Sensein salkun ensimmäisellä sivulla istutaan ravintolassa, tarkemmin sanottuna Satorun baarissa, ja tilataan tonnikala-ateria. Seuraavalla sivulla syödään valasta. No, valas ei ole kala eikä tonnikala nisäkäs. Ja baarinpitäjän nimi muistuttaa harhaanjohtavalla tavalla satoria, valaistumista.

Mutta mitä nyt yhdestä valaasta, romaanin alkuasetelma saadaan kohdalleen: Tsukiko-niminen keski-ikäänsä lähestyvä nainen käy tässä baarissa syömässä ja juomassa sakea (ehkä tonnikala muuttui saken ansiosta valaaksi). Hän käy siellä lähestulkoon joka päivä. Jonakin noista päivistä tiskin ääressä hänen vierellään istuu selkä suorana vanhempi mies, joka tunnistaa hänet. Mies on häntä kolmisenkymmentä vuotta vanhempi, hänen entinen opettajansa, jota Tsukiko kutsuu läpi romaanin senseiksi, opettajaksi, ja pian he huomaavat tapaavansa toisensa samassa paikassa harva se päivä.

Hämärästä ulos lintujen lauluun, tuulen suhinaan

Tällaisesta tilanteesta, josta mikä tahansa länsimainen romaani alkaisi nostaa kierroksia ja vyöryttää tapahtumia, Kawakamin romaanissa ei pitkään aikaan tunnu tapahtuvan kunnon liikahdusta mihinkään suuntaan. Istutaan baarissa. Puhutaan muodollisen kohteliaasti. Senseistä emme saa oikein minkäänlaista kuvaa, vaikka rekisteröimme tietysti hänen kevyen pidättyväistä ironiaa sisältävän tapansa puhua ja tehdä älykkäitä huomioita. Tsukiko on romaanin minäkertoja, mutta hänen taustastaan ei tunnu vuotavan mitään paljastavaa, ei hänen työelämästään sen enempää kuin ihmissuhteistaankaan. Huomaamme toki, että hän on kovin mieltynyt saken juomiseen, ja jossain parinsadan sivun tienoilla mainitaan sivumennen huoli maksan arvojen heilahtelusta.

Kawakamin proosassa ihminen on sekä itsestäänselvyys että arvoitus niin kuin häntä ympäröivä luonto.

Baarin vastakohtana romaaniin kuvataan luontoa. Sensei ja Tsukiko käyvät sentään sienessä tutustuttuaan hiukan paremmin. Ja ruoista, ruoanlaitosta ja syömisestä puhutaan yleensäkin kuin pyhistä toimituksista. Romaani jakautuu kahden ympäristön vuorottelulle, tavallaan niiden väliselle dialogillekin. Toisaalta on baarin sakentäyteinen hämärä, toisaalta avara luonto, jossa huomiot tapahtuvat samaan tapaan kuin haikurunoudessa: ajatukset ja tunneliikahdukset kuvataan luontoelämysten kautta. Aina kontrasti baarin tunkkaisen hämärän ja puhtaiden luonnonvaikutelmien välillä ei ole kovin selkeä: joskus luonnossa kuljeskelu tuntuu suorastaan jatkumolta ryyppäämiselle.

Kawakamin proosassa ihminen on sekä itsestäänselvyys että arvoitus niin kuin häntä ympäröivä luonto. Kaiken sen, mikä perinteisissä ja tutuissa, ja siis lähinnä länsimaisissa, ihmissuhdekuvauksissa tuodaan yleensä selkeästi ja määrätietoisestikin näkyviin, romaanin kertoja jättää pinnan alle ja näkymättömiin. Syödään simpukoita, mustekalaa, hörpitään misokeittoa, ja kaikkeen tähän suhtaudutaan vakavalla hartaudella. Aivan kuin Tsukiko antaisi vatsansa ja makuhermojensa ajatella ja puhua, ettei hänen tarvitsisi käydä käsiksi siihen, mitä hänen päässään pyörii. Ilmeistä on kuitenkin kaipuu läheisyyteen toisen ihmisen kanssa.

Näkymättömät sisällöt

Kawakamin estetiikka ei paljasta sisältöjä heti eikä kovin pian myöhemminkään: herkullisella tavalla kerronta kääntää lukijan huomion pois juuri siitä, mihin se jonkin pienen vihjeen varassa on kulloinkin suuntautumassa. Toisin kuin länsimaisessa kerronnassa, kirjailija peittää toistuvasti psykologiansa ihmisiään hallitsevan tapakulttuurin alle, ja sellaisena kirja opettaa meille uudenlaista kokonaisuuden hahmottamista hiukan samaan tapaan kuin vaikkapa kiinalaisen Yu Huan tai eteläkorealaisten Kuyng-sook Shinin ja Han Kangin teokset.

Lopussa kerronta tihentyy aivan yllättäen, ja syynä siihen on varmasti yhtä paljon joka käänteessä kumottujen sake-tokkurien määrä kuin opettajan ja hänen oppilaansa kiusallisen selväksi käyvä fyysinen läheisyys.

Romaanin keskeinen metafora, sensein salkku, avautuu ja jättää kaiken avoimeksi.

