Islamin siimeksessä
Isabelle Eberhardt
Basam Books 2007
Översättare: Marja Haapio
Aavikon androgyynin matkakertomus
Nuori nainen esiintyi miehenä 1900-luvun alun Afrikassa. Kosmopoliitti osasi kymmeniä kieliä, muiden muassa arabiaa sujuvasti. Isabelle Eberhardtin (1877–1904) epätavallinen ja kiehtova elämä asettaa siitä kertovalle teokselle suuret odotukset. Ne täyttyvät. Matkakertomuskokoelma Islamin siimeksessä (Dans l’ombre chaude de l’islam) on väkevä sekoitus mystiikkaa, elämänfilosofiaa, luonnonilmiöiden ja ihmisten tarkkailua sekä eksistentiaalista pohdintaa rakkauden ja elämän merkityksestä.
Islamin siimeksessä vie lukijansa Saharan autiomaahan ja vuoteen 1904. Teos koostuu 54 pienestä välähdyksenomaisesta kertomuksesta. Eberhardtin kieli on kaunista, kaikki aistit täyttävää ja yksityiskohtaista. Hän tarkkailee kaikkia ilmiöitä ja ihmisiä tasavertaisen kiinnostuneesti. Elämän koko kirjo näyttäytyy myös aavikolla juhlineen ja hautajaisineen. Lukija janoaa vettä kangastusten vallatessa mielen, kuuntelee aavikon hiljaisuutta yökirkkaan taivaan alla ja elää kertojan kanssa nämä “kauniisti hukatut hetket”. Parhaimmillaan Eberhardt onkin kuvatessaan aavikon värejä, tuoksuja ja hiljaisuutta. Kertomusten lyhyt muoto antaa mahdollisuuden syventyä joka sanaan ahnaasti, niitä nauttii kuin vesipisaroita aavikolla.
Isabelle Eberhardt sai pian kuolemansa jälkeen legendan maineen, eikä suotta. 27-vuotiaana kuollut nainen eli lyhyen ja kiihkeän elämän. Hän oli avioliiton ulkopuolinen lapsi, jonka isä oli ortodoksipappi. Tytär ja hänen äitinsä kääntyivät kuitenkin islamin uskoon eräällä Algerian matkallaan. Aavikoiden androgyyniksi kutsuttu Ebenhardt kehitti jo nuorena itselleen miespuolisen kaksoispersoonan nimeltään Si Mahmud Saadi.
Mieheksi pukeutuneena Eberhardt pääsi osalliseksi muiden muassa suufimystikoiden luostarimaisiin keskuksiin (zawiyat), joissa hän perehtyi islamin uskoon pyhien miesten johdatuksella. Uskonto ei kuitenkaan ole teoksessa keskeisessä osassa, vaikka nimestä voisi näin päätellä. Tämä voi johtua siitä, ettei suufilaisten opeista saanut kirjoittaa.
Toisin kuin useat aikalaisensa, Eberhardt ei tutustunut paikalliseen kulttuuriin länsimaisen pintapuolisesti vaan kulki nomadina muiden keskellä. Jo lapsena opittu arabian taito lähensi häntä myös huomattavasti paikallisten kanssa.
Lähtemisen riemu, matkalla olon onni ja kuolema
Teoksen teemoina toistuvat lähtemisen riemu, matkalla olon onni ja ehkä hieman yllättäen kuolema. Kertoja on levoton sielu, joka lepää kunnolla vain, kun tietää seuraavana päivänä jatkavansa matkaa. Kevyt onnenhuuma valtaa Eberhardtin hänen nukuttuaan taivasalla, ja hän kieltää katuvansa yhtäkään tuntia, jonka on menettänyt ratsastaessaan aavikoiden poikki hiljalleen matkaa tehden.
Kuoleman Eberhardt näyttää konkreettisesti esimerkiksi tarinoissa ”Musta ori”, ”Kapinallinen nainen” ja ”Muslimin kuolema”. Kuoleman voi nähdä myös vaanivan matkalaisia Ben Ziregin laaksossa:
”Maisema on yhtä aikaa suurenmoinen ja ahdistava: Ben Zireg muistuttaa niitä kuoleman maita, joita näkee painajaisissa. Jossakin Tuhannen ja yhden yön tarinassa on tällainen basalttimaisema, jonka keskellä asustaa kahlittu musta jättiläinen. Oopiumin polttaja ei hurjimmissakaan harhoissaan tavoita näin synkkää mineraalien loistoa.”
Tieto siitä, että kirjailija kuoli pian tämän matkan jälkeen, antaa synkille sävyille todellisen varjon.
Ajalle tyypillisen orientalismin hengessä Eberhardt ihailee idän mystisiä puolia ja arvottaa tapaamansa ihmiset usein rodullisista lähtökohdista. Hän näkee valkoihoiset lapset hienopiirteisinä ja mustat lapset ”luonnostaan huvittavina”.
Eberhardt vaikuttaa kuitenkin myös tietoiselta etnosentrisyydestään, kun hän toteaa, että mikäli haluaisi tehdä perusteellista tutkimusta paikallisista, tulisi vapauttaa itsensä kaikista ennakkoluuloista, myös rodullisista. Länsimainen maailma sai Eberhardtissa aikaa usein ulkopuolisuuden tunteen. Aavikolla, mieheksi pukeutuneena hän koki olevansa vapaa ja kaltaistensa joukossa.
Itsenäinen ja rohkea nainen vajoaa välillä myös sydänsuruihin, jotka seuraavat häntä aavikolle saakka. Aavikon yön hiljaisessa pimeydessä kirjoitetut ajatukset kaiken turhuudesta ja kirjoittajan yksinäisyydestä ja ehkä jopa katkeruudesta menetettyä rakastettua kohtaan tuovat tyylillisesti mieleen Jean Rhysin kirjoitukset Pariisin ajalta.
Aamun koitettua Eberhardt kuitenkin arvostaa omaa vapauttaan ja yksinäisyyttään uudella tavoin ja vahvasti. ”Minussa on raakaa voimaa”, hän kirjoittaa ja piiskaa ratsunsa eteenpäin. Varhainen feministi pilkkaa kirjoituksissa naisia, jotka alistuvat miehille mieluisiksi. Miehetkin saavat kuulla kunniansa, kun Eberhardt kirjoittaa, etteivät nämä kykene rakastamaan naista vertaisenaan vaan ainoastaan orjana tai idolina.
Islamin siimeksessä on käännettiin suomeksi vasta sata vuotta ilmestymisensä jälkeen. On hyvä, että käännettiin. Väkevä ja koskettava, ainutkertainen matkakirja etsii vertaistaan. Se avaa samanaikaisesti portit aavikon elämään ja kirjoittajansa ainutlaatuiseen sisäiseen maailmaan. Suomentaja Marja Haapiota on helppo kiittää oivasta suomennoksesta ja perusteellisesta kirjailijan esittelystä. Lopussa apuna toimiva pieni sanasto on viehättävä.