Villiydestä ja vapaudesta. Kootut esseet

Villiydestä ja vapaudesta tarjoaa kattavan kuvan Thoreaun ajattelusta, jos kohta luonnon ja yhteiskunnan suhteeseen ei löydykään helppoja ratkaisuja. Esseetyyli on luontokuvauksessaan runsasta ja kutsuvaa, mutta se paljastuu myös eettisesti velvoittavaksi.

Maailman rakenne on luettelo. Pohjoisamerikkalainen kirjailija, maanmittari, intellektuelli ja eksentrikko Henry David Thoreau (1817–1862) tiesi sen hyvin. Hän tiesi myös saman minkä saksalainen romantikko Novalis: kasvit ovat maankamaran välittömin kieli. Niinpä tärkeimpiä ovat nimenomaan kasvien luettelot. 

Kiivettyään joskus 1840-luvun alussa ystävänsä R. F. Fullerin kanssa erään massachusettsilaisen vuoren huipulle Thoreau pani merkille: ”kasvoi siellä täällä mustikkapensaita, vadelmaa, karviaismarjoja, mansikoita, sammalta ja ohutta heinää”. Vuoren laki oli puuton – kasveja ja luetteloita ymmärtämätön vaeltaja olisi tyytynyt rekisteröimään pelkästään sen. 

Muutamaa jalkaa alempana vuoren rinteellä alkoi kohota ”vaahteraa, haapaa, pyökkiä ja kirsikkapuita, pihlajaakin. Puuston joukosta löysimme lännenkalliokielon kirkkaita marjoja ja lamosalalin hedelmiä” (s. 60–61). Thoreau kiihdytti vauhtiaan, hän myös ilmiselvästi nautti siitä. Tämä on kauttaaltaan kirjallinen strategia, jonka ainakin minä tunnen vaistomaisesti läheiseksi ja josta ilmiselvästi nautin. 

Villiydestä ja vapaudesta on Antti Immosen erinomaisesti suomentama ja huolellisesti toimittama Thoreaun tärkeimpien esseiden kokoelma. Mukana ovat uusien suomennosten lisäksi Immosen jo aiemmin kääntämät tekstit – niitä on ilmestynyt yllättävän paljon, Basam Booksilta mutta myös pienemmiltä kustantamoilta. ”Kansalaistottelemattomuudesta”-esseen ohella Thoreaun kenties kuuluisin pienimuotoinen teksti ”Kävelystä” on aiemmin ilmestynyt erillisenä kirjana sekä Markku Envallin suomennoksena (paremmalla) nimellä Kävelemisen taito (Jack-in-the-Box 1997) että Immosen omana suomennoksena (Basam Books 2021); sekin on valikoimassa mukana. Toimitustyön huolellisuudesta kertoo se, että loppuviitteitä kirjassa on yli seitsemänsataa. Niitä tarvitaan: luonnonhistoriallisten yksityiskohtien lisäksi monet viittaukset antiikin kirjallisuuteen ovat muuttuneet nykylukijalle vieraiksi. Mikä parasta, halutessaan viitteet voi jättää myös lukematta. 

Vaikka julkaisupolitiikassa on toiston makua, lopputuloksena on käyttäjäystävällisyyttä: Thoreaun pienkirjoitukset ovat nyt helposti löydettävissä samojen kansien välistä. Kuvaavaa puolestaan on se, että Villiydestä ja vapaudesta alkaa eräänlaisella luetteloiden luettelolla: ”Massachusettsin luonnonhistoria” on kritiikki Valtion eläin- ja kasvitieteellisen tutkimuskeskuksen julkaisemista osavaltion faunaa ja flooraa koskevista raporteista. Eläinten ja kasvien nimet vilisevät. 

Joskus luettelomaisuus on tiiviimpää, joskus laveampaa. Toisinaan se virtailee kuin laiska puro, toisinaan kysymys on suoranaisesta vyörytyksestä (nimitys tuntuu kylläkin rahvaanomaisuudessaan väärältä Thoreaun lauseiden hienouden rinnalla). Tunnusomaista on joka tapauksessa niin sanotun luonnon tarjoamien aistivaikutelmien paljous tai kokonaisvaltaisuus – ja huolellisuus niiden muistiin kirjaamisessa. Luonto paitsi näkyy myös kuuluu, tuoksuu ja tuntuu. En tiedä, onko kukaan tutkinut Thoreaun kokemuksen haptisuutta; itse en muista kenenkään kirjoittaneen syksyn kuivista lehdistä niin yksinkertaisen vastaansanomattomasti kuin Thoreau esseessään ”Syksyn värit”.

Luonto paitsi näkyy myös kuuluu, tuoksuu ja tuntuu.

