Naapurit

Inna Patrakova on pietarilaissyntyinen, nelikymppinen kirjailija, joka asuu tätä nykyä Espoossa. Hän kuuluu siis suhteellisen harvalukuiseen suomalaisten maahanmuuttajakirjailijoiden joukkoon. Hänen esikoisteoksensa oli Tulkki, joka ilmestyi viime vuonna Gummeruksen kustantamana.

Naapureissa (Соседи) kantasuomalainen Leppästen aviopari saa uudeksi mökkinaapurikseen venäläisen bisnesmiehen ja hänen bimbomaisen nuorikkonsa. Kirjan juoni rakentuu kulttuuristen erojen ja kielimuurin aiheuttamien sekaannusten varaan. Kertomus sijoittuu hyvin korkealle komediallisuuden asteikolla nousten välillä suorastaan Mr. Bean -luokkaan.

Todellakin, elokuvallisuus tulee kirjaa lukiessa mieleen, sillä niin visuaalisia monet juonenkäänteet eli oikeastaan kohtaukset ovat. Patrakova tyypittelee suomalaisparin siten, että Antti Leppänen on sohvalla viihtyvä jurrikka, joka on kiinnostunut pääasiassa penkkiurheilusta. Hänen vaimonsa Leena taas on justiinamainen suomalaisnainen, joka saattaa rangaista miestään esimerkiksi kieltämällä formulaohjelmien seuraamisen televisiosta.

Venäläisperheeseen kuuluu Nikolai, joka on ökyrikas bisnesmies. Hänellä on kuvankaunis vaimo Lena, joka saa matkapahoinvointia edetessään horjuen soratiellä 15-senttisillä korkokengillään. Venäläisnaapureihin kuuluu myös minipossu Boris, joka on nuoren emännän lemmikki. Patrakova käsittelee lempeästi kumpaakin kulttuuria, suomalaista ja venäläistä, ja niiden yhteentörmäyksiä. Tällainen lähtökohta onkin sympaattinen.

Patrakova käsittelee lempeästi kumpaakin kulttuuria, suomalaista ja venäläistä.

Juonenkäänteistä osa on ennalta arvattavissa olevia, kuten possun aiheuttamat tuhot Leppästen puutarhassa. Slapstick-tyyppisiä kohtauksia on tekstissä myös, esimerkiksi sian juokseminen avoimiin maalipurkkeihin ja Nikolain kokemattomuus loistojahdin ohjaamisessa ja siitä aiheutuvat tuhot.

Juonitapahtumat tuovat toistuvasti mieleen Jalmari Finnen Kiljusen perheen. Ehkäpä jossain on määritelty huumorikirjallisuuden peruskommellusten arkkityypit ja -tapahtumat? Patrakova onnistuu joka tapauksessa siinä, että hän tuo näitä sisältöjä nykyaikaan ja liittää niihin suomalaisen impivaaralaisuuden ja venäläisen uusrikkauden.

Suomennosta vaikea ymmärtää

Slaavilaisten kielten kaunokirjallisuudelle on oman kokemukseni mukaan ainakin jo Pushkinin ajoista luonteenomaista pitkät ja monimutkaiset virkkeet – vaikka kyllä niitä muillakin kielillä toki osataan kirjoittaa. Tässä pari esimerkkiä Naapureista:

”Onneton mökkiläinen nukkui nukkumistaan ja vietti illat seinän kokoisen television ääressä olohuoneessa tai internetissä katsellen pahanilkisten tyttökavereidensa monilukuisia bikinikuvia palmujen taustalla monivärisillä sateenvarjoilla varustetut cocktailit runsain arvokoruin koristelluissa käsissään.”

”Nikolai tuli alas, kuunteli Iidan kertomuksen, veti muissa maailmoissa olevan Antin olohuoneeseen, kaatoi hänelle kunnon lasin konjakkia ja kiiruhti nopeasti huoneeseensa katsomaan videon, minkä jälkeen otti heti puhelimen jättäen nyyhkyttävän Leenan ja doggit nähtyään pelosta käpertyneen Iidan nuoren vaimonsa hoiviin.”

Alkuperäiskielinen teos ei ole käytettävissäni, mutta voin hyvin kuvitella, että virkerakenne on suoraa lainausta venäjästä. Suomen kielessä tällainen monimutkainen nominaalirakenteiden käyttö on kuitenkin ongelmallista. Partisiippimuotoon ei suomessa sisälly esimerkiksi subjektin sukua, joka selventäisi viittaussuhteita. Ilmaisu ”otti puhelimen jättäen nyyhkyttävän Leenan ja doggit nähtyään pelosta käpertyneen Iidan nuoren vaimonsa hoiviin” on aivan liian kömpelö tullakseen ymmärretyksi. Suomentajan tulisi uskaltaa pilkkoa tällaisia rakenteita useiksi virkkeiksi. Monimutkaiset verbirakenteet aiheuttavat Naapureiden suomennoksessa ongelmia myös välimerkkien oikeakielisyyden suhteen.

Voisihan monipolvista lauserakennetta pitää toki tyylikeinonakin. En silti usko sen elinvoimaisuuteen tai oikeutukseen, jos käännetyn tekstin ymmärtäminen vaarantuu.

Maahanmuuttajakirjallisuuden kaanon muotoutuu

Patrakovan kirja on tervetullut, koska se rakentaa Suomessa asuvien vieraskielisten kirjailijoiden kirjallista perinnettä. Olisi sitä paitsi tekopyhää ajatella, että maahanmuuttajakirjailijat kirjoittaisivat vain kärsimyksestä ja muukalaisvihasta. Päinvastoin: huumoria tarvittaisiin kenties paljon enemmänkin erilaisia vihapuheita tasapainottamaan.

Voimme ruotsalaisen kirjallisuustieteilijän Magnus Nilssonin mukaan tosin kritisoida itse käsitettä maahanmuuttajakirjallisuus, koska se kohdistaa ajatuksemme kirjailijan etniseen identiteettiin, mikä saattaa eriarvoistaa kirjailijoita ja tehdä heistä pääasiassa eksoottisia kulttuuripääoman edustajia ilman omaa symboliarvoa.

Maahanmuuttajakirjallisuuden käsitettä voisi toisaalta verrata myös työläiskirjallisuuteen, jonka Raoul Palmgren toi suomalaiseen kirjallisuudentutkimukseen. Työläiskirjallisuus syntyi tietyntyyppisten taustan omaavien kirjailijoiden tuotantona, ja samankaltaisesta prosessista on kyse maahanmuuttajakirjallisuuden nykyvaiheessa.

Patrakovan kirja päättyy brechtiläiseen pastissiin ”He istuivat, nauttivat auringonlaskusta ja vaikenivat olennaisesta.” Tämä kirjan viimeinen virke kiteyttää jotain olennaista niin kirjasta itsestään kuin siitä yhteiskunnasta, jota se kuvaa.