Ilmasaarten seikkailut 1: Tähtisyntyiset; Herra Wolterin karnevaali

Tähtisyntyisten kerronta on taitavaa, mutta seikkailu itsessään jää melko vaisuksi. Herra Wolterin karnevaali kärsii toistosta ja tasapaksuudesta, suurin osa päähenkilöistä sen sijaan on eläviä ja uskottavia, kirjoittaa Petri Hänninen.

Liihottelua leijuvassa maailmassa

Missä ollaan ja mitä tapahtuu? Mikä on muuri, jota pitkin päähenkilöt Mise ja Davi juoksevat? Mitä se ympäröi, ja ovatko vartijat muurin sisä- vai ulkopuolella? Lukijalla kestää tovi päästä Helena Immosen Tähtisyntyiset-teoksen kyytiin. Toisessa luvussa kerronta onneksi rauhoittuu. 

Immonen on pitkän linjan kirjailija, joka on kirjoittanut niin rikoskirjallisuutta kuin useita lasten- ja nuorten fantasiaromaanisarjoja. Onpa hän ollut mukana Aku Louhimiehen ohjaaman Konflikti-tv-sarjan käsikirjoitustiimissäkin. 

Tähtisyntyisissä orvot kaksoset Davi ja Mise hyppäävät salamatkustajiksi Liehuva lohikäärme -avotaivaslaivan kyytiin ja pääsevät sen mukana tutkimusmatkalle tunnetun maailman äärien yli. Takakannen perusteella Ilmasaarten seikkailut on yli 9-vuotiaille suunnattu fantasiaromaanisarja. Sarjan avaavassa Tähtisyntyiset-teoksessa on wanhan ajan seikkailun rakenne, joka tuo vahvasti mieleen Edgar Rice Burroughsin seikkailuromaanit. Lentävän liskon hyökkäys ja ihmissyöjähyönteiset sekä etenkin avotaivaslaivan reunan yli putoavat sotilaat (s. 124) ovat kuin suoraan Burroughsin kynästä. Ei puutu kuin karmaiseva kirkaisu ennen syöksyä kuolemaan. 

Burroughsin tarinoita julkaistiin lehdissä sarjamuodossa, mikä loi niille episodimaisen rakenteen. Jotain yllättävää kohdataan, ja sitten vihulaisia mätkitään kuonoon, kunnes kaikki hyökkääjät ovat laonneet maahan. Romaanimuodossa kohtauksista tuli pelkkiä irrallisia tapahtumia, jotka liittyivät vain hatarasti pääjuoneen. Sama vika vaivaa Immosen Tähtisyntyisiä. 

Kirjassa on seikkailun ainekset. On leijuvia saaria, lentäviä purjelaivoja sekä mystistä utua, jonka päällä voisi ehkä kävellä, jos vain uskaltaisi kokeilla. Silti sarjan avaus on varovainen. Materiaalia on kenties säästelty tulevia osia varten, ja kunnon potkustartti puuttuu. Kertomuksessa on kyllä käänteitä, ja mysteereitä kehitellään, mutta ne eivät tunnu missään vaiheessa tarpeeksi merkittäviltä. Tarina ei koskaan lähde yllättävän käänteen jälkeen odottamattomaan suuntaan, ja lopulta käänne kuitataan turhankin kattavalla selityksellä. Arvoituksen ilmaantuessa sen vastaus odottaa usein parin sivun päässä. Jännitteiden nosto jää puolitiehen. 

Ei puutu kuin karmaiseva kirkaisu ennen syöksyä kuolemaan. 

Tarinan aikuiset ovat tuttavallisia ja turvallisia, ja vaikka heillä onkin salaisuuksia, ne eivät tunnu hetkauttavan päähenkilöiden elämää – ennen kuin aivan lopussa. Vaaran tuntu puuttuu. Luin kirjaa kohderyhmään sopivan lapsilukijan kanssa, joka ei syttynyt teokselle alkuunkaan. 

Meidän molempien mielestä useat kirjassa mainitut nimet ovat hoopoja. Vai miltä kuulostavat lentävä saari nimeltä Attabatta ja lemmikkikultasakaali nimeltä Poks? Nimiä valitessa ei ole paneuduttu symboliikkaan tai uskottavuuteen. Sellainen on vähän lukijan aliarvioimista. Lapsilukija toivoi tarinaan yllättäviä käänteitä ja voittamattomia pahiksia, mutta Tähtisyntyiset jolkottelee eteenpäin yksituumaisen tasapaksuna. Moinen voisi sopia paremmin nuoremmalle lukijalle. Ehkä teoksen oikeaa kohderyhmää ovatkin 6–8-vuotiaat lukijat, joille liian jännittävät käänteet voisivat olla liikaa. 

Tekijän taito ja kiinnostus vaikuttavat olevan enemmän päähenkilöiden tuntemusten ja kokemusten kuvaamisessa kuin toiminnan ja jännityksen kehittelemisessä. Kerronta on notkeaa, vaikka dialogi onkin joskus töksähtävää ja itseään toistavaa. Muun muassa mitä-, mikä- ja miten-alkuisia kysymyslauseita viljellään likaa. Parhaimmillaan kuvailu on kuitenkin vallan mainiota: 

Attabatta oli keisarikunnan eteläisin saari, yksinäinen majakka kaukana jopa Kolmiosaarista. Se oli myös valtakunnan merkittävin piikiven tuottaja, jonka kaivokset ulottuivat syvälle vuoren sisään ja tuottivat tonneittain arvokasta energianlähdettä. Siksi rahtilaivat seilasivat tänne säännöllisesti ja kuljettivat mustaa kultaa keisarikunnan muille saarille. (s. 49.) 

Entäpä jos loppukohtaus olisikin nähty jo teoksen keskivaiheilla? Se olisi virittänyt tarinan loppupuolen aivan toisenlaiseen tunnelmaan. Nyt ilmaan jää leijumaan kysymys, parantaako kirjasarja jatkossa vauhtiaan. 

Yliluonnollinen romanssi masennusmausteilla 

Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali -nuortenromaania lukiessa kaikki siihen ladatut ennakko-odotukset menivät uusiksi. Romaanin ulkoasu on lastenkirjamainen, mutta kirjastoluokkamerkintä N84.2 paljastaa, että kirja on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille, kuten myös takakansitekstin maininta iltalukiota käyvästä päähenkilöstä. Mehän emme takakansitekstejä etukäteen lue, koska ne usein paljastavat juonesta liikaa. 

Onneksi kirjailija on sijoittanut kiroilun ja rajun kiusaamiskohtauksen ennen seksiä ja päihteidenkäyttöä, joten lapsilukijani jätti teoksen yhdessä lukemisen ajoissa kesken. 

Romaani on eräänlainen Kaunotar ja hirviö -sovitus, jossa molemmat osapuolet ovat miehiä. Tunteita ja tunnetiloja kuvataan paljon, mikä sopii hyvin kertomukseen ihmisten onnella itseään ruokkivista hirviöistä. Tässä romaanissa ei syödä karnevaalikävijöitä, vaan hirviöt kaatavat heidän onnensa kurkustaan alas ja hylkäävät surulliset ihmisrievut portille. 

Kertomuksen päähenkilö, koulukiusattu Paju Lehto on taitava piirtäjä. Hän rakastaa herra Wolterin karnevaalia yli kaiken, ja erityisesti erästä siellä esiintyvää hirviötä, Jonglööriä. Paju tavoittaa piirroksillaan Jonglöörin sielun ja onnistuu pääsemään tämän lähipiiriin.  

Herra Wolterin jokavuotisessa karnevaalissa on sirkusperinteitä telttoineen, asuntovaunuineen ja pimeässä hohtavine valoineen. Itse hirviöt ovat mielenkiintoisia, vaikkakin yksiulotteisia, ja ripaus huumoria olisi terästänyt hahmojen uskottavuutta. Jonglööri on hurmaava vanhan ajan hirviö silinterihattuineen, lievetakkeineen ja teitittelyineen. Hahmo on niin elävä, että hänet näkee edessään. 

Näen teoksessa samanlaista teatraalisuutta kuin japanilaisissa mangoissa ja anime-elokuvissa, sekä hyvässä että pahassa. Ylipäätään anime-henkisyyden sovittaminen suomalaiseen kirjallisuuteen ei ole ollenkaan huono juttu. 

Perkiö on sekoittanut tekstiinsä 2020-luvun puhekielisyyttä ja ilmaisuja. Esimerkiksi ”pausettaa”-tyylinen englantia ja suomea sekoittava finglish on ominaista nykypuheelle. On mielipidekysymys, pitääkö siitä vai ei. Joka tapauksessa lapsilukijakin huomautti, että ”artisti” tarkoittaa suomen kielessä muusikkoa eikä piirtäjää. 

