Ihmisen tyytymättömyys osaansa ja olemiseensa, onnen etsintä – identiteetin rakentaminen ja itsensä hyväksyminen ovat Hermann Hessen kriittisesti aatteisiin suhtautuvan romaanin keskeisiä teemoja. Siddhartha on brahmaanipapin poika, kaunis, viisas, älykäs, ihailtu ja rakastettu, mutta silti levottomuus ja tyytymättömyys ajaa häntä. Hän ei tunne iloa, ei ole mieltynyt itseensä – ei saavuta sisäistä sielunrauhaa, tyyneyttä ja tasapainoa. Brahmaanien viisaus ja oppi eivät tuo hänelle onnea – se olisi löydettävä omasta itsestä, mutta mitä tietä? Olisiko yhtä ja ainoata, yleispätevää oikeata tietä olemassakaan?

Tästä alkuasetelmasta Hesse johdattaa päähenkilönsä ja lukijansa matkalle toisilleen vastakkaisten aatteiden ja elämäntapojen maailmaan. Hän etäännyttää ja vieraannuttaa lukijan teemoistaan sijoittamalla tarinansa Intiaan ja antamalla kerronnalleen näennäisen keveän ja joutuisasti etenevän legendan muodon. Tarinan voi lukea opettavaisena moraliteettina, mutta itse asiassa Hesse pureutuu syvemmälle elämänfilosofioiden opillisiin rakenteisiin ja niiden merkitykseen subjektin rakentumisen kannalta.

Kerronnan konstruoimien aatteellisten asetelmien avulla Hessen kritiikki ja epäily erilaisia uskontoja ja ideologioita, hyvää elämää tarjoavia oppeja ja opettajia kohtaan voimistuu, syvenee ja saa älyllistä särmää. Askeesi, buddhalaisuus, liike-elämässä rikastuminen, kurtisaanin tarjoamat aistilliset nautinnot ja luonnonmukainen vaatimaton elämäntapa tarjoavat Siddharthallle turvallisuutta ja mielenrauhaa, mutta vain hetkellistä helpotusta ja huumaa, kunnes vihdoin aina päätyvät kyllästymiseen, pitkästymiseen, epätoivoon ja itseinhoon. Hartauden harjoittamisen muodot ja tavat muuttuvat, mutta päämäärä, itsensä unohtaminen, pysyy samana.

Kun mielenrauhaa ei löydy valmiista opeista, niin mistä sitten? Asetelmiensa avulla Hesse käy erittelemään elämänfilosofioiden toimintamekaniikkaa. Buddhalaisuus tarjoaa vapahdusta elämän kärsimyksestä, mutta tuon aatteen seuraaminen merkitsisi minuuden menettämistä ja Buddhan opin omaksumista minuuden ja identiteetin ytimeksi, laumasieluisuutta, joka itsenäisesti ajattelevalle ihmiselle ei sovi. Siddhartha luopuu kaikista opeista, sillä ne eivät merkitse vapautta, vaan johtavat älylliseen karsinointiin ja vangitsevat minuuden itseensä.

Kauniin kurtisaanin ja Siddharthan avulla Hesse esittää älyllisen ihmisen dilemman. Hän hahmottelee eräänlaisen yli-ihmisopin muunnelman, jossa tavallisissa askareissaan ahertavat oppimattomat maanviljelijät, kauppiaat ja käsityöläiset nähdään kehittymättöminä lapsi-ihmisinä, jotka hakevat turvaa ulkoisista opeista seuraamalla esimerkiksi Buddhaa. Sen sijaan jumalat hyljännyt Siddhartha löytää turvallisuuden tunteen omasta minuudestaan. Edellinen ihmistyyppi on kuin maailman tuulten riepottelema värisevä lehti, jälkimmäinen kuin vakaa kiintotähti, joka luo omat lakinsa ja oman ratansa.