Vuoristo on havaintojen paikka, mutta myös yhteyksien katkeamisen paikka, ”pystyyn nostettu pohjoinen” (Fernand Braudel). Kivi liittyy siellä kiveen, mutta ihminen ei yllä toiseen ihmiseen. Thoreaulle tämä on positiivinen ilmiö:

Sivilisaation edistysaskelet pikemminkin ryömivät pitkin sen [vuorijonon] kylkiä kuin ylittävät sen huipun. Kuinka usein vuoristo toimiikaan suojamuurina ennakkoluuloa ja kiihkomielisyyttä vastaan? Näiden ylänköjen ohuessa ilmanalassa tasangon hullutukset paranevat ja puhdistuvat. (s. 65.)

Thoreaun Villiydestä ja vapaudesta -teokseen koottu esseistiikka rakentuu jännitteelle, millepä muullekaan. Oletetaan – hammasta purren – että maailma koostuu ”luonnosta” ja ”yhteiskunnasta” ja jätetään toistaiseksi huomiotta, millä kiivaudella kumpikin toiseen pureutuu. Mutta mikä on Thoreaun luonto ja mikä hänen yhteiskuntansa? Miksi edellinen on kokoelma kaikkea hyvää ja jälkimmäinen kokoelma kaikkea pahaa? Nämä ovat suuria kysymyksiä, joihin on tietenkin turha kuvitella löytävänsä yksiselitteistä vastausta. 

Ylipäätään Thoreaun kävelyseuraksi lähtevä lukija joutuu yhä kauemmas kaikesta kuvitellusta ristiriidattomuudesta ja saattaa löytää itsensä todellisuudesta saakka. 

Yksilö, elämys, luonto

Henry David Thoreau eli elämänsä Massachusettsin Concordissa. Hän toimi opettajana, luennoitsijana, journalistina ja hankki pääosan elannostaan maanmittarina. Eläessään hän sai julki vain kaksi teosta. Toinen niistä on jälkimaailman suuressa arvossa pitämä Walden. Elämää metsässä (uusin suomennos Antti Immonen, Kirjapaja 2010). Koska teos kuvaa kahden vuoden periodia erakkomajassa metsän keskellä, alettiin sen kirjoittajaa pitää erakkona. Jälkisanoissaan Immonen oikoo tätä ja muita Thoreauhon liitettyjä vääriä käsityksiä. Kirjailija kierteli paitsi erämaissa myös ihmisten parissa (maanmittarillehan tämä on välttämätöntä), opetti ja neuvoi, oli kenties seurallinenkin. 

Ei kannata unohtaa tätäkään: kreikan ja latinan taitoisena Thoreau oli yhteydessä koko valtavaan länsimaisen kulttuurin perinteeseen; tässä metaforisessa mielessäkään hän ei ollut eristyksissä. Esimerkiksi vuorelle noustessa Thoreaulla ja Fullerilla oli matkalukemisena alkukielistä Vergiliusta. Tämä tosin johtaa kirjoittajan havaintoon, joka saattaa sekin olla yhteiskuntakriittinen: ”Aamulla ohittamamme koulun lapsetkin olivat käyneet läpi Rooman sodat ja lausuneet niiden hälytyshuudot jo ennen kuin olivat kuulleet naapurikaupunkinsa Lancasterin sodista” (s. 57). Enää tällaisesta epäsuhdasta ei tietenkään ole pelkoa. 

Kun Thoreau eli ja kirjoitti vuoden 1850 tienoilla, kirjoittivat myös Emerson, Poe, Longfellow, Hawthorne ja Melville. Euroopan kirjallisuudessa oli koettu romantiikan koulun nousu ja lasku, ja romantiikka oli rantautunut myös Amerikkaan. Ranskalaiskreivi Tocqueville oli juuri ikuistanut kehittyvän yhdysvaltalaisen yhteiskunnan erikoispiirteet maailmankirjallisuuteen teoksessa Demokratia Amerikassa. 

Emersonin kanssa Thoreau muodosti niin sanotun transsendentalistien koulukunnan, vaikkei ainakaan jälkimmäinen varmaan koulukuntia arvostanut. Standardimääritelmän mukaan transsendentalistit korostivat yksilöä, elämystä ja luontoa – toisin sanoen samoja asioita kuin vanhan maailman romantiikka aina Jenasta hamaan Cumbrian kreivikuntaan. 