Herra Wolterin karnevaali -teoksessa minua häiritsee eniten kielen kuivakkuus. Lause ei lähde lentoon, vaikka yritystä onneksi on. Kirjailija eksyy usein kuvailemaan juonen kannalta vähemmän tärkeitä asioita, kuten nakkikastikkeen laittoa ja sisarusten remuamista ja tekee sen väkinäisesti, kuin pakotettuna. Kokonaisuus ei ole täysin hallinnassa. 

Lause ei lähde lentoon, vaikka yritystä onneksi on.

Tarina on ohut, ja sitä on yritetty tihentää psykologisella pohdinnalla ja sisäisellä ristivedolla, mutta lopputulos on silti tasapaksu. Silloin tällöin onnistumisia sentään on: 

Kun hänen masennuksensa ohitti tietyn pisteen, voimakkaat tunnepiikit jäivät. Silloin itkemisen taitokin pääsi huomaamattomasti ruostumaan. Kaikki vuosien aikana tunnettu suru ja ahdistus kuivuivat kokoon ja puristuivat tyhjyydeksi, jota ei pystynyt purkamaan edes itkemällä. (s. 103.) 

Tasapaksuus johtuu kerronnan rytmistä. Olisi ollut hyvä miettiä, milloin on aika kiiruhtaa ja milloin hidastaa, eikä kaikkea tarvitse yrittää kertoa samalla kertaa. Dialogissa ja kertovassa tekstissä alleviivataan itsestäänselvyyksiä, ja toistoa on paljon. Jos kertoo saman asian useita kertoja eri sanoin, tulee vain käyttäneeksi paljon sanoja, mutta itse sanoma ei kasva. 

Tarina olisi toiminut paremmin, jos osa hirviöiden ominaisuuksista olisi pidetty pimennossa ja asiat olisivat valjenneet lukijalle samaan aikaan kuin päähenkilö Pajulle. Nyt lukija pääsee alusta saakka päähenkilön edelle, ja arvoitusten puute syö jännitettä. Yritys on ehkä ollut päinvastainen, ja tarkoituksena on ollut saada lukija jännittämään, koska hän tietää enemmän kuin Paju.  

Teoksen romanssi-, kiusaamis- ja masennusjuonet ovat liian suoraviivaisia eivätkä tarjoile yllätyksiä. Jotkin asiat olisi voinut tuoda esiin aiemmin kuin juuri sillä hetkellä, kun ne ovat jo käsillä, kuten teoksen lopulla puskista eteen läsähtävä koeviikko, jolla ei ole tarinan kannalta merkitystä. Tarina olisi voinut toimia paremmin, jos sivujuonille olisi muodostettu moniäänisempi verkosto luomalla eri aiheille sivuhenkilö, joka kuljettaa juonta. Esimerkiksi metsästystä harrastava sukulainen olisi vahvistanut Pajun epäilyksiä siitä, mitä hirviöt syövät. Koeviikosta olisi voinut rakentaa lähenevän aikarajan, kun päähenkilön kaveri olisi muistutellut lukemaan kokeisiin. 

Hirviöt ovat itse asiassa ostettuja orjia ja ihmiskaupan uhreja. Ainakaan kertaakaan ei mainita, että he saisivat ylläpidon lisäksi työstään palkkaa. Hirviöt kärsivät selvästi Tukholma-syndroomasta Herra Wolteria kohtaan. Ihmis- tai siis hirviökauppa olisi voinut tuoda tarinaan uuden näkökulman ja kenties myös sanottavaa. 

Päähenkilö Paju on uskottava, moniulotteinen henkilöhahmo, mutta hirviöt ovat yhden luonteenpiirteen karikatyyrejä. Etäisimmäksi ja epäuskottavimmaksi jää itse Wolter, karnevaalin omistaja ja tirehtööri. Hänen olemuksestaan ei saa minkäänlaista otetta, koska annetut palaset eivät istu keskenään samaan kuvaan. Minkä ikäinen hän on, mistä hän on tullut, ja miksi hän käyttäytyy kuin Hollywoodin kliseinen raharikas? 

Minusta tuntuu, että Herra Wolterin karnevaali on kirja, joka kirjailijan on ollut pakko kirjoittaa, jotta hän saa tarinan pois päästään. Nyt kun se on tehty, seuraavaksi voi kirjoittaa jotain aivan uudenlaista. Uskon että rahkeita riittää, kunhan kiinnittää huomiota rytmiin, toiston karsimiseen ja kertomuksen rakenteeseen.