Elizabeth Costello

Rotujenvälisen tasa-arvon puolestapuhujana tunnetun, kaksinkertaisen Booker-voittajan ja vuonna 2003 Nobel-palkitun eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen (s. 1940) viimeisin suomennettu teos Elizabeth Costello on tiivis kudelma eksistentiaalisia ja moraalisia pohdiskeluja. Tarina rakentuu kaikkiaan kahdeksan oppitunnin varaan, jotka teoksen päähenkilö, kirjailija Elizabeth Costello, pitää vierailevana luennoitsijana yleisölleen. Myös Elizabethin jokseenkin koruttoman elämän tarinaan avautuu lyhyitä välähdyksiä, mutta sen kokonaisuus jää silti lukijan arvailujen varaan.

Romaanin alussa ikääntynyt Elizabeth saapuu Pennsylvaniaan pitämään oppituntia, matkakumppaninaan tai pikemminkin avustajanaan nelikymppinen poikansa John. Johnin suhde äitiin on ristiriitainen: siihen sekoittuvat vanha katkeruus, huoli ja jopa eräänlainen vastenmielisyys äidin, naisen fyysistä vanhenemista kohtaan. Mutta John on myös ylpeä äidistään ja tuntee lojaalia rakkautta tätä kohtaan. Kirjan alussa hän seuraakin tiiviisti mukana äitinsä rinnalla. Näkökulma on aluksi pitkälti äitiään tarkastelevan Johnin, jopa niinkin paljon, etten voinut välttyä samalta tunnelmalta kuin Coetzeen varhaisempia teoksia Michael K:n elämä ja Nuoruus lukiessa. Myös niissä varttuneen pojan äitisuhde velloo riippuvuuksineen ja komplekseineen taustalla, vaikka poika pyristeleekin irti menneisyydestään.

Pian alun jälkeen kerronta kuitenkin taittuu ja poika jää taka-alalle. Ääni on nyt yhä enemmän äidin: vanhan kirjailijan, jonka tuotanto elää edelleenkin vahvasti kirjallisuuspiireissä ja jonka ajatuksia tullaan sankoin joukoin kuulemaan. Mutta Elizabethin mietteet hämmentävät kuulijansa, hänen laukomansa väitteet ja mielipiteet herättävät jyrkkääkin vastarintaa. Tähän Elizabeth osittain pyrkiikin. Hän antaa yleisölleen runsaasti aihetta tiukkoihinkin tarkennusta vaativiin kysymyksiin, mistä hänen poikansa tietää seuraavan vain hankaluuksia: ”Sillä John epäilee hänen mielipiteittensä olevan yhtä yhdentekeviä kuin useimpien muidenkin ihmisten. Kirjailija, ei ajattelija. Kirjailijat ja ajattelijat: yö ja päivä. Ei, ei yö ja päivä: lintu ja kala. Mutta kumpi äiti on: lintu vai kala? Kumpi hänen väliaineensa on: ilma vai vesi?”

Kahdeksan provosoivaa oppituntia

Kiistanalaisin Elizabethin oppituntien aiheista on eläinten oikeudet. Elizabeth on ankara eläinten puolestapuhuja ja ehdoton kasvissyöjä. Tämä vielä menettelisikin, jollei hän olisi niin jyrkkä mielipiteissään, jollei hän tekisi kohtalokkaita vertauksia tai, kuten itsekin toivoo, olisi niin äkkipikainen. Mutta nähdessään yhtäläisyyden keskitysleirien murhien ja teuraseläinten kohtalon välillä Elizabeth ylittää sopivaisuuden rajan. Hän tulee loukanneeksi yhtä kollegoistaan, jonka inhorealistinen teos käsittelee juuri holokaustin kauheuksia. Myös Johnin vaimon Norman välit anoppiin kiristyvät entisestään tämän kertoillessa lapsenlapsilleen tarinoita ”pikku vasikkaressukoista ja mitä kaikkea pahat sedät niille tekevät.”