Hessen luoma asetelma on kärjekäs. Nautiskelija-Siddhartha elää maailman ja ilojen ylellistä elämää, kuitenkaan tuntematta yhteenkuuluvuutta maailman kanssa. Hän kyllä suhtautuu lapsi-ihmisiinkin ymmärtävästi, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti, oppii heiltä paljona, mutta samalla arvostelee heidän turhamaisuuksiaan, tapojensa narrimaisuutta ja epäkäytännöllisyyttä. Tämän toiseuden kautta hän ymmärtää omatkin heikkoutensa. Rakastelun ilojen ja nautintojen palvominen luo rakastelun tekniikasta taidetta, mutta aito rakkaus sinänsä näyttää mahdottomalta. Se on mahdollista vain lapsi-ihmisten parissa. Omaisuuden karttuessa ja nautintojen runsaudessa vierauden tunne kasvaa, hän veltostuu sekä fyysisesti että henkisesti, elämä tuntuu tympeältä ja inhottavalta, pelko ja epätoivo valtaavat tietoisuuden – ollaan taas romaanin alkuasetelmassa.

Ei siis valmiin opin seuraaminen, vaan ikuinen etsintä johtaa mielenrauhaan, vai johtaako? Olisiko se vihdoin oikea tie vapauteen tästä alati toistuvasta elämän syklistä? Kenties näin voi sanoa Buddhasta, sillä ei hänkään omalla opillaan tyyneyttään ja mielenrauhaansa saavuttanut, vaan etsimällä ja kulkemalla omaa tietään, toteuttamalla syvällisesti itseään ja yksilöllistä persoonallisuuttaan. Samaa ei voi sanoa Buddhan seuraajasta – hän jää oppi-isänsä persoonallisuuden vangiksi.

Hesse ei säästä etsijääkään. Käsitteenä etsijä on paradoksi, ei koskaan oma itsensä vaan alati itseyttään ja identiteettiään hakeva. Etsijällä on putkinäkö, hän näkee vain päämääränsä ja tavoitteensa, on sidottu ja tuomittu ikuiseen etsintäänsä. Etsijä ei havaitse, että minuuden muodostumiselle tarpeellinen ja kaikki oleellinen on alati läsnäolevaa ja että identiteetti muodostuu läsnäolevan toisensa läpäisevistä kerroksista. Vain avoimesti maailmaan suuntautuva on vapaa ja kokee jatkuvaa löytämisen iloa, joka synnyttää aidon rakkauden maailmaa kohtaan.

Tämän tajuttuaan Siddhartha kokee vihdoin eksistentiaalisen heräämisen. Hän havaitsee, että ihminen on aina etsinyt olennaista uskontojen ja aatteiden avulla näkyvän maailman tuolta puolen, mutta se löytyykin näkyvästä maailmasta. Hän päätyy panteismiin, jossa luonto näyttäytyy yhtenä, järjestäytyneenä kokonaisuutena, saa uudenlaisen merkityksen ja tuottaa laadullisesti erilaisen maailmassa olemisen kokemuksen, joka luo ykseyden minän ja maailman välille. Se paljastaa vastakohtien ykseyden, jolloin myös annettujen oppien tarjoamat nirvana ja sansara – täyttymys ja harha – ovat yhtä. Siddharthalle olennaisen löytäminen itsestään on valtava intuitiivinen elämän ykseyden kokemus – jumalallinen valaistuminen.

Hessen pelkistetty kerronta tuottaa lukijalle joitakin syvällisiä oivalluksen hetkiä, houkuttelee vertailemaan erilaisten elämäntapojen eettisiä asenteita, olematta ollenkaan komplikoitua tai akateemista. Se virittää teemoja, joita leppoisassa kesäillassa joenrannalla ongella istuskellessaan ja maailman menoa ihmetellessään voi mietiskellä ja makustella, mielessään romaanin moraali: ”tärkeintä elämässä on ajattelemisen, odottamisen ja paastoamisen taito’.

Dela artikeln: