Papyrus: Kirjan katkeamaton tarina

Papyrus muistuttaa kirjan ja ihmisen globaalista historiasta, vaikka Irene Vallejon tarkastelu onkin välimerikeskeistä.

Alussa olkoon toteamus: Irene Vallejon Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina (2019, El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, suom. Taina Helkamo, 2021) on hämmästyttävä saavutus sekä sisällön rikkauden että formaatin omaleimaisuuden puolesta. Vallejo on romaanikirjailija ja klassillisen filologian tutkija, jonka ensimmäisestä tietokirjasta on tullut aivan ansaitusti huima menestys niin kotimaassaan Espanjassa kuin maailmalla. Nyt tämä aarre on luettavissa myös suomeksi Taina Helkamon moitteettomana käännöksenä.

Papyrus kertoo kirjoista, kirjoittamisesta ja lukemisesta ennen kirjapainotaidon keksimistä. Teoksensa Vallejo on jakanut kahteen osaan: ”Kreikka keksii tulevaisuuden” ja ”Rooman tiet”. Mutta antiikin maailmaa käsittelevä jaottelu on vain summittainen kehys Papyrukselle. Taidokkaan kirjailijan ansiosta teksti kulkee sujuvasti ja suvereenisti halki eri aiheiden, paikkojen ja aikakausien. Vallejo pomppii, viipyilee, tunnelmoi, etäännyttää, tarkastelee ja luo yllättäviä yhteyksiä. Runsaana soljuva kerronta vie mukanaan, mutta samalla sitä nautiskelee mieluusti pienissä osissa. Hitaasti lukien tekstistä saa eniten irti, sillä Vallejon kirja antaa lukijalle paljon ajattelemisen aihetta.

Aleksandrian kirjasto kaiken kadonneen symbolina

Vallejo aloittaa kirjansa kuvaamalla muinaisessa Kreikassa vaeltavia ratsujoukkoja, joiden tehtävänä oli aarteenetsintä – kirjojen hankkiminen Aleksandrian kirjastoon Egyptin faaraon Ptolemaios I Soterin määräyksestä. Faarao näet halusi kirjastoonsa kaikki maailman kirjat. Vielä 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua moisesta oli mahdollista haaveilla, sillä kirjoja oli vasta rajallinen määrä.

Sittemmin kirjoista on tullut kulutustavaraa ja arjen itsestäänselvyyksiä, kuten Vallejo teoksessaan kirjoittaa: ”Uusi nimike julkaistaan puolen minuutin välein, satakaksikymmentä kirjaa tunnissa, kaksituhatta kahdeksansataa päivässä. Keskivertolukija saa luettua elämänsä aikana yhtä monta kirjaa kuin maailman kustantamot tuottavat yhden ainoan työpäivän aikana, ja joka vuosi tuhotaan miljoonia kodittomiksi jääneitä kirjoja.” (s. 377.)

Teoksessaan Vallejo palaa Aleksandrian kirjastoon tuon tuostakin, ja tietysti hyvästä syystä. Sen lisäksi, että tämä muinainen menetetty kirjasto on erottamaton osa kulttuurihistoriaa, Vallejon teoksessa se symboloi kaikkea vuosituhansien varrella kadonnutta kirjallisuutta, oli syynä sitten tahallinen tuhoaminen tai epäsuotuisat olosuhteet. Ensimmäisiä tekstejä säilöneet hauraat materiaalit – savi, nahka, kaisla, kivi, kangas, kaarna, ja niin edelleen – ovat hapertuneet, hajonneet, palaneet tuhkaksi tai hautautuneet jonnekin, mistä niitä ei enää koskaan löydetä.

Meidän näennäisesti kestävät tallennusmenetelmämme eivät ole ajan hampaissa sen parempia, vaan jossain vaiheessa myös meidän CD-levymme pyyhkiytyvät tyhjäksi, muistitikkumme hajoavat ja pilvipalvelumme katoavat. Tällaisia rinnastuksia Vallejo tekee Papyruksessa tuon tuosta. Hän kertoo huvittuneensa, kun Bob Dylan palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2016 ja modernin lyyrikon palkitsemisesta nousi valtaisa kohu, sillä missä ovat länsimaisen kirjallisuuden juuret, elleivät muinaisten runonlaulajien säkeissä?

Tällaiset huomiot saavat lukijan havahtumaan siihen, että monilta osin käsitys meidän aikamme paremmuudesta ja edistyneisyydestä on pelkkää silmänlumetta. Historia toistaa itseään. Tai sanotaan mieluummin ihmiskunta – historiakin nimittäin pakenee määrittelyjä, ja on aina jostakin tietystä näkökulmasta ja tietyin tarkoitusperin kirjoitettua.

Globaalin ja lokaalin välissä

Papyruksella on niin ikään oma positionsa. Koko kirjan läpäisee Vallejon rakkaus kieleen, sanoihin ja kirjallisuuteen, enkä usko, että kukaan bibliofiliaan taipuvainen voi sivuuttaa tätä teosta pelkällä olankohautuksella. Kiistattomista ansioistaan ja laajuudestaan huolimatta Papyrus ei ole mikään kattava maailmanhistoria bibliofiileille.

