Neidin leikkikalu

Savukeitaan eroottiset klassikot -sarja onnistuu ilahduttamaan valveutunuttakin eroottisen ja pornografisen kirjallisuuden lukijaa. Jo kolmen kirjan avauksessa on kolme aiemmin suomentamatonta teosta. Ne täydentävät etenkin Gummeruksen legendaarisen Erotica-sarjan – ei mitään tekemistä kustantamon tämänhetkisen, tasoltaan mitättömän kotimaisen Erotican kanssa – luomaa pohjaa lajin ymmärtämiselle.

Ensimmäisenä sarjassa ovat ilmestyneet Alfred de Musset’n goottilaisia perversioita kuvaava Gamiani eli kaksi rajatonta yötä, James Joycen puolisolleen kynäilemistä kirjeistä koottu Pyhä, rivo rakkaus ja Ivan Barkovin Neidin leikkikalu. Myöhemmin on luvassa ainakin Aleksander Afanasjevin Venäjän kansan salatut sadut.

Nähdäkseni eroottista kirjallisuutta hallitsee kaksi perustunnetta: ahdistus ja ilo. Hurjimmat fantasiatarinat syntyvät yhteiskunnan rajoitteista ja kiellettyjen ajatusten päästämisestä vapaaksi. Vaikkapa viktoriaanisen ajan pornografinen kirjallisuus on uskomattoman tökeröä: eittämättä aikansa kuva.

Torjutun päivänvaloon päästämistä riemukkaampaa on lukea vapaamielistä, hersyvää, sanokaamme kansanerotiikkaa. Suomessa sitä edustavat vanhat runot. Esimerkiksi monia Elias Lönnrotin keräämistä lauluista kehdattiin julkaista vasta vuonna 1997, Suomen Kansan Vanhojen Runojen 15. osassa. Neidin leikkikalu edustaa rehevää ilottelua samassa karnevalistisessa hengessä, jossa ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Mies, jolla oli maine

Kirjan esipuheessa kääntäjä Mika Rassi toteaa, että Neidin leikkikalu on ”Barkovin teos ainoastaan tietyin varauksin. Sen versioita on todennäköisesti ollut liikkeellä 1750-luvulta lähtien — mutta kiistanalainen luonne teki siitä julkaisukelvottoman niin pitkäksi aikaa, että painettuna kirja näki Venäjällä päivänvalon vasta vuonna 1992. Kirjailija ja historioitsija Nikolai Karamzin (1766–1826) totesi silti vuonna 1802, että nämä tekstit olivat ’harvalle tuntemattomia’.”

Runoilijana, kääntäjänä ja diplomaattina toimineesta Barkovista (1732–68) lieneekin tullut oman aikansa kirjailijabrändi, jonka nimiin on pantu kaikenlaista. Hän kokosi itse teoksia, joihin lykkäsi omien tekstiensä sekaan muiden juttuja.

Neidin leikkikalu edustaa rehevää ilottelua, jossa ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Myös Barkovin kuoleman jälkeen hänen nimissään julkaistiin tarinoita (jopa Aleksandr Puškinilta ja Mihail Lermontovilta), mikä selittää sen, että eroottista ja hävyttömän parodista kirjallisuutta kutsutaan Rassin mukaan venäjäksi termillä ”barkoviana”. Niin voi käydä miehelle, joka omassa muistokirjoituksessaan kiteytti: ”Eli tuhmasti ja kuoli tyhmästi”.

Nussutuhnoon ongelma

Valitettavasti en osaa venäjää, joten joudun tukeutumaan Barkovin tulkitsemisessa Rassin aikaansaannokseen. Sen perusteella hän hallitsee riimittelyn ja mittaan kirjoittamisen, mutta synonyymisanakirjalle olisi käyttöä.

Vanhan pornografian ilahduttavimpiin piirteisiin kuuluu se, että sukuelimillä on loputtomasti erilaisia nimityksiä. Pillu ja kulli ovat kivoja juttuja, mutta sanojen jatkuva toistaminen vie kirjallista tehoa.

Tyylileikittely on sitäkin kekseliäämpää: on oodeja ja epigrammeja, arvoituksia ja tragediakin. Barkov käänsi venäjäksi muun muassa Horatiuksen oodeja ja Phaedruksen faabeleita, mikä näkyy kirjailijan omissakin teksteissä.

Yksi teoksen kohokohdista on aivan alussa, antiikin kirjalliselle perinteelle irvivä Nussutuhnos, ”Sankarillinen, koominen ja panotraaginen kahden kohtauksen näytelmä”. Tarinan ensimmäinen kohtaus esittelee asiaankuuluvasti ongelman: Nussutuhnos ei kyennyt tyydyttämään morsiantaan Lumopillua ja tilittää sitä uskotulleen Kankipystyylle:

”Nyt tiedä, Kankipystys, on murheeni suuri:
Kun kavunnut prinsessan päälle olin juuri,
kävi kulli kirottu niinenpehmeäksi.”

Seuraa vallaton ilottelu, onpa tarjolla opetuskin:

”Vielä saatan sanain totuuksin silata:
koskaan ei voi voilla puuroa pilata.”

Ylhäinen ja alhainen sekoittuvat rattoisasti. Kyllä näitä 250 vuotta myöhemminkin lukee. Mitä mutkikkaammaksi maailma muuttuu, sitä enemmän yksinkertainen huumori viehättää.