Niin kauas kuin vyötä riittää

Jermu Koskinen sai kunniamaininnan J .H. Erkon vuoden 2004 kirjoituskilpailussa, mutta hänen esikoisrunokokoelmansa Niin kauas kuin vyötä riittää ilmestyy vasta nyt. Koskinen on julkaissut tekstejään lehdissä ja antologioissa, mutta ensimmäistä kunnon kirjaa saatiin odottaa melko pitkään.

Koskisen esikoiskokoelman nimi naljailee ranskalaiselle kirjallisuudelle. Louis-Ferdinand Célinen romaani Niin kauas kuin yötä riittää rikkoi ilmestyessään 1930-luvulla monia kirjallisia raja-aitoja. Se sisälsi muun muassa slangia, kiroilua ja muita epäsopimattomuuksia, joita porvarillinen yleisö ei hyväksynyt. Célinen teos aiheutti aikanaan taiteen kohdalla niin kovin tuttua paheksuvaa kuohuntaa.

Niin kauas kuin yötä riittää ymmärrettiin humoristiseksi, vaikka se oli tarkoitettu pessimistiseksi. Koskisen kirja on puolestaan enimmäkseen humoristinen, mutta siinä on myös pessimistisiä aineksia:

”Kävelykadulla joku kuvaa muistikortit täyteen / ohikulkevien naisten perseitä. Maksamakkara penkille unohtuneena, / puluilta ei saa suoraa vastausta. Mies sanoo, että perseitä / kuvattaessa täytyy olla systemaattinen ja vaihtaa muistikortin. / Maanantai, puolipäivä, kaupunki huutaa. Muista, täällä koirat / tottelevat vain ihmisten nimiä.”

Koskinen ei kaihda epäsovinnaista kielenkäyttöä. Hän kirjoittaa proosarunoutta, jonka vahvuudet liittyvät muotoon ja yllättävyyteen. Säkeenylitysten kaltaiset asiat tekniset asiat ovat hallinnassa ja runojen logiikka on sopivan eriskummallinen: ”Suojatiellä vapaailtaansa viettävä klovni / liukastuu banaaninkuoreen.”

Surullisen klovnin tematiikkaa käytetään monissa runoissa, sillä useimmat niistä kuvaavat porvarillisesta olemassaolosta vieraantuneita ihmisiä. Elämä ymmärretään sirkukseksi, jossa asioita tapahtuu vääjäämättömästi ja jonka tragikoomisiin käänteisiin emme pysty vaikuttamaan.

Koskisen tekstit voisivat olla pidempiä. Suurin osa mukaan valituista katkelmista on lyhyitä ja kirja on vain noin viidenkymmenen sivun mittainen. Varomaton kirjoittaja lipsauttaa proosarunon helposti proosaksi, ja Koskiselle käy niin muutamaan otteeseen. Parhaista teksteistä tulee mieleen Daniil Harms, absurdin proosan mestari.

Koskinen voisi tosin revitellä enemmän, sillä monesti hän ei saa teksteistään niiden sisältämää potentiaalia esiin. Välillä teksti on turhan sovinnaista: ”Siellä missä lumi on raskasta sanat asuvat / kalustetuissa yksiöissä, katsovat ikkunasta pihalla sulavaa / merkitystä, alta paljastuu se mikä on unohtunut, se mitä ei enää / ymmärretä.”

Toisinaan taas kummallista aloitusta ei viedä tarpeeksi pitkälle: ”Koteloitunut ihmiskunta kuvittelee labyrintin / näkymättömät seinät korkeiksi kuin taivas, kaukaa kuuluu vaimeaa / linnun laulua, kansojen voihkintaa, onko seinille muistettu antaa / nimet?”

Niin kauas kuin vyötä riittää -kokoelmaa lukiessa tuntuu paikoin siltä, että se on kirjoitettu käsijarru päällä. Kokonaisuuden vesittyminen on ehkä kustannustoimittajan (tai kustannustoimittamattomuuden) syytä, sillä kirjaan sisältyviä tekstejä olisi ollut syytä käydä läpi tarkemmalla sihdillä. Näin lyhyeltä teokselta voi odottaa täydellisyyttä. Epäilen, että tähän kirjaan ei ole valittu Koskisen kaikkia parhaita tekstejä.

Teos tasapainottelee lyyrisen tunnelmoinnin ja harmsmaisen revittelyn välissä.

Helsingin Sanomien arvostelussa Koskista kehotettiin lisäämään runoihinsa jatkossa säröääniä, maiseman muutoksia, parkaisuja ja muuta vastaavaa. Ehdotus on kummallinen, koska Niin kauas kuin vyötä riittää pyrkii tasapainottelemaan lyyrisen tunnelmoinnin ja harmsmaisen revittelyn välimaastossa. Kokoelman ongelma on juuri tässä, sillä se ei tunnu osaavan päättää kumpaa se haluaa olla: olemassaolon suuria kysymyksiä pohdiskelevaa vai tälle pohdiskelulle naureskelevaa runoutta.

Koskisen tekstissä esiintyy kyllä säröääniä, eikä näkökulmien ja maisemien vaihtelustakaan ole puutetta, mutta tekstistä puuttuu se viimeinen lataus. Runous päätyy kyseenalaistamaan itse itsensä: ”sanakirjassa lumi tarkoittaa hilsettä / nuotio puhetta, josta vaivoin / saa selvän, pöytä väsynyttä ihmistä, kevät lempeää väkivaltaa, / kaduille on levitetty pesuainetta, sadeko kasteli housusi, miksi / lakkasit puhumasta vertauskuvin.” Tuloksena on liian hallittua absurdismia.