Vallejo on kerronnassaan pesiytynyt parhaiten tuntemalleen Välimeren alueelle, ja loppujen lopuksi ainoastaan vierailee muilla mailla. Rajaus on tietoinen ja ymmärrettävä, mutta kesken Papyruksen lukemisen huomaan toivovani, että käsillä olisi myös jokin vastaava, esimerkiksi muinaista Kiinaa tai Intiaa käsittelevä teos täydentämässä Vallejon tarjoamaa kuvaa kirjojen historiasta.

Maailmamme on ollut globaali kauemmin kuin käsitämmekään. Esimerkiksi Aleksanteri Suuren Intiaan ulottuneet sotaretket 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua yhdistivät Euroopan mantereen monin tavoin Aasiaan. Sanotaan, että tämän suuren valloittajan sotaretket veivät kreikkalaisen kulttuurin itään, mutta liikehdintä ei ole ollut missään nimessä yksisuuntaista. Itäisten vaikutteiden huomioimisen Euroopan mantereella olisin toivonut näkyvän paremmin Vallejon kirjassa, vaikka vain eurosentrisyydestä irti pyristelemisenkin nimissä.

Vaatikaamme kaanonilta enemmän

Monia muita kulttuurihistoriankirjoituksen totuttuja kaavoja Vallejo ravistelee ansiokkaasti. Hän marssittaa esiin antiikin maailmassa eläneen ja kirjoittaneen naisen toisensa perään. Vallejo muistuttaa lukijaa moneen otteeseen siitä, että vaikka naisäänet puuttuvat lähes tyystin klassisen kirjallisuuden kaanonista, sinne kiistatta kuuluvia kirjailijoita ja runoilijoita on olemassa.

Sinnikkäällä arkistotutkimustyöllä, jota Vallejo kuvaa teoksessaan kiehtovasti ja myös huvittavasti, hän on löytänyt naiskirjoittajista mainintoja, joskus jopa fragmentteja näiden kirjoituksista. Lähteet saattavat usein olla pelkkiä sivulauseita vanhoissa teksteissä tai kuin ihmeen kaupalla säilyneitä kirjeenpalasia. Vaikka joillakuilla materiaalia olisi ollut pieniä katkelmia enemmänkin, ne on silti saatettu sivuuttaa tyystin, kun kirjallisuuden historiaa on rakennettu.

Eräs esimerkki on keisari Augustuksen aikana eli ajanlaskun alun vaiheilla elänyt roomalainen Sulpicia. Hänen kuusi poikkeuksellisen rohkeaa, intohimoa ja kiellettyä rakkaussuhdetta kuvaavaa runoaan ovat säilyneet meidän päiviimme saakka vain sattumalta, erään miehen runojen lomaan tallennettuina. Teoksessaan Vallejo listaa Sulpician lisäksi nimeltä monia muitakin antiikin ajan kirjailijanaisia. Heitä kaikkia yhdistää ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluminen, mikä mahdollisti luku- ja kirjoitustaidon harjoittamisen. Varakkaan väestön naisten piti kouluttautua, jotta he osaisivat äidin roolissa kasvattaa lapsensa kunnollisiksi, sivistyneiksi kansalaisiksi.

Luku- ja kirjoitustaito on ollut läpi historian yhteiskunnallisen vallan ja täysivaltaisen toimijuuden edellytys. Papyruksessa tarkastellaan yksityiskohtaisesti näiden keksintöjen kehitysaskelia sekä niiden leviämistä yhteiskunnissa ja yhteisöissä. Antiikissa orjuuteen joutuminen ei katsonut kansalaisuutta, yhteiskuntaluokkaa tai ihonväriä, mutta etenkin Roomassa orjat saattoivat olla oppineempia kuin isäntänsä. Tämä oli isännille myös eduksi – orjathan saattoivat tehdä ikävystyttävät kirjanpitotyöt heidän puolestaan.

Sen sijaan Yhdysvalloissa eräs toimivan orjuutusjärjestelmän kulmakivi oli orjien lukutaidottomina pitäminen, ja lukemaan opettelevat orjat joutuivat tekemään niin salaa ja henkensä kaupalla. Luku- ja kirjoitustaidottomuus aiheutti myös sen, että monen ihmisen tarina jäi kokonaan tallentamatta ja kertomatta tuleville polville. Näin yksille kumuloitui valtaa ja toisille lähinnä yhteiskunnallista toissijaisuutta.

Avaamalla ovia menneisyyden kätkettyihin huoneisiin, Vallejo virittää lukijan kyseenalaistamaan tietoisesti totuttua ja ennalta tiedettyä. Hän selvästi arvostaa ja rakastaa antiikin kaanonia, mutta aidon bibliofiilin tavoin rohkaisee meitäkin vaatimaan enemmän ja lukemaan enemmän; kuuntelemaan uusia ääniä, tarinoita ja vaihtoehtoja.

Tällaiset huomiot saavat lukijan havahtumaan siihen, että monilta osin käsitys meidän aikamme paremmuudesta ja edistyneisyydestä on pelkkää silmänlumetta.

Kulttuurin unohdetut vaalijat

Koska vanhat käsikirjoitukset ovat olleet harvassa ja hauraita, paljon sekä miesten että naisten kirjoituksia on menetetty ikuisiksi ajoiksi. Tätä seikkaa Vallejo suree moneen otteeseen Papyruksen sivuilla. Samalla teoksesta huokuu kirjailijan arvostus kaikkia niitä vuosituhansien ajan kirjojen parissa työskennelleitä kohtaan, jotka ovat rakastaneet ja vaalineet kirjoja, ja omalla paneutumisellaan, joskus henkensä uhalla varmistaneet sen, että teoksia on säilynyt meidän aikoihimme saakka.

Kirjaston- ja arkistonhoitajat, luostarien munkit ja nunnat, kirjakauppiaat, kirjanpainajat, mesenaatit sekä valtavia kirjastoja keränneet varakkaat bibliofiilit ja hallitsijat jäävät usein kirjallisuudesta puhuttaessa sivurooliin suurten kirjailijoiden rinnalla, mutta he ovat yhtä lailla kulttuurihistorian sankareita. Kirjoitetut teokset eivät olisi säilyneet ilman heidän arvokasta työtään. Kulttuurin rakenteiden luominen ja ylläpitäminen on sen elinehto.

Vaikka teoksessa ollaan vakavien asioiden äärellä, ei Papyruksesta puutu huumoria. Vallejo esimerkiksi huomauttaa, että keskustelussa usein sivuutettujen kirjastonhoitajien kohtalona on etenkin nykykulttuurissa olla ankeiden stereotypioiden ja vitsien kohde.

Vallejo ottaa esimerkiksi Frank Capran vuonna 1946 ilmestyneen klassikkoelokuvan Ihmeellinen on elämä. Siinä päähenkilön puoliso on surkeaakin surkeammassa vaihtoehtotodellisuudessa päätynyt – päähenkilön suureksi järkytykseksi – yksinäiseksi kirjastonhoitajaksi. Capran elokuvassa tarmokkaan ja kunnollisen perheenäidin varaan rakentuu kaikki hyvä ja kaunis yhteiskunnassa, kun taas silmälaseja käyttävä, nutturapäinen ja sisäänpäin kääntynyt kirjastonhoitajanainen on tuon ihanteellisen hahmon täydellinen vastakohta.

Uuden ja vanhan syleily

Kirjan formaatti on vuosituhansien saatossa muuttunut monta kertaa, mutta Vallejo arvelee lukijoiden määrän kasvaneen ensimmäistä kertaa merkittävästi, kun harvinaisista sekä hankalasti käytettävistä ja säilytettävistä papyruskääröistä siirryttiin uuteen formaattiin, koodeksiin. Koodeksi oli alussa yksinkertaisimmillaan kaksinkerroin taitettuja papyrus- tai nahkasivuja, sittemmin yhteen punottuja, nahalla verhotuin puukansin suojattuja kirjasia. Se oli sekä kestävämpi että edullisempi formaatti, mikä sai aikaan myös lukijakunnan – ja lukutaitoisten ihmisten osuuden – huomattavan kasvun.

Samalla tavoin uudet sähköiset kirjaformaatit avaavat lukemisen maailman entistä laajemmalle yleisölle. Nähtäväksi jää, mikä on perinteisen painetun kirjan lopullinen kohtalo. Vallejo kuitenkin huomauttaa, että äänikirjaformaatti on vain eräänlainen paluu oraalisen tarinankerronnan perinteeseen. Ehkäpä vanhaa, painettua formaattia tullaan vaalimaan ja arvostamaan aivan uudella tavalla, kun se käy harvinaisemmaksi, eikä nykyisessä miljoonien kirjojen vain hävitettäväksi painamisessakaan ole järkeä.

Muutos ei ole pahasta, eikä koskaan niin lopullista kuin kuvittelemme. Kuten Vallejo kirjoittaa: ”On virhe kuvitella, että jokainen uutuus pyyhkii pois vanhan ja korvaa perinteet. Edistys katsoo aina syrjäsilmällä menneeseen.” (s. 460.)

Vallejo siis kehottaa meitä olemaan pelotta ja avoimin mielin kehityksen, tai oikeammin kulttuurihistoriallisten syklien, edessä. Vaikka Papyrus pilkahtelee surua kaikista vuosituhansien varrella ikuisiksi ajoiksi menetetyistä tarinoista ja teksteistä, enimmäkseen teos huokuu iloa siitä, mitä kaikkea vielä on ja mitä kaikkea on vielä tulossa.

Muokattu 20.1.2022 klo 19.45: Lisätty faarao Ptolemaios I Soterin nimi.