Karkkiautomaatti

Karkkiautomaatti on osuva nimi Inka Nousiaisen viidennelle romaanille. Nousiaisen tekstin voima on pysäytetyissä kuvissa ja suussa sulavan lyyrisissä yksityiskohdissa. Karkkiautomaatti on lähempänä viihdettä kuin vakavaa romaanitaidetta, mutta keveydestään huolimatta sillä on sanansa sanottavanaan.

Inka Nousiainen on nuoreen ikäänsä nähden harvinaisen paljon julkaissut kirjoittaja. Aiemmat neljä romaania ovat saaneet myös kriitikoiden tunnustuksen. Kymmenen vuotta sitten julkaistu esikoisromaani Kivienkeli teki Nousiaisesta kaikkien aikojen nuorimman Topelius-palkinnon saajan.

Nousiaisen tyyli kirjoittaa on persoonallinen. Parhaimmillaan hän tekee kirkkaita havaintoja ja osuvia oivalluksia huomaamattomista arjen asioista, kuten vasta avatun viinipullon pulputuksesta tai kuumeen aiheuttamasta utuisesta olosta. Monin paikoin kieli on niin visuaalista, että se miltei kelpaisi draamakäsikirjoitukseksi. Tiheään toistuvat lyhyet lauseet alkavat kuitenkin pidemmän päälle rasittaa – ne tuovat lukemiseen hakkaavan rytmin. Ja-alkuisten lauseiden määrä pistää myös silmään.

Nousiaisen tyylin perustavimmat piirteet tulivat jo Kivienkelissä vahvasti esille. Kiinalaiset kengät (1996) ja Seitti (1998) kuvasivat nekin nuorten aikuisten soutamista ja huopaamista ongelmien ja onnen välillä. Kaksi kevättä (2001) oli askel kunnianhimoisempaan kirjoittamiseen; se on tyyliltään ja tematiikaltaan kypsempi romaani. Siinä Nousiainen kehitti loistoon tavaramerkkinsä, kahden toisiaan kommentoivan aikatason kuljettamisen rinnakkain.

Turun Kirjamessuilla Nousiainen totesi lakonisesti kirjoittaneensa jälleen kirjan, jossa on pääosassa ”vähän törmäilevä tyttö”. Karkkiautomaatin Vilja työskentelee naistenlehdessä ja on omaksunut sivustakatsojan aseman: hän ei osaa tai uskalla ilmaista itseään suoraan, koska ei tiedä, mitä oikeasti haluaisi. Karkkiautomaatti on tavallaan kiltimpi painos tai nuorisoversio Louhimiehen elokuvien teemasta. Ekskursio lattesta ja raitapolvisukista pitävän kaupunkilaisneidon, jolla on kaikki hyvin mutta silti vaikeata, itsensä etsimiseen ja löytämiseen.

Ensimmäisen luvun luettelot vastustamattomista pikkuasioista assosioituvat takavuosien Amélie-elokuvaan, mutta enemmät vertailut pariisilaistyttöseen eivät ole hedelmällisiä; onhan Nousiainen käyttänyt samaa tekniikkaa jo aiemmissa romaaneissaan. Niiden, jotka eivät ole lukeneet Nousiaista, mutta pitävät Améliesta, kannattaa suunnata pikimmiten kirjakauppaan. Karkkiautomaatti tarjoaa samantapaisen viattoman, hieman naiivin sekä melankoliaan taipuvaisen maailmankuvan.

Karkkiautomaatti luottaa Nousiaisen aiempia romaaneita enemmän huumoriin ja ironiaan eikä kompastele aikeessaan. Vaikka dialogit jäävätkin pinnallisiksi, ne ovat luontevia ja soljuvia – kuten koko tarina. Nousiainen osaa pitää yllä kerronnan jännitettä ja jopa tihentää tunnelmaa loppua kohden. Viimeisistä sivuista jää pikkusievästi katharttinen olo ja tyynen hyvä mieli.