Ainoa onnellinen loppu rakkaustarinalle on onnettomuus

Japanin suurkaupunkien hektinen neonvaloviidakko ja alati liikkuvat ihmisvirrat inspiroivat helposti ulkomaalaisenkin. Näin kävi myös brasilialaiselle João Paulo Cuencalle (s. 1978), joka Tokiossa 2007 asuessaan ryhtyi työstämään kolmatta romaaniaan. Ainoa onnellinen loppu rakkaustarinalle on onnettomuus on unenomainen tarina tokiolaismiehestä, romanialaisesta rakkauden kohteesta sekä suhdetta vakoilevasta hullusta isästä.

Sekä tietenkin aidon kokoisesta silikoninukesta ja myrkkykala fugusta – ollaanhan Japanissa. Ollaan suurkaupungissa, jossa perinteiden rinnalla elää futuristinen koneisto, työmuurahaisten robottimainen armeija. Salaryman Shunsuke on yksi heistä, mutta samalla hän on flanööri hahmo, mies, joka kulkee yössä ja tapaa suunnattoman kiehtovan naisen. Cuencan ensimmäinen romaani Corpo Presente (2003) kertoi Rion kaduilla aitoa rakkautta kyynisyyden keskeltä etsivästä vaeltajasta, toinen teos O Dia Mastroianni (2007) taas ystävistä, jotka tutustuvat italialaisen näyttelijän opissa paheiden dandymaailmaan. Myös uusimmassa romaanissaan Cuencaa kiehtovat sattumanvaraiset, paheellisuutta hipovat ihmiskohtaamiset kaupungin vilinässä.

Romaani on täynnä koneita, kameroita, mikrofoneja, salakuuntelulaitteita, näyttöruutuja, tupakka-automaatteja.

Ainoa onnellinen loppu rakkaustarinalle on onnettomuus on romaani, joka kerrotaan yksitotisella kielellä, todeten, monotonisesti, tunnetta kaihtaen. Konemainen tunnelma syntyy yksinkertaisen kielen ja toiston kautta. Läpi teoksen junaonnettomuuden teemaa toistetaan lähes samoin sanoin. Romaani on täynnä koneita, kameroita, mikrofoneja, salakuuntelulaitteita, näyttöruutuja, tupakka-automaatteja. Se, että eloton seuralaisnukke, joka toimii yhtenä kertojana, tuntuu kaikkein eläväisimmältä hahmolta, lienee tarkkaan harkittua. Kerronnan erikoispiirre on myös sen katselunomaisuus. Lukija kutsutaan katsomaan itse.

”Tanssijatar Kazumi ei voi nähdä, kuten emme mekään voi, mitään mikä jää valokeilan ulkopuolelle, joka alkaa pöydän pinnasta ja loppuu katosta riippuvan metallisen kuvun reunaan. Tähän sisältyvät musta puhelin, herra Okudan käsivarret, jalat, kimono, yläruumis ja käytännössä koko muukin vartalo lukuun ottamatta hänen oikeaa kättään, joka tällä hetkellä vie sätkätupakkaa tuhkakupille, jota me emme näe, kuten ei Kazumikaan.” (s. 130)

Ulkopuolisia ääniä

J. P. Cuencaa on kehuttu modernin brasilialaisen kirjallisuuden yhdeksi lahjakkaimmista tekijöistä, mutta varsinaisia brasilialaisia elementtejä on uusimmassa romaanissa vähän. Laulaja João Gilberto mainitaan ohimennen, mutta teoksen maailma on vahvan japanilainen. Cuencalle miljöö on tuttu, sillä japanilainen kulttuuri on pienestä pitäen ollut kirjailijalle syvä intohimo. Romaanin taustaksi tahdottu kakofoninen kaupunkimaisema rinnastuu tehokkaasti henkilöhahmojen sisäiseen epäjärjestykseen. Shunsuke tietää, että hänen isänsä, sekopää runoilija Atsuo Okuda, vahtii kameroin ja kätyrein poikansa jokaista liikettä, naiskokemusta ja jopa ajatusta. Kaikki on järjestelmällisesti taltioitu, mutta romanialaisen Iulanan saapuminen kuvaan sekoittaa niin isän kuin pojankin elämän.

Vaikka Cuenca sijoittaa tapahtumat Japaniin, ei asetelma ole homogeeninen. Kulttuureiden kohtaaminen Iulanan kautta on räikeää ja pakottaa Shunsuken itsensäkin yhteiskunnan ulkopuolelle muukalaisten maailmaan. Toisaalta Cuencan näkökulmissa muukalaisia ovat kaikki, eivätkä vähiten itselleen. He ovat hahmoja, joita oikeastaan ei ole edes olemassa, paitsi kenties isän, ”Herra Hummeri Okudan”, pään sisällä. Henkilöt saapuvat vauhdilla, kiireisen Tokion imussa, ja he myös lähtevät vauhdilla, kukin oman erikoisen jälkensä jättäen. Iulana on länsimaalaisena ”vaaleanpunertavan ihon ja lihan vuori”, ja hänen kauttaan Shunsuke elää ulkomaailmaa: ”Hän on loputon kaivo täynnä kokemuksia toisesta maailmasta toisten ihmisten, lukemattomien ulkomaalaisten kanssa.”

Kellot ja kalenterit ovat kuin pieniä ajan vankiloita, eikä kukaan voi paeta aikaa, ja se on ainoa asia, jonka edessä kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.

Muukalaisuuden teemaa tukevat myös kuolleen ja elävän eroavaisuudet, joita nukke Yoshiko edustaa ja herra Okudan johdolla opettelee. Herraansa palveleva nukke Yoshiko ei tiedä mitään ajan kulumisesta, vanhenemisesta tai muista ihmistä piinaavista vitsauksista: ”Herra Okuda yritti selittää tämän kaiken minulle, hän sanoi että aika on se, mikä erottaa menneen nykyisestä ja että sen mittaamista varten on olemassa välineitä kuten kellot ja kalenterit, jotka ovat kuin pieniä ajan vankiloita, eikä kukaan voi paeta aikaa, ja se on ainoa asia, jonka edessä kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia, kuoleman lisäksi, ja nämä kaksi asiaa tietenkin kulkevat käsi kädessä – kaiken aikaa.” (s. 71)

Nukke ei elä ihmisten lainalaisuuksien mukaan, vaan on täydellinen, ja siksi Yoshiko on niin läheinen herra Okudalle. Omistettuaan elämänsä toisten vakoilemiseen tämä on vanhoilla päivillään kiinnostuneempi levosta muovinuken kainalossa. Perinnöksi pojalleen hän jättää Periskooppihuoneensa kaikkine vakoiluvempaimineen.

Muukalaisuudesta huolimatta Cuenca on omaksunut japanilaisen kulttuurin vaivattomasti ja elävästi, ja yksityiskohtaisia maamerkkejä sisältävä teksti johdattaa nopeasti aitoon Tokioon. Samalla kirjailijan ääni on selkeän monikulttuurinen, mikä luo kiehtovan yhdistelmän. Pitkään suljettu saarivaltio avaa silmänsä muulle maailmalle.

”En ollut ikinä ennen koskettanut gaijinia. Iulana Romiszowskan koskettaminen on kuin koskettaisi vieraan lajin eläintä.”

Synkän pessimismin sylissä

Ainoa onnellinen… on korostetun pessimistinen ja kylmä romaani. Sen lukukokemus ei ole suoranaisesti miellyttävä. Mukana on surrealistisia, sci-fimäisiä ja mystisiä vivahteita runsain mitoin, mutta Haruki Murakamin tyyliin verrattu teos ei saavuta murakamimaista maagisuuden taikapiiriä. Toisen Murakamin tyyli ja tematiikka tuovat tosin mieleen: Ryū Murakamin brutaalit, alamaailman angstiin sijoitetut tarinat (Coin Locker Babies, In the Miso Soup, Piercing).

Cuenca on kertonut, että yhtenä inspiraation lähteenä hänen kirjoittamiselleen toimi WTC-onnettomuus tornien romahtamisineen. Tarinan onnettomuus on nopea, verinen murskaus, joka päättelee lankoja ja liittyy myös romaanin nimeen. Onnettomuus, jossa ei ole eloonjääneitä, voi ainoastaan mahdollistaa onnellisen lopun rakkaustarinalle. Punaisena lankana toistuvan onnettomuuden uhka vaanii taustalla tuoden mukanaan klaustrofobisen ulottuvuuden. Tila on sulkeutumassa, ilma on poistumassa.

Muitakin uhkia on. Suurin niistä on herra Okuda, Shunsuken hallitsijaisä. Poika näkee isänsä valtavana, myyttisenä hirviönä, joka talloo jalkoihinsa kaiken. Kun hirviö, herra äyriäisjättiläinen, astuu keskelle äimistynyttä joukkiota, jäljelle jää vain kasa valokuvia, joita ihmiset räpsivät viime hetkeensä saakka: ”Kahden päivän kuluttua poliisi löytää valokuvat onnistuttuaan ensin kaivamaan esiin verisistä lihakasoista pirstoutuneet kamerat ja niiden sisältä vahingoittumattomina säilyneet muistikortit, jotka ovat kuin väkijoukkoon soluttautuneiden kyborgien elimiä.”

Pojalleen kateellisen ja elämässään katkeroituneen isän lempiherkku on myrkkykala fugu, jonka oikea valmistamistapa on kohtalokkaan merkittävää. Hirviö, myrkky, onnettomuus… Cuencan romaanin maailmassa on vain vähän valoa – korkeintaan kännykkäkameran salaman valoa.

Naishahmot ja kohtalo

Romaanissa on kolme keskeistä naista: nukke Yoshiko, Romaniasta matkustanut Iulana sekä klubitanssijatar Kazumi. Kazumi herättää samalla klubilla tarjoilijana työskentelevässä Iulanassa ihastumisen tunteita epätavallisella kauneudellaan, mutta Kazumin oma tarina ja motiivit ovat synkät. Naisten väliset tunteet jäävät lopulta sivulauseen asemaan. Keskeistä kuitenkin on, ettei Iulana tunne kertomuksen miehiä kohtaan samanlaisia tuntemuksia kuin toista naista kohtaan.

Iulana taas on mielenkiintoinen hahmo, mutta häneen on ehkä tarkoituksellisenkin vaikeaa päästä käsiksi. Hänet kuvataan niin vahvasti toisten katseiden kautta, että itse henkilö on kuin kuori. Isä ja poika tarkkailevat Iulanaa kaiken aikaa kännykkään asetetun seurantalaitteen avulla, mutta Iulana onnistuu kuitenkin katoamaan vakoojiltaan. Sekä pojan että isän epätoivo, kateus ja erilaisen naisen hurma ajavat tarinaa kohti vääjäämättömiä, kohtalonomaisia päätöksiä.

Nukke Yoshikon kautta teos saa filosofisia sävyjä, mutta se, että myös nukke osaa lopulta kokea mustasukkaisuuden ja murhanhimon tunteita, on huomionarvoista ja huvittavaa. Kuinka monta elävää ja ei-elävää naista herra Okuda onnistuu saamaan tuhoaviin näppeihinsä? Onko poika vain välikappale, isän luoma työkalu, jolla liikutella naisnappuloita?

Muistoa ei voi vangita välinein, vaikka kuinka tahtoisi. Yritys omistaa toinen ihminen ei koskaan onnistu.

Tiivistettynä Ainoa onnellinen… onkin kertomus kompleksisesta isä-poika-suhteesta, joka saa sairaalloisen suunnan. Erikoinen ja mieleen jäävä, mutta myös konemaisuudessaan helposti etäännyttävä teos käsittelee yötä päivää valvovan suurkaupungin sykkeen vankeja ja sitä, kuinka muistoa ei voi vangita välinein, vaikka kuinka tahtoisi. Yritys omistaa toinen ihminen ei koskaan onnistu. Kuolemankin jälkeen joku jää aina eloon.

”Valokuvilla on paikkansa mainoksissa, niiden avulla voidaan myydä ja markkinoida tuotteita. Mutta miten niillä voisi säilyttää muiston ihmisestä – tai täyttää tyhjän tilan, jonka hänen poissaolonsa jättää? Valokuva on manipulaatiota, se on epänormaali: sen sisällä aikaa ei ole olemassa. — Muistojen kuuluu vanheta ajan mukana.” (s. 21)

Mer information på nätet

Kirjailija Wikipediassa J. P. Cuencan blogi (portugaliksi) Romaanin esikatselu englanniksi J. P. Cuenca Twitterissä

Läs också

Att bli Astrid Lindgren

Barbro Enckell-Grimm 19.4.2024

På tre rundvandringar i Astrid Lindgrens hem upplever Ylva-Li i serieboken Jag älskar Astrid Lindgren att hon smälter samman med författaren. Serien som genre kan… Läs mer

Barbro Enckell-Grimm | 19.4.2024

Kaj Hedman 12.4.2024

Milja Sarkolas djuplodande roman Min Psykiater är en berättelse om en dramatikers inre kamp mot melankoli och självförståelse, en väv med subtila nyanser och överraskande… Läs mer

Kaj Hedman | 12.4.2024

Det svåra i att gestalta det svåraste

Anna Remmets 5.4.2024

Det ska sägas direkt: Det känns smått makabert att jämföra olika självbiografiska eller autofiktiva skildringar av sorg. Men när en författare väljer att omvandla ett… Läs mer

Anna Remmets | 5.4.2024

En sprängfylld skattkammare – ny forskning i finlandssvensk ba…

28.3.2024

Måste humanistisk vetenskap formuleras så krångligt, så abstrakt? Tänk mera på läsaren i fortsättningen, snälla barnboksforskare! Det är den hälsning som Lysmaskens recensent Åsa Stenvall-Albjerg… Läs mer

28.3.2024