Afterglow: Speculative Poetry from Finland / Jälkikajo: Spefirunoja Suomesta

Kotimainen spekulatiivinen runous saattaa vaikuttaa pieneltä kentältä, mutta Matti Järvisen ja Sara Norjan toimittama antologia osoittaa, että sieltä löytyy aiheiltaan ja muodoiltaan monentyyppisiä runoja.

Jos myyttinen tuotanto lasketaan mukaan, spekulatiivisella runoudella on sekä maailmanlaajuisesti että Suomessa pitkät historialliset juuret, jotka kurottavat aina kirjoitustaitoa edeltävään suulliseen kertomaperinteeseen saakka. Matti Järvisen ja Sara Norjan toimittama runoantologia Afterglow: Speculative Poetry from Finland / Jälkikajo: Spefirunoja Suomesta kokoaa yhteen ajankohtaista Suomessa kirjoitettua spekulatiivista runoutta, joka ammentaa inspiraationsa ja sisältää elementtejä fantasiasta, tieteisfiktiosta ja kauhusta.

Vaikka spekulatiivinen runous on ehkä marginaalinen kirjallisuudenlaji, sillä on modernissa ajassa myös tukevat juuret. Esimerkkeinä lajityypistä voi nostaa ruotsalaisen Harry Martinsonin (1904–1978) tieteisrunoelman Aniara: Katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa (1956, suom. Aila Meriluoto, 1963), yhdysvaltalaisen Bruce Bostonin (1943–2024) teoksen The Nightmare Collector (1989) tai kotimaisesta tuotannosta Antti Salmisen lyyrisen ja sirpaleisen teoksen Mir (2019). Runouden lajina ja spekulatiivisen fiktion ilmaisumuotona spekulatiiviselle runoudelle on myös omia vakiintuneita palkintojaan, kuten Yhdysvalloissa vuoden parhaalle fantasia-, scifi- tai kauhurunolle jaettava Rhysling Award.

Afterglow liikkuu kiinnostavasti monenlaisilla rajapinnoilla. Spekulatiivinen fiktio ylipäätään itää kirjallisuudenlajina marginaalissa, antologia ei ehkä ole valtavirtaisin kotimaisen kirjallisuuden julkaisumuoto, ja teoksen yleisö on tarkoitettu kansainväliseksi, mitä kuvaa hyvin se, että englanti kulkee teoksessa pääsääntöisesti suomen edellä niin kirjan johdannossa kuin runoissa. Runoissa englanninkielisten ja alkukielisten säkeiden asettaminen aukeamalle rinnan on mielestäni järkevä ratkaisu, kun taas johdannossa se häiritsi ja katkoi lukemista. Olisin mielelläni lukenut tarkkanäköisen ja onnistuneesti kokoelmaan tehtyjä valintoja avaavan johdannon ikään kuin yhtenä tekstinä. Valinta siitä, milloin englanninkielinen teksti tulee runojen kohdalla ennen suomea, ei kuitenkaan täysin auennut minulle, sillä tämä vaihtelee tekijöiden ja yksittäisten runojen välillä. Käännöksen kielivalinta houkuttelee joka tapauksessa peilaamaan kotimaista spekulatiivista runoutta kansainvälisiä verrokkeja vasten.

Tarinan sankarit

Antologiaan valitut runoilijat antavat sekä kirjoittajaesittelyjen että runojensa kautta kuvan suomalaisen spekulatiivisen runouden monipuolisuudesta ja laaja-alaisuudesta. Samalla he antavat muistutuksen, että myös ulkomaalaistaustaiset kirjoittavat Suomessa. Tekijöiden kirjo on taustoiltaan lavea mutta heitä yhdistää se, että jokainen on julkaissut jo aiemmin spekulatiivista runoutta. Esikoisrunoilijoita näiden kansien välissä ei siis nähdä. Tutkija- ja tietokirjailijataustaisten kirjoittajien määrä antologiassa kiinnittää kuitenkin huomion. Inspiroiko spekulatiivinen runous ehkä erityisesti tutkimuksellisesti suuntautuneita kirjoittajia? Kun runojen yhteydessä olevia kirjoittajakuvauksia lukee, pääpaino näyttää olevan tavalla tai toisella humanistisesti suuntautuneissa kirjoittajissa.

Inspiroiko spekulatiivinen runous ehkä erityisesti tutkimuksellisesti suuntautuneita kirjoittajia?

 

Jos mukaan valittujen runoilijoiden kirjo on monipuolinen, niin on myös heidän runojensa. Antologian nimiruno, Suomessa kirjoittavan puolalaisen KM Fedykin ”Afterglow”, on tulkittavissa modernina Faust-tarinana, alkemistisena metamorfoosina ja kuvauksena syvemmän ymmärryksen – viisasten kiven – tavoittelusta. ”Afterglow’n” mitaton muoto ja sanavalinnat rytmittyvät paremmin alkuperäisessä englanninkielisessä runossa kuin sen suomennoksessa.

Tässä vanha totuus, joka hänen pitäisi tietää:

maailmankaikkeus ei kernaasti paljasta salaisuuksiaan.

Hän aikoo vääntää ne sen palavista nyrkeistä,

hän sanoo, etsien tulevaisuuttaan

loputtoman kaivon pimeydestä. Vesi kiemurtelee ja solmiutuu

hänen iiriksensä mustuuteen, mutta

hän on valmistautunut. Kaaos ei pelota häntä.

Hän haluaa antaa kuohuville aalloille uusia nimiä.

(s. 108.)

It’s an old truth she ought to know:

the universe doesn’t give away its secrets freely.

She would pry them from its blazing fists,

she says, seeking her future

in the dark of boundless well. The waters twist and knot

into blackness of her iris, but

she came prepared. Chaos won’t scare her.

She wants to give the swelling waves new names.

(s. 109.)

Fedykin runo vie tarinan kuitenkin Goethen Faustia pidemmälle. Runon juoni ei kerro ainoastaan tavoittelusta ja lankeemuksesta vaan myös uhrautumisesta suuremman tavoitteen edessä ja toisten kannustamisesta jatkamaan siitä, mihin runon tuhoon tuomittu päähenkilö itse jäi. Nimettömäksi jäävä puhuja seuraa tapahtumia voimattomana sivusta. Hän tahtoisi puuttua tilanteeseen, muttei kykene tekemään näin. Kun puhuja kertoo ”kolmesta siskoksesta” ja ”jumalista”, säkeet kurottavat spekulatiivisille juurilleen ja käyvät tekstienvälistä dialogia antiikin ja renessanssin kirjallisuuden kanssa. On myös kiinnostavaa, että kotimaista runoutta kansainväliselle yleisölle esittelevän kokoelman nimirunoksi on valittu teksti runoilijalta, jonka äidinkieli ei ole suomi ja joka ei kirjoita suomeksi. Haluan ajatella, että tämä kertoo ennen kaikkea suomalaisen spekulatiivisen fiktion ja tarkemmin runouden kentän vastaanottavuudesta ja avoimuudesta.

Vaikkei kokoelmassa ole esimerkiksi saamenkielisiä runoja, kielellinen moninaisuus välittyy myös suomenruotsalaisen Emma Kanckosin alun perin ruotsiksi kirjoitettujen runojen kautta. Ruotsinkielisen alkuperäistekstin valinta englanninkielisen ja suomenkielisen käännöksen rinnalle on hyvä ratkaisu. Kanckosilta kokoelmaan valikoitunut ”Bunkern” on pitkä, neliosainen runo, jossa rakennetaan suojapaikkaa uhkaavalta maailmanlopulta, jonka muoto jää lopulta tulkinnanvaraiseksi. Konkreettisen tason rinnalla kulkee mahdollisuus symbolisempaan luentaan. Kenties bunkkeri onkin meissä itsessämme ja niissä muureissa, joita rakennamme suojaksemme ja toistemme välille? Tällaisella lähestymistavalla turvapaikasta on vaarana muodostua vankila. Kun ajattelee, millaista aikaa Euroopassa ja maailmassa elämme, runo näyttäytyy ajankohtaisena ja haastaa pohtimaan, millaisia kompromisseja teemme erilaisiin uhkakuviin varautuessamme.

Selvästi lyhyempää vapaata mittaa edustavat antologiaan Timo Hellmanilta valitut runot, jotka ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta muutamien säkeiden pituisia. Hellmanin runoissa fantasia, tieteisteemat, nihilismi, ympäristöaiheet ja seksuaalisuus kietoutuvat toisiinsa. Lyhyet runot osoittavat, ettei perspektiivin vaihdos, yllätyksellisyys tai tunnereaktion herättäminen edellytä pitkää johdattelua. Rajoitettu mitta pakottaa runojen puhujan välittämään olennaisen niin, että valitut sanat riittävät.

A dark land where eels probe their way with phosphorous

light.

Glass towers built of empty bottles, condoms, sheet music

ripped as the light was lost.

The ruins grow algae and the pain of edible fishes.

I can still taste wormwood on my jawbone.

(s. 182.)

Pimeä maa, jossa ankeriaat luotaavat fosforivalolla.

Tyhjistä pulloista rakentuvia lasitorneja, kondomeja, loisteen

kadotessa revitty nuottivihko.

Raunio kasvaa levää ja syötävien kalojen tuskaa.

Minun leukaluullani maistuu vielä koiruoho.

(s. 183.)

Vapaamittaisten runojen lisäksi kokoelmassa on mukana perinteistä mittaa, kuten Juha Jyrkäksen sekä aiheiltaan että runojalaltaan suomalaisesta kansanperinteestä ammentavat runot, joista osassa on vuoroin shamanistiselta, vuoroin lyyriseltä kalskahtava poljento. Esimerkiksi runoissa ”Rummuntakoja” ja ”Taivaiden olento” vaikutelma syntyy toiston ja trokeeta seurailevien tavupainojen yhteistyöstä. Jyrkäksen runo ”Sariola” sen sijaan on hyvin pelkistetty ja menee vähäeleisyydessään pidemmälle kuin Hellmanin runot. Mielikuvat hetkistä piirtyvät terävinä yksittäisissä sanoissa ja minimalistisissa päälauseissa. ”Sariola” houkuttaa miettimään, kuinka runon merkitykset ja kuulijan mielikuvituksen voi vapauttaa kahlitsemalla puhujan käytössä olevaa sanamäärää. Myös esimerkiksi M. G. Soikkelin ”Sankarin laulu” ja ”Metsästys” sekä Anni Kanniaisen ”Pyörteen kutsu” ja ”Paju” noudattelevat loppusointuista mittaa, siinä missä Artemis Kelosaaren ”Kauhukaamoksen” säkeistä loppusointuisuus on löydettävissä, mutta huomattavasti hienovaraisempana. Sara Norja taas rytmittää runonsa ”Kärmes” säkeitä toistolla.

Antologiat voivat usein olla tuoreelle kyvylle ensimmäinen julkaisukanava varsinkin spekulatiivisessa fiktiossa, jossa antologioita julkaistaan kohtuullisen runsaasti. Afterglow osoittaa, että se voi kuitenkin mainiosti toimia myös tarjottimena, jonka avulla kansainvälinen lukija päästetään maistelemaan jo vakiintuneempien kirjoittajien tekstejä, kuten esimerkiksi Johanna Sinisalon ja Toni Jerrmanin toimittama Suomi-kummaa esittelevä novelliantologia Giants at the End of the World (Worldcon 75 / Maa ja ilma ry 2017).

Seikkailun päätös

Käännöstyö on aina haastavaa, ja tämä pitää ehkä erityisesti paikkansa runouden kohdalla. Runon kääntäminen edellyttää sanojen merkitysten, soinnin, rytmin ja riimien tavoittamista. Sanojen kohdalla kääntäjä joutuu epäilemättä valitsemaan useamman vaihtoehdon joukosta sen alkukielen merkitystä ja runoilijan tarkoitusta parhaiten vastaavan. Spekulatiivisessa runoudessa tämä tuo omat haasteensa esimerkiksi arkikielestä puuttuvien tai tyystin uusien sanojen ja ilmausten kohdalla tai sanojen merkitysten ja sävyjen muuttuessa spekulatiivisen fiktion eri viitekehyksissä. Esimerkiksi erilaisten kielikuvien merkitykset saattavat poiketa valtavirtarunoudesta. Tavoite on kunnianhimoinen, ja toiset runot taipuvat käännöksessä luontevammin kuin toiset, mikä luo antologiaan väistämättä epätasaisuutta. Kokonaisuutena arvioiden kyse on kuitenkin kiinnostavasta avauksesta, joka toivottavasti saattaa suomalaisen spekulatiivisen runouden tavoitettavaksi laajemmalle kansainväliselle yleisölle.

Näinkin reuna-alueilla liikkuvaan kokoelmaan löytyy useita inspiroituneita kirjoittajia.

 

Antologian kaikkiin runoihin ja runoilijoihin ei pysty yksittäisen kritiikin puitteissa pureutumaan. Yleisesti voi kuitenkin todeta, että on virkistävää huomata kirjoittajien ja tekstien monipuolisuus. Kirjallisuuden kenttää ja julkaisumääriä tarkastellessa on mukava nähdä, että näinkin reuna-alueilla liikkuvaan kokoelmaan löytyy useita inspiroituneita kirjoittajia. Antologian tekstit ovat myös osoitus siitä, että runon ja spekulatiivisen fiktion kautta voi käsitellä hyvin monenlaisia aiheita sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla.

Antologian vahvuus on siinä, että se muuttuu ja yllättää. Siirryttäessä kirjoittajasta ja runosta toiseen löytää jotakin uutta. Tämä pitää ainakin minut lukijana hereillä. Antologia liittää suomalaisen spefirunouden eri muodoissaan laajempaan spekulatiivisen runouden kenttään. Samalla se toimii kotimaiselle lukijalle mukavana ruokahalun herättäjänä lajityypin parissa.