Provosoiko kirjailijavanhus tahallaan ympäristöään? Vai onko se vain hänen harmittomaksi aiottu tapansa hakeutua vuorovaikutukseen muiden kanssa? Sisäinen monologi, jonka kuljettamana kerronta etenee, ei anna kuvaa erityisen sympaattisesta persoonasta. Äitinäkin Elizabeth on ennen kaikkea kirjailija, jonka pojasta yhä tuntuu, ”että äiti oli sulkenut hänet ulkopuolelle”. Mutta Elizabeth tuntuu sulkevan lähes kaiken muunkin ulkopuolelleen. Tästä syystä härnäävältäkin vaikuttava käytös lienee pikemminkin tiedostamatonta. Kirjailijan elämän keskiössä ovat aina olleet, ja ovat yhä, kirjat ja niiden kiemurainen maailma. Tarinan lomasta löytyy viittauksia lukuisiin merkittäviin kirjailijoihin, kuten Kafkaan ja James Joyceen, sekä heidän tuotantoonsa. Elizabethin mieli askartelee alinomaa kirjojen käsittelemissä mitä syvämietteisimmissä filosofisissa kysymyksissä. Luontevimmillaan hän onkin laatiessaan kirpakkasanaista esitelmää yksin huoneessaan, ei niinkään tuttujen parissa rupatellessaan.

Mielen ja ruumiin ristiriita

Kirjailijan valpas mieli näyttäytyy kaiken kaikkiaan jyrkän ristiriitaisena suhteessa jäykistyvään, rapistuvaan ruumiiseen: kärkevät ajatukset ovat ikään kuin vankina ruumiin sisällä. Elizabethin oppituntien aiheet käsittelevätkin kirjan edetessä yhä perustavampia teemoja kuten pahuutta, erosta ja lopulta myös kuolemanjälkeistä elämää. Kirjailija tietää, että hän ”kiitää kohti kuolemaa, joka tulee yhtä vinhaan vastaan”. Viimeisellä oppitunnilla, kuoleman portilla, hänen on tehtävä selvitys vakaumuksestaan. Silloinkin kirjailija puolustaa tinkimättömästi ajatuksiaan, vaikka perustelut eivät aina olisikaan täysin johdonmukaiset. Tämä piirre antaakin Elizabethin olemukselle kaivatun ripauksen inhimillisyyttä.

Yksi romaanin keskeinen kysymys koskee kirjailijan olemusta. Teoksessa pohditaan kirjailijan vaikuttimia, hänen työnsä perimmäistä luonnetta sekä hänen vakaumustaan. Kuinka paljon Coetzee onkaan laittanut itseään Costellon hahmoon jää arvaukseksi. Yhtymäkohtia voi kuitenkin löytää. Yksi tällainen on molempien etninen tausta. Kumpikin kirjailija ”raportoi kaukaa äärialueilta”: Elizabeth Costello Australiasta, Coetzee Etelä-Afrikasta, nyttemmin Australiasta hänkin.

Elizabeth Costello on kirja, jota ei voi lukea pintapuolisesti. Kirjan jokaista lausetta on punnittu tarkkaan. Sen esiin nostamia kysymyksiä ei ole pureskeltu valmiiksi, vaan pohdittavaa on jätetty myös lukijalle. Ikuisten kysymysten äärellä herää helposti ajatus: entä jos kaikki olevainen onkin lopulta enemmän tai vähemmän suhteellista? Mitä syvemmältä kaivaa, sitä kauempana tuntuu pohja toisinaan olevan. Jopa oma identiteetti saattaa vuosien pohdiskelun jälkeen vaappua: ”Kuunnellessaan omaa ääntään hän ei ole varma, uskooko hän enää siihen, mitä hän sanoo. […] Asiat voivat olla tosia, hän ajattelee nyt, vaikkei niihin uskoisikaan, ja päinvastoin.”