Ainutlaatuisuutta ei pidä koskaan liioitella. Totta kai Thoreaulla oli esikuvia, tietoisia tai tiedostamattomia. Mainitsen vain yhden, englantilaisen runoilijan ja himokävelijän Samuel Taylor Coleridgen (1772–1834). Hänen ajoittain pakonomaisiksi muuttuneet kävelyretkensä olivat työntekoa – siis runoilemista – ja silmän harjaannuttamista luonnon yksityiskohtien rekisteröimiseksi. Samalla Coleridge suunnitteli tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa (ks. Richard Holmes, Coleridge. Early Visions, 1772–1804, Viking Penguin 1990). Ehkei sitäkään eroa pidä liioitella, että Coleridge riensi kohti parempaa maailmaa, Thoreau tuntui rientävän maailmasta pois.

Thoreaun luonto ei ole luontoa yleensä, se on romantiikan Luontoa.

Immonen sanoo muuttaneensa käännöksessään alkutekstin isolla kirjoitetun Luonnon pienen alkukirjaimen luonnoksi. Se helpottanee lukemista, mutta jättää vähemmälle huomiolle oleellisen asian: Thoreaun luonto ei ole luontoa yleensä, se on romantiikan Luontoa. 

Esimerkkejä riittää: ”Luonnon läheisyydessä näyttää siltä kuin ihmisen toimet olisivat mitä luonnollisimpia, niin kevyesti ne käyvät sen kanssa yksiin” (s. 25). Ja: ”Luonto on aina myyttinen ja salaperäinen. Se toimii neron vapaudella ja kiihkolla. Sillä on yhtä ylellinen ja rönsyilevä tyyli kuin taiteella.” (s. 31–32.) Kaiken lisäksi Luonnolla on jokin salattu ydin, jota (luonnon)tiede ei tavoita: ”Tieteen kanssa on niin kuin etiikankin, emme voi tietää totuutta minkään kojeen tai menetelmän avulla. […] Monet laitteet ja taidot apunaankin kaikkein tieteellisin on nimittäin lopulta sellainen terve ja ystävällinen ihminen, jolla on hallussaan eniten intiaanin viisautta.” (s. 36.) 

Sellainen ihminen – intiaani tai valkoinen – voi tunkeutua Luonnon ytimeen ja ymmärtää sitä. Ehkä tässä on enemmän kaikuja Goethen kuin intiaanien viisaudesta? Goetheläinen luonnontiede oli eräs romantiikan keskeisistä virtauksista, ja olisi houkuttelevaa lukea Thoreaun kuvauksia syksyn lehtien väreistä rinnan Goethen Väriopin kanssa. 

Ilman suhdetta ihmiseen, ilman ihmisen läheisyyttä tämä Luonto – niin, onko sitä olemassa? 

Romantiikasta: Thoreau asettaa vastakkain kaksi (taidenäyttelyssä?) näkemäänsä panoraamamaalausta. Toinen, ”unikuva keskiajalta”, esitti Reiniä, toinen sen hetkistä Mississippiä puukuormineen ja höyrylaivoineen. ”Silloin tunsin, että juuri tämä meidän aikamme on sankareiden aikaa” (s. 269, kursivointi alkutekstissä). Vaikka Thoreau kuinka arvosteli ihmisten yhteiskunnallisia pyrkimyksiä ja kaupallista toimeliaisuutta, tässä häneen tuntuu tarttuneen aikakauden henki, romanttisesti ilmaistuna sen ”positiivinen pöhinä”. Suunnilleen samoihin aikoihin sitä kriittisesti ylistivät de Chateaubriand muistelmateoksensa lopuksi ja Marx Kommunistisessa manifestissa, ainakin rivien välissä. 

Thoreaun Rein-passus on oppikirjaesimerkki siitä, miten mennyt ei ole vain siellä jossain ja nykyisyys vain tässä; ne vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa. Romantiikan Reinin ja realismin Mississippin ironista vastakkainasettelua jatkoi muutama vuosikymmen myöhemmin Mark Twain Huckleberry Finnissä: Grangefordin mamselli elää uudelleen romantiikan kuolemanpalvontaa, Huckin pään ovat sekoittaneet runolliset seikkailukertomukset, Ranskan kruununperillisestä haaveillaan Alexandre Dumas’n virittämässä hengessä. 

Tottelisinko?

Thoreaun yhteiskuntakriittinen teksti ”Kansalaistottelemattomuudesta” on maailmankirjallisuuden kuuluisimpia yksilönvapauden, kenties myös anarkismin, puolustuksia. Tai onko se edes yhteiskuntakriittinen? Jos ”yhteiskunnalla” tarkoitetaan instituutioita, yleisesti säänneltyä järjestystä tai moraalista suhdetta valtioon, sitä Thoreaulle on hädin tuskin olemassa. Se on korkeintaan kuin hyttysen ärsyttävä ininä kesäyössä. 

