellyt, eikö Mankellin tai Wallanderin paikka olisi kansanedustajana valtiopäivillä; niin perin ruotsalais-sosialidemokraattista on rikosetsivä Kurt Wallanderin huoli yhteiskunnan tilasta. Tuulten pojan kirjoittajalla on sama yhteiskunnallis-kansanvalistuksellinen ote. Sama alakuloisuus ja pessimistisyys leimaa Tuulten poikaa kuin Mankellin dekkareitakin. Ehkä Mankell on kirjailija eikä poliitikko siksi, ettei hän pohjimmiltaan usko valistuksensa perillemenoon. Tulkitsen Mankellin perimmäiseksi sanomaksi Tuulten pojassa muutoksen vaikeuden ja hitauden, kenties mahdottomuuden.

Mankell ei esitä uskottavasti hyönteistutkija Hans Benglerin motiiveita tuoda Kalaharin autiomaasta orvoksi jäänyt neekeripoika Ruotsiin. Vaikka Bengler omasta mielestään pelastaa pojan, hän tekee kaiken niin äärettömän vastahankaisesti, että suureen filantropiaan on mahdoton uskoa. Bengler tuntuu niin saamattomalta, että hän tuskin vielä Afrikasta lähteissään osasi kuitenkaan suunnitella hyötyvänsä ainaisessa rahapulassaan eksoottisen pojan esittämisestä kansalle.

Kun Molo, jonka Bengler nimeää Danieliksi, saa puheenvuoron, kerronta vie lukijan mukanaan. Danielin kannalta asioita tarkkailevat jaksot ovat kirjan parhaita. Hänen lapsenomaiset ja ruotsalaisesta näkökulmasta primitiiviseen elämään ja kulttuuriin pohjaavat ajatuksensa tuottavat herkullisia analogioita nykypäivään. Luonnonkansan elämän ja luontouskonnon kuvaus on taianomaista ja viehättävää.

Bengler opettaa Danielin sanomaan tilanteessa kuin tilanteessa: ”Nimeni on Daniel ja uskon Jumalaan.” Kun Danielin kielitaito ja ihmistuntemus kasvavat, hän oppii käyttämään lausetta hyväkseen mm. päästäkseen pälkähästä tai saattaakseen itseään neekeripoikaa parempina pitävät ruotsalaiset koomiseen valoon.

Ruotsin kieli kuulostaa Afrikasta tulleesta pikkupojasta oudolta: ”… kieli toi mieleen kirveen, joka halkoi vanhaa, kuivaa puuta. Joskus taas Kikon (Molo-Danielin isä), joka koputti karahkalla kalliota kokeillakseen, oliko siinä koloja, joissa saattoi piileskellä käärmeitä.”

Kun Bengler, jonka nimen Daniel luulee oleva Isä, ei selitä pojalle mitään, mm. valokuvaus pelottaa. Daniel uskoo valokuvaajan yrittävän ampua: ”Salama välähti. Daniel painui kyyryyn. …(Isä) keskusteli … verhon alta nousseen ja ohilaukauksen ampuneen miehen kanssa.” Valokuvaus merkitsee myös symbolisesti ja vanhaan afrikkalaiseen kulttuuriin suhteutettuna paljon enemmänkin: ”Daniel näki … omat kasvonsa. Ne tuijottivat suoraan tykinsuuhun. Minä en tunnista itseäni, hän ajatteli. Minun silmäni ovat toisen ihmisen silmät. Verhon alle piiloutunut mies ampui minua kohti laukauksen … Minäkin olen kuollut. En vain ehtinyt huomata sitä.”

Luonto on Danielin koti ja kirkko. Tutustuttuaan haapapuuhun ”Hän päätti osoittaa sille kunnioitustaan. Hän juoksi joka päivä sen luo ja pissasi sen juurelle.” Kirkon kolehdin Daniel tulkitsee uhrien keruuksi. Hän panee omana uhrilahjanaan haaviin käärmeen, ja siitähän nousee kauhea meteli. Daniel pelkää, että häntä rangaistaan naulaamalla hänet lankkuihin, niin kuin tehtiin oudolle jumalalle, jota ruotsalaiset kaiken lisäksi pitävät ainoana jumalana.

Kristinuskon jumalasta Daniel oppii sen verran, että ihminen voi kävellä vetten päällä ja että rangaistukseksi ihminen naulataan lankkuihin. Edellisen taidon Daniel toivoo oppivansa, jotta voisi kävellä veden yli kotiin. Rangaistusta hän pelkää ja saa siitäkin syyn useisiin huonosti onnistuneisiin pakoyrityksiinsä.

Ruotsalainen elämänmeno näyttäytyy Danielille ankeana: ”Danielin oli … vaikea muistaa, mikä kaikki oli kiellettyä. Se sana tuntui olevan kaikkein tärkeimpiä sanoja …Muita samanlaisia olivat saatana ja lupa. Aamun ja illan välistä elämänmenoa säätelivät luvat ja kiellot. Kaikkein ankarimmin kiellettyä oli kulkea ilman kenkiä valkoisessa maassa. Ei myöskään ollut lupa pissata minne tahansa eikä varsinkaan silloin kun joku oli näkemässä. Kaikelle oli säännöt, ja Daniel yritti opetella ne, vaikka ei ymmärtänytkään miksi.”

Hyönteistutkija on tunteeton ajelehtija, joka – kirjan takakannen mukaan – hylkää Danielin skoonelaiseen perheeseen. Skoonelaisvanhukset ovat kuitenkin vahvasti pojan puolella, ja heidän välittämisensä on aitoa. Danielin ikuinen koti-ikävä saa hänet kaipaamaan Bengleriä, eivät tunnesiteet. Bengler edustaa Danielille matkaa, jonka hän haluaisi tehdä takaisinpäin päästäkseen rakastamalleen aavikolle.

Danielin pakomatkoista viimeisin päättyy ajelehtivaan ruuhen Juutinraumaan. Kun ruuhessa matkaavat Daniel ja hänen pakokumppaninsa, naapurin Sanna, pelastetaan laivaan, jossa matkaa Norjan ja tuolloin myös Ruotsin kuningas, tarinan uskottavuus on koetteilla. Samalla matkalla ruuhen omistaja kuolee, ja Daniel yrittää käytännön ratkaisuna hukuttaa ruumiin. Vähempikin dramatiikka olisi riittänyt.

Tunnekontaktin Daniel onnistuu luomaan vain naisiin. Läheisimmäksi muodostuu skoonelaisperheen naapurissa asuva mielenvikaiseksi luokiteltu Sanna. Danielin lapsekkuus ja taianomaiset ajatukset käyvät yhteen muutamaa vuotta vanhemman Sannan ajatusmaailman kanssa. Sanna ja Daniel ovat molemmat väärin ymmärrettyjä ja kaltoin kohdeltuja. Molemmille miehet ovat pelottavia ja epäluotettavia. Tosin lopulta Daniel pettyy myös Sannaan, eikä Danielin ratkaisu pettymyksensä jälkeen ole Ruotsin normien mukainen.

Daniel saa kuulla, että Bengler oli lähtenyt Afrikkaan ilman häntä. Hän luopuu toivosta päästä kotiin ja samalla kaikesta muustakin.