Sanakirja

Poesian nettisivuilla runoteossarjan toimituskunta varustaa Henriikka Tavin Sanakirjan lukijan matkaan saatesanoin, jotka valmistavat kohtaamaan vieraan, kokeellisen ja käsittämättömän.

Odotushorisontin virittäminen lieneekin tarpeellista, jotta teos avautuisi tarkoitetulla tavalla. Sanakirjan idea, sanojen ja kielen merkitsevien elementtien selittäminen systemaattisesti toisin sanoin ja pragmaattisin esimerkein, on sinänsä tuttu jokaiselle sanakirjaa tarvinneelle, mutta tuttuun kielen kuvauksen menetelmään sisältyvä poeettisuus täytyy jokaisen Sanakirjan hakusanan kohdalla erikseen tajuta.

Sanakirjan sisältämä runous on erittäin tietoista kielestä systeeminä, eikä se tee rajaa kielten välille: merkityksethän syntyvät joka tapauksessa yhdessä ja samassa tajunnassa. Eurooppalaisen kulttuurin ja elämänmuodon läpäisemien kielten käyttö ilmaisussa ikään kuin tasa-arvoisina luo myös vaikutelman yhteisyydestä.

Oikeastaan on ällistyttävää huomata, miten paljon yhteisestä kulttuuriperimästä kertovia mielikuvia voi liittyä vaikkapa vain sanapariin ”Poetische Wälder”. Heti istuu vähintään Goethe suuren tammen alle rapsuttelemaan ohimoitaan.

Hakusanojen lyriikkaa

Sanakirjan ilmaisua sävyttävät minimalismi, fragmentit ja assosiaatio. Osa runoista on hyvinkin niukkoja, ja lukija tipahtaa monesti pimeään merkkien väliin. Moni runo piirtää verkkokalvolle merkitseviä palasia, joiden yhdistelmästä ei kuitenkaan aivoihin piirry kokonaista kuvaa.

Pirstaleisuus ja sattumanvaraiset viittaussuhteet ovat silti tarkoituksellisia – markkeeraavathan ne kielisysteemin sopimuksenvaraisuutta. Tämä on nähtävissä esimerkiksi runossa ”b.”, jonka avauskohdassa saa ihmetellä muun muassa syntymän, ankan sekä kreikkalaisen alfabeetin beetan yhteyttä toisiinsa ja toiseuteensa.

Jostain syystä assosiaatio tuottaa enemmän merkityksiä kuin minimalismi, vaikka Tavin palkittuun esikoisteokseen