Tässä asiassa hän ei saanut tartuntaa ”vanhasta maailmasta”, joka 1800-luvun alkupuolella kääntyi hegeliläisen organistisen valtioteorian kannalle. Järki ja vapaus eivät Thoreaulle todellistuneet valtiossa vaan nimenomaan luonnossa. On syytä ottaa huomioon historialliset olosuhteet: kirjailija eli muutama vuosikymmen sitten syntyneissä Yhdysvalloissa, jossa valtion kanssa oli (ja on) niin ja näin… 

Mielikuvien tasolla Thoreau tuntuu vartioivan jotain amerikkalaista mittaamattomien etäisyyksien teoriaa. Aina on tilaa paeta esivaltaa, aina voi vaeltaa lännestä yhä kauemmas länteen. Euroopasta katsottuna tämä asennoituminen tuntuu vaikuttavan monen yhdysvaltalaisen ilmiön taustalla aina westerneistä aselakeihin, oman onnensa seppänä olemisesta Capitol-kukkulan draamaan. Yhteiskunta orjuuttaa orjansa, mutta Thoreau ei tunnu ajattelevan, että yhteiskunta voisi ne vapauttaa. Se jää sankarillisen yksilön tehtäväksi. 

Kyse on jälleen kirjallisesta strategiasta, todellinen ihminen ei tietenkään ole näin yksiselitteinen. 

Loppuviitteessään Immonen paljastaa, että Thoreau oli innokas sanomalehtien lukija, siis yhteiskunnallisten asioiden seuraaja. Vaikka sosiaalisuus itsessään saattoi olla Thoreaulle epäkohta, sosiaalisten epäkohtien unohtamista hän ei itselleen sallinut. Villiydestä ja vapaudesta -kokoelmasta voi lukea, miten kirjailija kohotti äänensä (kysymys on luennosta) puolustamaan orjien vapauttamiseksi sissitoimintaa harjoittanutta kapteeni John Brownia (1800–1859). Tämä USA:n historian sankari tuomittiin maanpetoksesta Virginian valtiota vastaan ja hirtettiin. Thoreaun näkemyksen mukaan kuolemaan asteleva soturi oli ennen kaikkea elänyt, ja Brownin kohtalo sai hänet julistamaan:

Näyttää siltä kuin Yhdysvalloissa ei olisi aiemmin kuollut yhtään ihmistä, sillä kuollakseen on ensin elettävä. En usko heidän hautajaisiinsa ruumisvaunuineen ja arkkuvaatteineen. Tapaukseen ei liittynyt kuolemista, koska elämääkään ei ollut; he vain mätänivät tai lahosivat pois, paljolti siten kuin he olisivat mädänneet ja lahonneet muutenkin. (s. 210–211.)

Mitä kirjalliseen tehoon tulee, näiden ja välittömästi seuraavien lauseiden äärelle tuleminen maksaisi koko Villiydestä ja vapaudesta -teoksen lukemisen vaivan. Ne ovat kuin ”Vuorisaarnan” jakeita: saarnana ja opetuksena velvoittavia, päämääränsä kannalta saavuttamattomia. 

Monesta saarnamiehestä Thoreaun erottaa hänen tyylillisen kirjonsa laajuus, ennen kaikkea huumori. Immonen luettelee monia yhdysvaltalaisia kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka ovat ottaneet oppia Thoreaulta. Kotimaisista saarnamiehistä hän mainitsee mahdollisena vaikutteiden saajana Pentti Linkolan (vaikkei tämä ainakaan eksplisiittisesti Thoreaun oppilaaksi tunnustautunutkaan).

Kenties romantiikan kaikuja kaikkialla?

Suoria yhteyksiä klassisiin suomalaisiin luonnonkuvaajiin ei taida olla. Mutta kirjan luettuaan alkaa pitää Juhani Ahon kuuluisaa lastua ”Kosteikko, kukkula, saari” kovin thoreaulaisena. Sitten mieleen tulevat Paulaharju, Pälsi, I. K. Inha… Kaikki tuntuvat kalastavan samalla apajalla, ja apaja on suuri ja antoisa. Kenties romantiikan kaikuja kaikkialla? 

Myönnän epäröimättä, että Thoreau-luentani on vinoutunut: asetan etualalle hänen luontoaiheensa yhteiskunta-aiheiden kustannuksella. Tähän saattoi osaltaan vaikuttaa myös lukemisen ajankohta ja ympäristö. Nautin Thoreaun esseistä samalla kun nautin kesäisestä luonnosta, luin niitä helsinkiläisessä puistossa, Sysmän suviyössä ja Loppijärven rantaniityllä. 

Vai nautinko sittenkin kesäisestä Luonnosta?