Romaanin viimeiset viitisenkymmentä sivua ovat herkullista proosaa. Rakkautta vailla romantismia, ihmissuhteita vailla selkeitä taustoja: länsimaiselle kirjallisuudelle tuttuja kausaalisia polkuja Kawakami kulkee harvoin ja harkiten. Tällainen kerronta houkuttelee lukijan vaivihkaa erilaiseen lukutapaan kuin hän todennäköisesti on tottunut. Samoja aiheita, joille koko länsimainen kirjallisuus rakentuu, tuodaan esiin niin erilaisilla keinoilla, tekisi mieli sanoa eri käsialalla, että vanhalle tarinalle tulee uusia merkityksiä, uudenlaista substanssia. Romaanin keskeinen metafora, sensein salkku, joka kiertää tarinan mukana sen kaikissa käänteissä kuin sylikoira tai opettajan kolmas käsi, avautuu ja jättää kaiken avoimeksi, yhtä aikaa kumman mystisellä ja itsestään selvällä tavalla.

Romaanin sisällöstä ei pidä kertoa liikaa, koska silloin pilaa lukijalta siihen tutustumisen vaivan ja ponnistuksen. Kerronta vaikuttaa alkuun pitkän pitkältä hitaalta ja hyvin loivalta nousulta, joka ei todellakaan tuo näkyviin muita kuin täysin sovinnaisia ja siksi triviaalilta tuntuvia aineksia. Romaanin lopun valoisat, vilkkaat ja oudosti lähes hallusinoivat, kummallisessa keskinäisessä järjestyksessä toisiaan seuraavat tilanteet ja tekstijaksot tuovat mieleeni vaikutelman kuin kulkisi buddhalaisessa temppelissä jonkun Charles Bukowskin kanssa… tai ei sentään Bukowskin, Takeshi Kaiko (Kesän pimeys, Keltainen kirjasto 1977) tulee pikemmin mieleen.

Salkun kielioppia

Useimmiten hyväkin romaani on lopussa sanonut sanottavansa ja tyhjentänyt itsensä. Sensein salkku sen sijaan jää ihmeellisellä tavalla auki: se tuntuu jatkavan puhettaan sanattomasti, sanojen loputtua.

Minulta tämä romaani olisi varmaan jäänyt kesken, ellen olisi luvannut kirjoittaa siitä arvostelua. Joku, olikohan Umberto Eco, on jossain sanonut, että romaani opettaa lukijaansa ensimmäiset sata sivua lukemaan itseään. Minulla totuttelua kesti Kawakamin kohdalla 150 sivun verran, ehkä siksi että olen hidas oppimaan.

Romaani opettaa lukijaansa ensimmäiset sata sivua lukemaan itseään.

Toinen syy on arkisempi ja vähemmän metafyysinen. Suomennos ei toiminut ihan niin kuin olisin toivonut. Luulen, että kääntäjällä on ollut samantyyppisiä vaikeuksia löytää romaanin maailma ja sen luonnollisiksi tarkoitetut sävyt kuin minulla suomennosta lukiessani. Syntyi vaikutelma, ettei kustantaja ole editoinut käännöstä, sillä jotkut lauseet ovat jääneet käsittämättömän sekamelskan tasolle:

Kyseessä ei ollut ikäeromme aiheuttama kuilu, eikä etäisyys sijaintimme välillä, vaan vääjäämätön välimatka välillämme.

Ja: ”Sensein luota paettuaan vaimo oli ilmeisesti ajautunut saarelle tuovalle laivalle ja juuri tähän kylään, Sensei selitti rauhalliseen sävyyn. Vaimo oli kuulemma saman tien eronnut miehestä, jonka kanssa oli lähtenyt karkuteille. Viimeinen useammasta miehestä oli asettunut hänen kanssaan niemen kärjessä olevaan kylään.

Aikaa ja ajan rientoa suomentaja kuvaa turhan kömpelösti: ”… kun muutama vuosi kuluu, sellainen unohtuu (siis loisteputken irrotustapa katosta)”, ”Ishino-sensei avioitui yhteiskuntaopin opettajan kanssa minun vuosikurssini ollessa vielä lukiossa” ja ”… kun vuosia vierähti vielä lisää, taannuin lapsen kaltaiseksi.” Tällainen kuulostaa selittelyltä, kuten ilmaus ”liukastuin nurin”, jollaiseen japanilainen herkän taloudellinen estetiikka ei varmasti lankeaisi.

Ja jos suomentaja kirjoittaa, että ”ovella paloi paperilyhty”, se synnyttää tosiaan vaikutelman että lyhty on syttynyt palamaan, ei valaisemaan. Takamus ei sitä paitsi ole istuma-alue vaan korkeintaan istumalihas tai –elin. Kielelliset kömmähdykset ja kömpelyydet häiritsivät lukemista ja teki raskasta siitäkin, minkä kuvittelisi alkuteoksessa olleen ilmavaa ja kevyttä.

Mutta ilahduin sentään viimein, kun huomasin, että suomennos oli selvästi ytimekkäämpää loppupuolella, jolloin romaanin maailma muuttui muutenkin sellaiseksi, että siitä sai paremmin otteen. Ja kirjan luettuani olin iloinen siitä, että olin siihen tarttunut.

Dela artikeln: