Perintö

Kun ihminen kuolee, mitä hänen jälkeensä jää? Kaipausta, kauniita tai katkeria muistoja, surua? Tai kuten Jarkko Tontin Perintö-romaanin toinen kertoja Henrik karusti pohtii: ”Muutaman päivän raivaus, ja minusta jäisi jäljelle pahvilaatikollinen papereita jommankumman lapsen kellarikomeroon, taulu, nojatuoli ja kehystetty valokuva hyllyn reunalle, kovalevyllinen valokuvia ja tekstinpätkiä muutamalta vuosikymmeneltä. Vaatteet kärrättäisiin kierrätyslaatikkoon, pankkitili lakkautettaisiin. Facebook-profiili muuttuisi muistoprofiiliksi, nettiyhteys katkaistaisiin, samoin lehtien tilaukset. Nimeni mainittaisiin muutaman yhdistyksen vuosikertomuksen lopuksi, vuoden aikana kuolleet jäsenet. Muutama oppilas voisi tulla hautajaisiin. Se olisi hienoa, olisin jättänyt jäljen maailmaan.” (s. 91)

Mitä muistamme, muistammeko asiat oikein ja miksi muistamme juuri tietyt asiat?

Tontti pohtii romaanissaan perhesuhteitten vaikeutta ja sitä, minkälaisen aineellisen ja henkisen perinnön jätämme perheellemme ja läheisillemme – joskus tahtomattammekin – ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Tärkeä teema on myös muistot ja muistaminen: mitä muistamme, muistammeko asiat oikein ja miksi muistamme juuri tietyt asiat.

Keski-ikäisten sisarusten, Henrikin ja Anna-Leenan, äiti on kuollut, ja sisarukset joutuvat nyt vuosikymmenien välirikon jälkeen pakostakin hoitamaan asioita yhdessä. Hautajaiset on pidettävä, asunto tyhjennettävä ja perunkirjoitus hoidettava. Tarinaa kerrotaan vuoroin molempien näkökulmasta.

Perhe on pahin

Perheen alkoholisoitunut isä on kuollut jo lähes 30 vuotta sitten, ja sisarukset ovat riitaantuneet perintömökin hallinnasta eivätkä ole vuosiin olleet missään tekemisissä. Sisarusten ajatukset ja mielipiteet toisistaan ovat hyvin raadolliset ja negatiiviset. Molemmat kokevat, että toinen sisarus on aina ollut äidille tärkeämpi ja rakkaampi, ja molemmille rakkauden määrä konkretisoituu siinä, kuinka paljon rahaa he epäilevät äidin toiselle antaneen. Myös perintöä ajatellessaan he iloitsevat ja suunnittelevat jo etukäteen, mitä kaikkea sillä rahamäärällä tekisivät.

Plastiikkakirurgi Anna-Leena on Henrikiä kolme vuotta vanhempana säilyttänyt itsellään isosiskon roolin läpi vuosien. Kuten äiti on aina korostanut, Henrikiä on suojeltava monilta asioilta, sillä hän on muiden miesten tavoin herkkä ja hauras. Anna-Leena näkee veljensä ikuisena lusmuilijana:
”Henrik oli luvannut hoitaa äidin asunnon myynnin. Voisiko häneen luottaa? Pystyisikö hän siihen? Minun filosofi-pikkuveljeni, jonka erityisosaamisalueet olivat lykkääminen ja vastustaminen. Valmistuminenkin kesti yli kymmenen vuotta. Lopulta äiti lupasi Henrikille viisi tuhatta euroa, jos hän saisi maisterin paperit käteensä. Se auttoi. Ilman äidin viimeistä tuuppaisua hän olisi jäänyt ikuiseksi ylioppilaaksi. Sitä Henrikin elämä oli aina ollut. Äiti käytännössä pakotti hänet kesätyöpaikkojen hakun opiskeluvuosina. Muuten Henrik olisi vain löhönnyt huvilalla ja odottanut, että äiti tai minä teemme ruuat ja pidämme paikat kunnossa.” (s. 80–81)

Filosofian opettajana toimiva Henrik on aina tuntenut itsensä perheessä ulkopuoliseksi, koska äidin ja Anna-Leenan suhde on hänestä vaikuttanut niin tiiviiltä. Samaa ulkopuolisuutta hän tuntee pienemmässä määrin myös omassa perheessään vaimonsa ja tyttärensä suhteen.

Henrik muistaa Anna-Leenan manipuloinnin monista lapsuuden tapahtumista. Eräänä jouluna hän on saanut sen seurauksena selkäsaunan. ”Muistan ikuisesti Anna-Leenan katseen, kun isä talutti minut ulos. Anna-Leena tiesi mitä teki. Hän osasi lietsoa ihmisestä pahimman esiin. Hän teki sitä usein. En yllättynyt yhtään, kun hänen ensimmäinen miehensä Stephen jätti hänet. Skottipolo avautui minulle kerran ja sanoi, että ennen Anna-Leenan tapaamista hän ei edes tiennyt, että hänessä itsessään on näin paljon ikäviä puolia.” (s. 134)

Lääkäriäidille on aina ollut äärimmäisen tärkeää, että kaikki näyttää hyvältä ulospäin ja kulissit pysyvät pystyssä. Ihmisillä, joiden kanssa ollaan tekemisissä, on oltava riittävän ”hieno” tausta – myös lasten seurustelukumppaneilla. Perheen yhteiset hetket, se, että kokoonnutaan yhteen säännöllisesti, vaikka mitä olisi tapahtunut, on äidille myös tärkeää. On kuin ulkoisesti hyvin vahva äiti yrittäisi piintyneillä tavoilla ja kaavoilla pönkittää sisäistä heikkouttaan. Hän pitää turvaesineen tavoin vuosikymmenestä toiseen yllään samaa vaalean violettia villatakkia.

Henrik tekee irtiottoyrityksiä eroamalla kirkosta, liittymällä vapaa-ajattelijoihin ja palauttamalla sotilaspassinsa.

Varsinkin juhlapyhät on äidin mielestä vietettävä tietyllä tavalla, halusivatpa muut sitä tai eivät. Teini-ikäinen Henrik ei vielä uskalla kapinoida, vaan alistuu. Isä, joka on aina jäänyt äidin varjoon ja lapsille vieraaksi, kapinoi omalla tavallaan.
”Se oli niitä hetkiä, kun annoin isälle anteeksi paljon. Meillä oli salaliitto äitiä ja Anna-Leenaa vastaan, jotka vaativat, että joulu piti suorittaa, kuten se aina oli suoritettu. Isä haisi viinalta, ei aluksi, ei ensimmäisinä vuosina. Mutta kun olimme hävinneet kamppailun tarpeeksi monta kertaa, hän vastasi juomalla puoli pulloa vodkaa heti aamusta ennen joulukirkkoa. Sitä saa mitä tilaa, äiti.
Näin äidin ilmeestä hänen vihansa. Isän vastaus oli tyyneys. Rauhallisuus. Käydään joulukirkossa, haetaan joulukuusi, laitetaan tähti. Horjahdellaan. Mutta kaikki joulun palaset suoritetaan.” (s. 65)

Myöhemmin rohkaistuttuaan Henrik tekee näyttäviä kapinointi- ja irtiottoyrityksiä muun muassa eroamalla kirkosta, liittymällä vapaa-ajattelijoihin ja palauttamalla sotilaspassinsa. Äiti reagoi Henrikin tekemisiin aina samalla tavalla: hän lakkaa puhumasta Henrikille kokonaan, kunnes puolen vuoden jälkeen ”unohtaa” asian. Loppuun asti äiti toivoo, että Henrik ja Anna-Leena sopisivat riitansa.

Henrik tunnistaa itsessään äidin henkisen perinnön: epäluulon, pelon ja kyynisyyden. Hän odottaa, että kun kaikki äidin kuolemaan liittyvät asiat saadaan selvitettyä, hän olisi vuosikymmenien jännityksen ja ahdistuksen jälkeen viimein vapaa äidistään ja sisarestaan.

Muistojen kaleidoskooppi

Käydessään äidin asunnossa tämän kuoltua Henrik löytää sieltä kasan sinikantisia vihkoja, jotka osoittautuvat äidin päiväkirjoiksi, ja ottaa ne mukaansa. Toisin kuin Henrik Anna-Leena on tiennyt vihkojen olemassaolosta ja on luvannut äidilleen tuhota ne tämän kuoltua. Hän kokee, että äidin maine on hänen vastuullaan ja on kauhuissaan, kun pelkää, että Henrik ehtii lukea ne. Vihkojen hallussapidosta ja lukemisesta syntyy sisarusten välille kilpajuoksu, jossa ei kaihdeta luvattomiakaan keinoja.

Vihkoja lukiessa sisaruksille paljastuu aivan erilainen äiti ja asioita, joista kummallakaan ei ole ollut mitään tietoa – ei Anna-Leenallakaan, joka on luullut tienneensä äitinsä elämästä kaiken. Henrikille salaisuuksien paljastuminen on järkytys. ”Se, mitä olin uskonut nuoruudestani asti, oli valetta, suuri osa siitä, mitä olin pitänyt itsestään selvänä. Kuin taloni perustukset olisivat yhtäkkiä paljastuneet lahoiksi. Vai oliko home levinnyt koko rakennukseen?” (s. 174) Hän miettii, onko vihkojen lukemisessa ja asioiden kaivelussa loppujen lopuksi mitään järkeä, kun monet omat muistikuvat ovat olleet aivan erilaisia tai ovat unohtuneet kokonaan. Olisiko parempi säilyttää mielessä ne hyvät asiat, joita muistaa?

Tontti osaa tarttua asioihin, jotka ovat meille inhimillisesti yhteisiä.

Anna-Leenalle se, ettei äiti ollutkaan kertonut hänelle kaikkea, on suunnaton loukkaus. Hän on ajatellut, että heidän välillään on erityinen side. Hän on aina kertonut äidilleen kaiken omista asioistaan, niin ilot kuin surut, ja äiti on vakuuttanut kertoneensa kaiken omistaan.

Kun romaanissa asioita valotetaan vuoroin molempien silmin, näkyy mielenkiintoisesti, kuinka erilaisina menneet tapahtumat näyttäytyvät riippuen siitä, kuka kertoo. Äidin päiväkirjamerkinnöistä avautuu kolmas näkökulma menneisyyteen. Sisarukset hahmottuvat täydellisemmin ja ymmärrettävämmin, kun heidät nähdään sekä toisensa että itsensä kuvaamina. Samaa ristiinvalotusta Tontti käytti jo 2007 ilmestyneessä esikoisromaanissaan Luokkakokous, jonka henkilöhahmot ovat jääneet mieleen samaistuttavuudessaan. Siinä, kuten tässäkin romaanissa Tontti osaa tarttua niihin asioihin, jotka ovat meille inhimillisesti yhteisiä. Tontti on myös taitava elävän ja luonnollisen tuntuisen dialogin rakentajana. Varsinkin Henrikin ja Anna-Leenan pippuriset mielipiteenvaihdot ovat nautinnollista luettavaa.

Romaanin päätös tuntuu vähän liian helpolta ja naiiviltakin – toki saman tien alkaa kysellä ja miettiä omaa kyynisyyttään. Vaikuttaa, että raadolliset ajatukset, tunteet ja teotkin muuttuvat aivan liian nopeasti ja kuin taikasauvan heilautuksella ihanteellisiksi. Itselle ratkaisua avasi tutustuminen Tontin Viisastuminen sallittu -kokoelman esseeseen ”Muistamisesta, unohtamisesta ja anteeksiantamisesta”, jossa hän pohtii Paul Ricœurin teoksen (La Mémoire, l´histoire, lóubli) pohjalta anteeksiantoa ja sen vaikeutta.

Anteeksiantaminen on lahja, ei velvollisuus, ja se antaa uuden horisontin ja toivon paremmasta maailmasta. Anteeksiantaminen ei tarkoita unohtamista, vaan sen vaikeuteen liittyy juuri se, että muistaa ja silti antaa anteeksi. Hiukan enemmän aikaa ja tilaa henkilöiden ajattelutavan muutokselle olisi lukijana joka tapauksessa kaivannut.